Kenen media oikeasti on?

Teksti:

Harald Olausen

Lakkautetun Vihreän langan viimeinen päätoimittaja Riikka Suominen, entisen kokoomusjohtaja Ilkka Suomisen tytär on kritisoinut voimakkaasti julkisuudessa lehtensä lakkauttamispäätöstä ja suomalaista mediavihamielisyyttä - ihan oikein, tilanne on järkyttävä ja lipsahtanut käsistä eikä pitäisi olla kenenkään etu. Esimerkiksi Suomisen mukaan Pekka Haavisto ja muu vihreä johto eivät suhtautuneet erityisen myötämielisesti hänen lehteensä, joka ei aina ollut samaa mieltä puolueensa kanssa kaikista asioista. Ihan samaa kertoi potkujensa jälkeen 90-luvun alun kiihkeiden poliittisten vuosien aikaan lehden silloinen päätoimittaja ja nykyinen viestintä- ja liikenneministeri Timo Harakka (sd.).

Vihreät päättivät lakkauttaa puoluelehtensä Vihreän langan vuoden 2019 lopulla. Perusteena oli, ettei journalismi kuulu puolueen ydintehtäviin. Tällainen näkemys edustaa suppeaa demokratiakäsitystä, kirjoittaa Vihreän Langan viimeinen päätoimittaja Riikka Suominen Kanava-lehden numerossa 2/2020 otsikolla: "Ei ole ydintehtävä, sanoi vihreiden johto ja lakkautti Vihreän langan - Miksi viestintä söi journalismin, pohtii ex-päätoimittaja -ESSEE: Käsitys siitä, että journalismi olisi puoluetoiminnan ulkopuolella, edustaa suppeaa demokratiakäsitystä."

Traumatisoitunut Suominen on tietysti hieman puolueellinen lehtensä viimeisenä päätoimittajana ja on varmasti joutunut taistelemaan vähäisistä resursseista kynsin ja hampain. Kyse on samasta prosessista, mikä alkoi jo 2000-luvun alussa, kun viestintä alkoi syödä journalismia. Suominen kirjoittaa esseessään, miten viime vuoteen saakka suomalaisilla eduskuntapuolueilla oli puoluelehdet. Vasemmistolehdet ovat nuukahtaneet saman kaavan mukaan. Omat koirat söivät. heti kun muutos tuli mahdolliseksi, puolueet siirsivät aiemmin lehdilleen varmaansa rahat suoraan tiedotukseen ja vaalimainontaan ilman merkittäviä soraääniä. Aikoinaan lehdille oli korvamerkitty merkittävä osa puoluetuesta. Täten haluttiin ylläpitää poliittisen journalismin monimuotoisuutta:

"Kiintiöistä luopumisen jälkeen puolueet ovat siirtäneet rahaa viestintään ja mainontaan. Vihreiden puoluehallituksen päätös siirtää rahat kokonaan pois journalismista oli jatkoa pidemmälle kehitykselle. Politiikka viestinnällistyy, mutta journalismia ja puolueiden läpinäkyvyyttä on yhä vähemmän. Vihreiden johto kommentoi Vihreä Lanka -lehden lakkauttamista sillä, ettei journalismin kustantaminen ole puolueen ydintehtävä. Puoluelehden ei nähty edistävän puolueen strategiaa. Näkemys on, että puolueella on rooli yhteiskunnassa ja journalismilla omansa, mutta nämä ovat erilliset. Olen eri mieltä. Journalismista on tullut viime vuosina yhä poliittisempaa. Kehitys koskee kaikkea journalismia, myös neutraalia tiedonvälitystä. Syynä on oikeistopopulismin nousu. Oikeistopopulistit väittävät lehdistöä osaksi liberaalia valtaeliittiä. Niinpä totuus ja tieto on otettu poliittiseksi vastustajaksi. Euroedustaja Laura Huhtasaari (ps) ei näe vääristellyssä eduskuntavideossa ongelmaa, koska sen kohde voi itse korjata virheet, jos sellaisia on. Donald Trump haukkuu lehdistöä kansan viholliseksi. Tässä ilmapiirissä totuuden etsimisestä ja kertomisesta on tullut poliittinen teko."

