Kennedyn viimeinen puhe todisti, miten sydän tekee hyvän puhujan

Teksti Harald Olausen

"Kennedy tuomitse lehdistön sekä sen takia, että se kirjoitti liikaa että sen takia, että se kirjoitti liian vähän."

-Thomas C. Reeves "A Question of Caracter-A life of John F. Kennedy" (Bloomsbury 1991)

Areenasta tulee ohjelma Kennedyn viimeinen puhe - FK: The Last Speech (Yhdysvallat 2018), joka on samalla sekä nostalginen että myös hyvä oppitunti amerikkalaisesta retoriikasta kiinnostuneille. Puheen tekee dramaattiseksi tieto siitä, että vain neljä viikkoa myöhemmin Kennedy ammuttiin ja hänen norjalaistaustainen puheenkirjoittajansa, Ted Sörensenin ura presidentillisten puheiden kirjoittajana loppui.

Mutta kerrataanpa eräitä tosiasioita ennen retoriikan oppintuntia. Suurin osa siitä, mitä näemme, koemme, näemme ja kuulemme, ei kiinnosta ketään. Joskus käy myös niin, että niistä kirjoittaneet saavat kyllikseen ja tappavat itsensä, kuten Pulitzer-palkittu kirjailija Anne Sexton. Ihminen hylkää usein jonkin aiemmin omaksumansa näkemyksen, jos vastakkaista näkemystä edustaa joku, jota hän suuresti arvostaa. Tylsinkin arki muuttuu salaperäiseksi ja jännittäväksi, kun se tervehtii meitä menneisyydestä.

Lukeminen on taas mielen korkeinta aktiivisuutta, mitä ei voi korvata liikkuva kuva tai ääni. Siksi kirjoitettu teksti ja lehdet jossain muodossa tulevat aina säilymään, jos ei muuten, niin eliitin omana kanavana ennustaa tapahtumia ja raportoida niistä toisilleen, sillä kirjoittaminen ja juttujen tekeminen ovat yhä salaperäisiä tutkimusmatkoja oman mielemme arvoitusten kohtaamisissa.

Hyvin onnistunut tutkimusmatka oman minän sisälle voi herättää ihmisen miettimään myös sitä, onko kukaan koskaan tunnustanut julkisesti mitään muuta kuin sitä, mikä on hänelle edullista ja helppoa tunnustaa kirjallisen julkisuuden väärentämissä äänenpainoissa kulttuurin pakottamana ja sosiaalisten tilanteiden ahdistamana? Ei varmasti. En minäkään kun oikein tarkkaan mietin - ainakaan kovin usein.

Amerikkalainen retoriikka on saanut vaikutteita Cicerosta, jonka kirja käsittelee juuri näitä asioita, ja joita klassinen retoriikka piti niinä ominaisuuksina, joita sen mielestä täydellisellä puhujalla piti olla ollakseen luokkansa primus ja yliveto. Puhujan retoriikka, joka on ammentanut lähtökohtansa Aristoteleen "Retoriikka"-kirjasta, vaikka siinä ei ole "aristoteliiselle dialogille" tyypillistä kertojaa mukana, on kliinistä vakuuttelua ja todistelua ylhäiseltä kateederilta puhuttuna ilman nykytodellisuuden häiritseviä sivuilmiöitä.

Retoriikka on Aristoteleen tavoin määriteltynä oppi vaikuttamisesta ja tämän opin analysoimista, ja erityisesti sen tärkeän asian ymmärtämistä, että liian väljissä rajoissa retoriikan käsitteet muuttuvat yhtä sumeiksi ja sekavaksi kuin valtamedian mitään sanomattomassa asioiden ja ihmisten kutistamisessa.

Ted (Theodore C.) Sörensen, jonka legendaarinen ura Kennedyn puheenkirjoittajana alkoi irlantilaisille katolilaisille lähes Amerikan itsenäisyyspäivän, 4.heinäkuuta, veroisesta juhlasta, Pyhän Patrikin päivän puheesta vuonna 1954 ja kesti aina Kennedyn salamurhaan saakka yhdeksän vuotta myöhemmin, jaksoi aina muistuttaa ettei tekstin kelpoisuuden takana ollut suinkaan se, miltä se näytti silmissä, vaan miltä se tuntui korvissa.

Ted Sörensen kirjoittaa Kirjassaan "Kennedy" (Tammi 1965) etteivät hän ja Kennedy olleet kohdatessaan puheenkirjoittamisen- tai pitämisen ammattilaisia vaan hyvin kaukana molemmat siitä. Terveellä maalaisjärjellä ja hyvillä hoksottimilla varustettuina he olivat avoimin mielin valmiita oppimaan kokeiltuaan ensin tehdä yhdessä satoja enemmän tai vähemmän epäonnistuneita ja kaavamaisen tylsiä ja mitäänsanomattomia puheita, matkiessaan muiden politiikkojen ja puheoppaiden ja sitaattikirjojen vihjeitä sisällyttää puheisiin aina jotain ylevää, vaikeaa ja omaa erinomaista sivistystaustaansa alleviivaavaa muuta yleistä kauniisiin kääreisiin käärittyä mitään sanomatonta roskaa.