Suomisen mukaan käsitys siitä, että journalismi olisi puoluetoiminnan ulkopuolella, edustaa suppeaa demokratiakäsitystä. Termiä on nostanut esiin tutkijatohtori Johanna Vuorelma Tampereen yliopistosta. Tällaisessa käsityksessä kansalaisten rooli on äänestää vaaleissa. Puolueen tehtävä on hakea vaaleissa valtaa. Jos näkee puolueen tehtävän näin, ei siinä ole sijaa journalismille, hän kirjoittaa jatkaen, että jos sen sijaan pitää puolueen tehtävänä syöttää keskusteluun ideoita ja nostaa päätöksentekoon kansalaisille tärkeitä aiheita, on journalismilla siinä rooli. Journalismi edistää puolueiden läpi­näkyvyyttä ja mahdollistaa kansalaisten valistuneet äänestyspäätökset:

"Verorahoilla tehtävien puoluelehtien jutut ovat netissä kaikkien luettavissa. Aikana, jolloin keskustelu kiihtyy ja asiat politisoituvat, puoluelehdet pystyvät parhaimmillaan tuomaan kiistakysymykset poliittisten vaihtoehtojen piiriin. Tutkija Markus Ojalan mukaan politisoiva journalismi pyrkii purkamaan käsitystä yhteiskunnallisista ristiriidoista järjen ja taantumuksen tai hyvän ja pahan välisinä kamppailuina."

Suominen kertoo miten Vihreää Lankaa tehtiin puoluelehdistä pienimmillä resursseilla ja he joutuivat priorisoimaan toimituksen ajankäyttöä rankasti. Päätoimittajana hän ajatteli puoluelehden tuovan eniten lisäarvoa tuomalla keskusteluun laajasti vihreää agendaa tukevia kysymyksiä. Lehden painopiste oli ilmastonmuutos. Lehti pystyi Suomisen mukaan olemaan räväkkä, koska sen ei tarvinnut olla äänestettävä eikä neuvotella käytännön toimista muiden puolueiden kanssa:

"Tavoite oli nostaa keskusteluun radikaaleja avauk­sia. Aihe oli kiitollinen, sillä päätoimittajakauteni aikana ilmasto nousi yhteiskunnallisen keskustelun ytimeen ja viime ­eduskuntavaalien tärkeimmäksi kysymykseksi."

Olen työskennellyt kahdessa viime vuosikymmenellä lakkautetussa pienessä puoluepoliittisesti sitoutuneissa sanomalehdissä kulttuurijuttuja kirjoittavana toimittajana ja tunnen tämän tilanteen epätoivon, sillä mitään ei ollut tehtävissä pelastaakseen pienet lehdet puoluejohtajien yksisilmäisyyden tieltä. Näiden lakkautettujen lehtien päätoimittajat voisivat kertoa vielä riipaisevampia tarinoita lopetustaistelusta ja journalismin virtaviivaistumisesta sekä muuttumisesta tiedottamiseksi ja mainonnaksi vain lyhytnäköisesti seuraavia vaaleja silmälläpitäen.

Kaiken tämän jälkeen voi kysy: Kenen on media? Näin kysyy samanniminen kirja "Kenen media?" (Vastapaino 2015), jonka ovat kirjoittaneet Kari Karppinen, Marko Ala-Fossi, Anette Alen-Savikko, Jockum Hilden, Johanna Jääsaari, Katja Lehtisaari & Hannu Nieminen. Kirja keskittyy valottamaan joukkoviestimiä koskevaa päätöksentekoa, tekijänoikeuskysymyksiä ja verkkoviestintää sekä yksityisyydensuojaa ja on kiinnostava kirja kaikille niille, joita kiinnostaa keskustelut mm. Yleisradion rahoituksesta ja lehdistön tulevaisuudesta tai internetin hallinnasta ja jopa verkkovakoilusta.

Toimittajat ovat median työmuurahaisia, joilla on suuri valta kertoa tai olla kertomatta asioita, joita he joko pitävät tärkeinä tai sitten eivät. Hannu Nieminen kertoo "Kenen media"-kirjan luvussa "Miksi tutkia suomalaista viestintäpolitiikkaa?" miten suomalainen viestintämaailma on muuttunut rajusti parin vuosikymmenen aikana tavalla, jota kukaan ei kyennyt etukäteen ennustamaan. Niemisen jutussa paljastuu, miten vahvaa Suomessa on aiemmin ollut viestinnän säätely. 2010-luvun haasteeksi hän näkee miten vastata digitalisoitumisen ja globalisoitumisen haasteisiin.

Samasta asiasta puhuu toimittaja Johanna Vehkoo, joka on kirjoittanut osuvan kirjan journalismista "Painokoneet seis -kertomuksia uuden journalismin ajasta" (Teos 2011), joka ei ole vanhentunut "muutamaa perusseikkaa lukuun ottamatta" vaikka kirjoittamisesta on kulunut jo seitsemän pitkää vuotta. Vehkoo pohtii kirjassaan laatujournalismin tulevaisuutta kysymyksillä, onko journalismi kriisissä ja entä millainen on uuden median suhde demokratiaan?

Jotain kirjoittajasta ja hänen kyllästymisestään oman ammattinsa ja työnsä alennustilaan kertoo jo se, että kirjan etukannessa hän esittelee itsensä "pitkään jatkuneesta sanomalehtityöstä toipuvaksi kirjallisuus- ja kulttuuritoimittajaksi", joten lähtöasetelma asian kriittiseen tarkasteluun on taattu tietyn julkisuusähkyn ja kyllästymispisteen saavuttaneessa kirjoittajassa, joka on vain hyvä asia, sillä kiitoksen muotoon puettuja maksettuja mainoksia ja yliampuvia oman median ylistyksiä vailla ongelmia mediamaailma on pullollaan, kuten edellisen hallituksen demarikulttuuriministeri, joka palkkasi kallispalkkaiseksi selvitysmieheksi puoluetoverinsa, jonka mielestä ongelmista päästään perinteiseen demarityyliin sillä, että lehdistölle annetaan riihikuivaa rahaa valtion toimesta.

Kirjan kustantaja esittelee hänet vapaaksi toimittajaksi ja tietokirjailijaksi sekä journalismikollektiivi Long Playn perustajajäseneksi, joka on myös yksi feministisen ajatushautomo Hatun johtajista. "Painokoneet seis"-kirjan jälkeen Vehkoo on muun muassa tutkinut Yhdysvalloissa faktantarkistusta journalismissa. Heti "Painokoneet seis"-kirjan alussa joku kysyy häneltä, mitä hän kirjoittaa. Vehkoo vastaa kyselijälle kirjoittavansa kirjaa journalismin tulevaisuudesta, johon kysyjä tokaisee kyllästyneen tuntuisesti: no siitä tulee varmasti tosi ohut kirja. Ei tullut. Kirja on kohtalaisen paksu ja keskittyy olennaiseen.

Vehkoon mielestä vika on ollut siinä, että journalismia on käsitelty pelkkänä tuotteena, vaikka laatujournalismin pitäisi hänen mielestään olla jotain muuta; jotain tärkeämpää, arvokkaampaa. Vehkoolle se on jotain, mitä ilman demokraattinen yhteiskunta ei voi toimia. Sen verran aika on syönyt Vehkoon kirjaa, että hänen huomionsa siitä, että sanomalehdillä menisi toistaiseksi hyvin ei enää pidä paikkansa. Levikit ovat vakaassa, pysäyttämättömässä laskussa.

"Suomessa on alettu jo supistaa toimittajien määrää ja toimitusten taloudellisia resursseja. Samalla unohdetaan, että tulevaisuuden journalismi on digitaalista. Juuri näin toimien journalismin kriisiä suorastaan houkutellaan myös Suomeen."

Nyt seitsemän vuoden päästä kirjan kirjoittamisesta se Vehkoon maalailema piru on ilmestynyt pysyvästi journalismin seinälle. Vehkoon kirja on kuitenkin profeetallinen siinä mielessä, että hän keskittyy kirjassaan "uuden journalismin mahdollisuuksiin", johon aiemmin suuret mediatalot eivät olleet pahemmin tutustuneet.

"Uusi journalismi on verkostoitunutta, avointa ja keskustelevaa. Se käyttää hyväkseen uutta teknologiaa, mutta palaa myös vanhan journalismin korkeimpiin periaatteisiin. Uusi journalismi on reilua ja eettistä, ja se vaatii itseltään samaa läpinäkyvyyttä kuin kohteiltaan."

Kaikki hyvä journalismia on tutkivaa journalismia ja taas päinvastoin, kaikki huono on sitä kaikkea muuta, mikä kulkee journalismin nimellä, mutta on tosiasiallisesti joko kaverijournalismia, tekstimainontaa tai propagandaa, journalismin alennustiloja, joita journalismiksi naamioitunut bisnesmaailmaa päivittäin viihdekanaviltaan meille tarjoilee.

Uusi journalismi on Suomessa harvinaista mutta maailmalla tunnettua sen kuuluisimman edustajan, "gonzojournalismi"-sanan keksineen Hunter S. Thompsonin The Rolling Stone- aikakauslehteen kirjoittamista tajunnanvirta -artikkeleistaan, jotka herättivät maailman tylsistä dokumentaarisista jutuista nauttimaan proosajournalismista, tästä hyvänä esimerkkinä Truman Capoten "Kylmäverisesti"-romaani, josta löytyy myös hyvin varustetuissa kaupunkikirjastoissa hieno elokuvaversio, on loistava esimerkki. Albert Camus kirjoittaa asiasta näin.

"Niin hän käsittää myös miten tärkeä on vastata tähän kysymykseen, koska se edellyttää ratkaisevaa tekoa. Sydämelle nämä asiat ovat itsestään selviä, mutta niitä on tutkittava syvällisemmin, jotta myös järkemme näkisi ne selvästi."

Yhteiskunnasta ja filosofiasta kirjoitettuja utopioita vaivaa usein se, että toteutuakseen ihmisten tulisi olla enkelten kaltaisia hyviksiä. Ei ole mikään suuri salaisuus, että toimittajat menevät juuri siksi joskus lankaan valheen edessä, ja nuoret toimittajat kokemattomuuttaan hieman useammin, ja jos et käytä tämän ilmaistaksesi omaa sananvapauttasi, menetät sen (Median valta -raportin mukaan vuodelta 2007, kolme neljästä haastatellusta katsoi median vallan kasvaneen). Kari Karppinen käsittelee "Kenen media?"-kirjassa luvussa Kiistellyt käsitteet sananvapautta, lehdistön vapautta, median vapautta ja verkon vapautta, joita pidetään yleisesti demokraattisen yhteiskunnan peruspilareina.

"Vapauden käsite on poliittisen filosofian klassinen kysymys. Viestintäpolitiikassa siihen liittyy erityisen suuri painoarvo. Sanavapaus mielletään usein eräänlaiseksi kattokäsitteeksi tai paradigmaksi, joka jäsentää koko viestintäpolitiikan kenttää. Sananvapauden ja viestintäpolitiikan suhde on kuitenkin jännitteinen siinä mielessä, että sananvapaus ei vain ohjaa viestintäpolitiikan sisältöä, vaan usein vapaus ja sääntely ymmärretään toistensa vastakohdiksi. Historiallisesti sanavapaus ja lehdistönvapaus ovat tarkoittaneet nimenomaan vapautumista julkisen vallan harjoittamasta sensuurista. Toisaalta viestintäpolitiikan odotetaan edistävän sanavapautta turvaamalla kansalaisille tasa-arvoiset mahdollisuudet tiedonsaantiin ja osallistumiseen. Myös sananvapauden voi nähdä sekä itseisarvona että välineenä, jolla ajetaan muita yhteiskunnallisia tavoitteita."

Karppisen mukaan juuri siksi käytännössä keskustelu sanavapaudesta nivoutuu usein demokratian ja julkisen keskustelun edistämiseen. Tätä jännitettä jäsennetään Karppisen mukaan usein puhumalla "negatiivisesta ja positiivisesta vapauskäsityksestä". Jaottelu on peräisin filosofi Isaiah Berliniltä (negatiivisella vapaudella tarkoitetaan ulkoisten rajoitusten puuttumista eli vapautta jostakin, positiivisella taas vapautta johonkin, eli sitä, millaisia tosiasiallisia mahdollisuuksia ihmisillä on vapauksiensa käyttämiseen, itsensä toteuttamiseen osallistumista ja sitoutumista).

Sananvapauteen kuuluu oleellisesti myös median moniarvoisuuden ihanne, mikä sopii hyvin nykyajan viestintäpolitiikan ihanteeksi edelleenkin. Karppisen mukaan aiemmin tavoiteltiin totuutta ja objektiivisuutta, mutta nämä ihanteet on nykyisin kyseenalaistettu. Demokratia ja julkinen keskustelu edellyttävät erilaisten näkökulmien ja yhteiskunnallisten äänten pääsyä julkisuuteen.

Se on jo vaikeampi kysymys: kumpi oli ensin, muna vai kana? Tämä on tärkeä kysymys sananvapaudesta ja valtamedioista sekä toimittajista maassa, jossa mitään muuta ei hävetä niin paljon kuin häpeämistä; kumpi on siis pahempi, medioiden takana lymyävät tiukkapipoiset omistajat vai niissä sanoja omiin tarpeisiinsa ammatikseen pyörittävät toimittajat? Keskittynyt mediaomistus, jos on uskominen Noam Chomskyä. Vaihtoehdottomuus on tarkoituksellisesti ylläpidettyä ankeutta ja tylsyyttä, jos on uskominen omia silmiään kun seuraa valtamedioita. Toimittajat, jos on uskominen rikostoimittaja Harri Nykäsen "Likainen Harry" (Docendo 2016)-kirjaa.

"Mediaan on syntynyt nuoren polven toimittajien verkosto, jota yhdistää sosiaalisen median kloonaama arvomaailma. Se vaikuttaa myös aihevalintoihin ja uutisten käsittelytapoihin. Ilmiö on sukua suomettumiselle, jolloin ne toimittajat ja poliitikot, jotka käsittelivät Neuvostoliittoa tai neuvostosuhteita virallisesta linjasta poikkeavasti, karkotettiin paratiisista. He olivat riitasointu kollektiivisessa hymistelyssä."

On joskus vaikea ymmärtää keskustelua siitä, pitääkö median tuottaa vain laadukkaita sisältöjä ja journalismin tulisi esitellä vain kiistattomia tosiasioita. Karppisen mukaan ne sisälsivät ajatuksen, että jokin taho voi kaikkien muiden puolesta määritellä laadun ja totuuden kriteerit.

"Sen sijaan on helppo todeta, että median tulisi käsitellä erilaisia näkökulmia mahdollisimman monipuolisesti."

Kysymys on moniarvoisuuden ymmärtämisestä eri tavoin, vaikka siitä on tullutkin Albert Camusin sanoin sellainen kysymys, että jos hän teki itselleen kysymyksen, mistä hän voi päätellä että jokin kysymys oli kiireellisempi kuin jokin toinen? Ja hän vastasi itselleen, että voi päätellä sen teoista, joihin hänen kysymyksensä johti. Camus väitti, että ihmiset tapattivat itsensä aatteiden tai kuvitelmien takia, jotka tekivät elämän heille mielekkääksi. Ihmisten elämässä oli näet paljon vaikeita tilanteita, joita ei helpolla ratkaista, vaikka ihminen itse määrittää pitkälti sen miten muut hänet kokevat. Samoin oli medioiden moniarvoisuuden laita. Noam Chomsky menee syvemmälle mediakriisin käytännön syihin, kysyessään kirjassaan "Mediakontrolli" (Sammakko 2003) tärkeän kysymyksen lukijoiltaan.

"Haluammeko elää vapaassa yhteiskunnassa, vai eräänlaisessa itse aiheutetun totalitaarisen järjestelmän alistamina. Haluammeko elää yhteiskunnassa, jossa hämmentynyt lauma on syrjäytetty päätöksenteosta, jossa se on hämättynä, kauhuissaan karjuu isänmaallisia iskulauseita, pelkää henkensä edestä ja palvoo pelonsekaisella kunnioituksella johtajaa, joka pelasti heidät "tuholta", samalla kun koulutetut massa tepsuttavat käskystä hanhenmarssia ja hokevat iskulauseita, joita heidän kuuluu toistaa, ja yhteiskuntamme mätänee ja rappeutuu. Päädymme palvelemaan väkivaltaista palkkasoturivaltiota toivoen, että muut maksavat meille maailman murskaamisesta."

Myötäsyntyisen epäluuloisuuden ajamana Chomsky pohtii median roolia nykypolitiikassa ja sitä miten se pakottaa meidät myös kysymään, minkälaisessa maailmassa ja yhteiskunnassa haluamme elää; aivan erityisesti on syytä hänen mukaansa lisäksi kysyä, millaiseksi ymmärrämme demokratian mikäli haluamme elää demokraattisessa yhteiskunnassa? Tai oikeammin luettuna rivien välistä voivotella kohteliaasti laiskoille sohvaperunoille, että hyviä pyrkimyksiä on paljon, mutta rohkeus viedä ne loppuun asti puuttuu siltä ihmiskunnan hyvinvoivalta keskiluokkaiselta enemmistöltä, jonka saamattomuus ja asioihin puuttumattomuus takaavat sen, etteivät asiat koskaan muutu paremmaksi ja ongelmat vain pahenevat. Camus kysyy itseltään, mikä on se arvaamaton tunne, joka riistää sielulta sen elämälle välttämättömän unen?

"Maailma, jonka pystymme selittämään kehnoillakin perusteilla, on tuttu maailma. Mutta maailmankaikkeudessa, jossa on riistetty haavekuvat, ihminen tuntee olevansa muukalainen. Hänen maailmanpakolaisuutensa on auttamaton, sillä häneltä on riistetty niin kadotetun isänmaan muistot kuin toivo luvatusta maasta. Absurdisuuden tunne merkitsee juuri tätä kuilua ihmisen ja hänen elämänsä, näyttelijän ja kulissien välillä."

Tämän tunteen ja tyhjyyden kaipuun välisen yhdyssiteen erästä tärkeää levittäjää Chomsky kuvailee kirjansa ensimmäisessä luvussa Yhdysvaltojen hallituksen ensimmäistä modernia propagandakampanjaa presidentti Woodrow Wilsonin hallituskaudella 1916, kun rauhaan sitoutuneet amerikkalaiset onnistuttiin lietsomaan puolessa vuodessa Greelin ryhmäksi kutsutun propagandakoneiston ansiosta hysteeriseksi, sotaa lietsovaksi joukoksi. Komission työ oli suurmenestys ja se oli vasta alkusoittoa valtamedioiden ja liike-elämän hyvin alkaneelle yhteistyölle kansan mielten muokkaamisessa haluttuun suuntaan tuloksellisesti ja nopeasti. Chomskyn mukaan samoja tekniikoita käytettiin myöhemmin lietsomaan myös "Punaista uhkaa" vastaan.

"Käytetyt keinot olivat mittavia. Paljon käytettiin esimerkiksi tekaistuja julmuuksia, joihin "hunnit" olivat syyllistyneet. Heidän väitettiin repineen belgialaisilta vauvoilta käsiä irti ja tehneen monenmoisia kauheuksia, joista voi vieläkin historiankirjoista lukea. Ne oli paljolti keksinyt brittien propagandaministeriö, jonka tehtävänä tuohon aikaan sen omien salaisten kaavailujen mukaan oli "ohjailla maailman valtaväestön ajatuksia."

Eniten propaganda kuitenkin halusi ohjailla yhteisönsä älykkäimpiä jäseniä Yhdysvalloissa, jotka sitten levittäisivät brittien kokoon keittämää propagandaa ja muuttaisivat rauhanomaisen maan mielialan sota-ajan hysteriaksi. Millaista valtaeliitin ja valtamedioiden harrastama propaganda on tämän päivän Suomessa? Siitä saa hyvän kuvan lukemalla Kari Karppisen ja Janne Martikaisen yhdessä toimittaman "Julkisuuspeli ja demokratia" (Vastapaino 2012) -kirjan julkisuuden ja valtamedian muuttuvasta roolista yhteiskunnassa. Kirjassa käsitellään mm. "yleisen mielipiteen, sosiaalisen mielikuvituksen ja sanavapauden suhdetta julkisuuteen ja demokratiaan" sekä Jurgen Habermasin "Julkisuuden rakennemuutos" -kirjassa esitettyä keskeistä väitettä "mielipiteestä" porvarillisen poliittisen julkisuuden erityispiirteenä.

Kirjan tärkein huomio on se, että julkisuus on aina kuviteltua, ja että julkisuuden määrittely riippuu paljolti siitä, mihin kiinnitämme huomiomme ja mitkä miellämme julkisuuden instituutioiksi. Kirjan kiinnostavin artikkeli on "Pressiklubi" -tv-ohjelmasta tutun tutkija Anu Kantolan artikkeli otsikolla "Miten meistä tuli me?-julkinen elämä sosiaalisena mielikuvituksena." Kantola pohtii otsikon mukaisesti sitä miten modernit yhteiskunnat, jotka ovat liian suuria toimiakseen kasvokkain, ovat luoneet yhdessä sosiaalisen mielikuvituksen (social imaginary). Kantolan mukaan tästä näkökulmasta katsottuna julkisuus ja julkinen elämä ovat täynnä mielikuvia, symboleita, tarinoita ja teorioita, jotka kertovat keitä me olemme, mistä olemme tulleet, minne olemme matkalla, mikä meitä uhkaa sekä mikä meille on ja ei ole mahdollista. Kantolaa kiinnostaa erityisesti viime vuosikymmeninä tapahtunut mielikuvituksen muutos.

"Hegel piti lehden lukemista maallisena vastineena rukoukselle. Benedict Andersson (2007) lainaa tätä havaintoa ja väittää, että se kuvaa lehdistön merkitystä kansallisen kulttuurin luomisessa. Andersson avasi keskustelun sosiaalisesta mielikuvituksesta parikymmentä vuotta sitten kirjallaan Imagined Communities (1983; suomennos Kuvitellut yhteisöt, 2007). Kirjassaan hän tutki 1800-luvun nationalismia ja erityisesti sitä, kuinka sanomalehdet tuottivat kansallisia mielikuvayhteisöjä, jotka tuottivat kokonaan uuden kuvitteellisen yhteisöllisyyden: käsityksen yhteisestä elämästä ja kohtalosta sekä kansalaisten samankaltaisuudesta ja yhteenkuuluvuudesta, jotka rakentuivat yhteisen menneisyyden, kielen ja kulttuurin varaan."

Samasta "mielten muokkaamisesta" on myös hyvä esimerkki tämän kirjan Synkin hetki -luvussa esitelty pohdiskeli samannimisestä ja monia oscareita hyvistä syistä veikatulle brittipropagandan mestariteokselle, mikä kertoo Churchillin, joka oli Platonin tapaan "paradoksaalisen moniselitteinen alusta alkaen" vaikeasta hetkestä lähteä sotaan, ja jonka lavastettua "kuningas antaa käskyn ja kansalaiset tukevat"-kohtausta arvostelijat ovat pitäneet yliampuvana, vaikka heidän olisi pitänyt tajuta, että mestarillinen taidonnäyte Chomskyn kuvailemasta brittipropagandasta elää yhä niin voimakkaana mielissämme kuin sen brittien propagandaministeriö, yhtenä sodan voittajista, on päähämme lähes 80-vuoden ajan iskostanut kuvissaan II maailmansodasta ja natseista sekä Hitleristä.

Itse asiassa "kohtaus psykologisoi myös joukkohysterian syntymisen kollektiivisessa mielessämme", kun pieni lapsikin sanoo kyyneleet silmissä "ehdottoman ei" natseille kauhukuvana Lontoon "sosiaalisen mielikuvituksen" kaduilla. Kantola lainaa aatehistorioitsija Charles Taylorilta hänen ajatuksensa siitä, että sosiaalinen mielikuvitus käsittää kaikki ne tavat, joilla ihmiset kuvittelevat sosiaalista elämäänsä.

"Yhteiskunnassa on olemassa sosiaalinen mielikuvitus, jossa ihmiset kuvittelevat ympäristöään ja antavat sille merkityksiä. Nämä käsitykset liikkuvat mielikuvina, tarinoina ja legendoina. Taylor olettaa myös, että sosiaalinen mielikuvitus on jotakin, joka jaetaan yhteiskunnassa niin, että laajat ihmisjoukot uskovat siihen. Siksi sosiaalinen mielikuvitus tuo yhteiskuntaan vakautta ja toimintakykyä: se tekee mahdolliseksi yhteiset toimintatavat ja oikeuttaa yhteiskunnan toiminnan."

Kyseessä on siis hyvin voimakas propagandaväline, jota valtamediat pitävät hallussaan. Taylorin mukaan ihmiset valitsevat omien mieltymystensä mukaan moraalin, jota he noudattavat asiassa kuin asiassa. Identiteetti on hänelle kysymyksiä "keitä me olemme ja mistä me olemme kotoisin". Sellaisenaan identiteetti antaa Taylorille myös taustan, jota vastaan tarkasteltuina mieltymyksemme, toiveemme ja pyrkimyksemme ovat ymmärrettävissä. Siksi hän tarjoaa dialogisuutta identiteetin yhdeksi tärkeimmistä perusperiaatteista.

"Meistä tulee toimivia ihmisiä, kykeneviä ymmärtämään itseämme ja siten määrittelemään identiteettiämme, kun opimme ihmisen rikkaat ilmaisukielet."

Kysymys valtamedioista on aina kysymys myös vallasta ja mielistä sekä identiteetin ja kielen propagandasta, joka on joko näkyvää tai näkymätöntä eli "pehmeää despotiaa". Alexis de Tocquevillelle pehmeä despotia on sitä, ettei tyrannia ei enää perustu terroriin ja sortoon, vaan valtio on lempeä ja holhoava. Asiaa voi tarkastella myös läpi Nietzschen ja Foucaultin edustaman tradition, mikä palauttaa kaikki eettiset arvot valtavaateiksi, ja tulkitsee kaiken eettisen argumentoinnin poliittiseksi manipuloinniksi. Parhaiten kuitenkin sekä narsistista aikaamme että kuun tavoin auringonvaloa välittäviä valtamedioita kuvaa ikuinen irvileuka, kirjailija ja toimittaja Jyrki Lehtola Ilta -Sanomissa 12.1.2018.

"Teknologinen kehitys on muuttanut suhteemme aikaan. Kun ennen joutui odottamaan eläkeikää saadakseen muistelmissaan kertoa rakastuneensa itseensä uudelleen, nykyjään voi jo 40-vuotiaana muistella, millaisia herkkuja on itsestä elämän aikana löytänyt."

Chomsky kuvaa kirjassaan propagandan syntymistä. 1918 propaganda syntyi Neuvostoliitossa, jonka johtaja Lenin näki ihan oikein elokuvan propagandistin silmin "vuosisatansa tärkeimpänä vaikuttamiskanavana". 1920-luku synnytti natsipropagandan, ja Gallipolin tappiot samaan tapaan brittipropagandan samoihin aikoihin, kuin 60-luvulla tappiokierteeseen johtanut Vietnamin sota myöhemmin Irakin sodassa "Operaatio aavikkomyrskyssä" ensimmäistä kertaa toteutetun propagandistin toteutuneen märän päiväunen, jossa sodasta nähtiin valittuja paloja televisioruudulla lehdistöhuoneessa.

Kantola kirjoittaa miten modernille ajalle on ollut tyypillistä Taylorin "suureksi irtautumiseksi" kutsuma prosessi, jossa vanhat horisontit ovat murtuvat ja luhistuvat teollistumisen, kaupungistumisen ja nykyaikaistumisen tieltä. Kantolan mukaan järjen varaan rakentuva moderni yhteiskunta on täynnä mielikuvituksia, jotka nojaavat vanhentuneeseen romantiikkaan.

"Näitä sosiaalisia mielikuvituksia hallitsevat yhteenkuuluvuuden tunteet, ajatukset yhteisestä kohtalosta, pitkä historialliset jatkumot historian hämärästä nykypäivään ja kokemukset aidosta ihmisen välisestä yhteydestä. Usein näillä mielikuvituksilla on oma musiikkinsa ja runoutensa, omat ikoninsa, suurmiehensä ja -naisensa, sankarit ja viholliset."

Suurta irtautumista on myös se, miten 2010 -luvun somen ja internetin sanavapaudesta hullaannuttama suuri yleisö rimpuilee valtamedioiden itselleen omimaa, ja sitä mustasukkaisesti ja tuloksellisesti tähän päivään saakka valvomaa monopolia päättää siitä kuka saa sanoa ja mitä. Apostoli Paavalin puhe ensimmäisessä korinttolaiskirjeestä kertoo kaiken oleellisen kun hän sanoo, että on kirjoitettu Jumalan hävittävän viisaitten viisauden ja tekevän tyhjäksi ymmärtäväisten ymmärryksen. Sillä hän viittaa turhaan ja väärään tietoon, joka hallitsee maailmaa.

Hulluuden logiikka, jota valtamediat toteuttavat uskollisesti, paljastuu Paavalin sanoista kun hän kysyy, missä ovat viisaat ja oppineet, missä tämän maailman älyniekat? Ranskalaisfilosofi Alain Badiou väittää, että kristillinen keskustelu jäsentyy Paavalille sellaisen uuden kielen keksimisen ympärille, missä hulluus, skandaali ja heikkous täydentävät tietoon keskittyvää järkeä, valtaa ja järjestystä ja missä ei -oleminen on ainoa oikea tapa myöntää arvo olemiselle.