Sörensenin kirjoituksista ja kokemuksista paistaa läpi Roomassa mainetta puheopistaan saaneen espanjalaissyntyisen Quintilianuksen vaikutus, joka uskoi, toisin kuin Cicero, hyvän puhujan syntyvän älystä ja kyvystä. Quintilianus, jonka pääteos 12-osainen "Institutio Oratorio (löytyy myös kaukolainalla englanniksi)" tekee hänen tunnetuimman lauseensa käskyksi kaikille hyväksi puhujiksi aikoville: "Sydän tekee hyvän puhujan".

Quintilianus uskoi näet että hyväksi puhujaksi kasvetaan. "Hyvä puhuja on henkilö, jolla on edellytyksiä ajatella ja kyky muotoilla nuo ajatukset." Hyvä puhuja on siis Quintilianuksen mielestä parhaiden ajatusten ajattelija, joka löytää näitä sanoja lausuessaan sopivan tavan lausua ne kauniista ja vaikuttavasti. Quintlianus poikkeaa myös siinä Cicerosta, että hänen mielestään puhujan ei kannata paljastaa rakennettaan ja kertoa etukäteen, mitä tuleman pitää, jolloin kuulijalla ei olisi enää mitään jännitettävää.

Hyväksi puhujaksi hänen mielestään opitaan kolmen tason kautta; puheen mallien, huolellisen lukemisen ja harjoittamalla ex tempore-puheita. Quintilinaukselle hyvän puheen lopun piti olla mieleen jäävä ja riittävän selkeä, että siitä olisi jäänyt tahdottu jälkimaku myllertämään kuulijan päässä kuin mainos tehden hänestä lopulta puhujan toiveiden mukaisesti orjamaisen alttiin puhujan hänelle esittämille toiveille.

Lukijan tulee muistaa, että aina kun poliitikko, eikä väliä onko se antiikin retoriikan kultaiset säännöt omaava Quintilianuksen paras oppilas Ciceron myöntämällä cato-stipendillä, tai Etonin kiitettävin arvosanoin läpikäynyt klassisen sivistynyt yläluokkainen torypoliitikko, puheet sisältävät yleensä etupäässä melko vähä-älyistä höpötystä fraaseineen sekä ylettömän määrän itse vähäpätöiseen asiaan käärittyä ja heikosti naamioitua itsekehupuppua.

Niin oli alussa Kennedynkin laita. Hänen uransa ensimmäiset puheet olivat asiallisesti ja asiantuntevasti kirjoitettu, mutta niistä puuttui se jokin tunneälynväläys, mikä avasi sydämet ja minkä vasta Ted Sörensen toi mukanaan lahjaksi ja myöhemmäksi Kennedyn menestysreseptiksi vuonna 1953 Pyhän Patrikin päiväksi Kennedylle kirjoittamassaan puheessa - tai sitä samaa mitä Quintilianus tarkoitti sillä kun hän väitti lyhyiden ex tempore-puheiden kykenevän parhaiten heijastamaan puhujansa minuutta.

Sörensen kuvailee yksityiskohtaisen tarkasti kirjassaan miten vakavasti Kennedy otti puheidensa rakentelun ja hyväksi puhujaksi kouluttautumisen. Sörensen ja Kennedy ovat yhdessä kääntäneet kaikki kivet mitä retoriikan maailmassa Aristoteleen klassikkoteoksen "retoriikka" lisäksi löytyy, ja löytäneet yhteisen matkansa aluksi Ciceron mainion nuoruudenteoksen "De inventione (löytyy englanniksi kaukolainalla)", joka on tarkoitettu tällaisten matkojen evääksi löytämään oikeita ajatuksia ja se tie, jota pitkin nöyrän puhujan on kuljettava tullakseen ensin hyväksi ja lopuksi parhaaksi kaikista.

Yksi esimerkki Kennedy-kirjassa on kuitenkin tahallisesti tai tahattomasti joko Sörensenin itsensä tai Kennedyn melkein suoraan poliittisten puheiden mestarien ja mainioiden Sotakronikka I ja II-teosten kirjoittajan, vuonna 1950 Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajalta, sir Winston Chuchilliltä selvästikin lainattu ja hieman mukailtu poliittiseen probagandaan mukailtu suuren yleisön tarpeisiin jälkipolvia hurmaamaan ns. "tarkoituksenmukainen valemuisto".

Sörensen kertoo kirjassaan tunteja kestäneistä puheiden (siinä olisi opeteltavaa nykypoliitikoille) harsimisesta työllä ja vaivalla kokoon, ihan kuin siihenkin olisi tarvittu Churchillin parhaan sloganin mukaisesti: verta, hikeä ja kyyneleitä, niin kuin Sörensenin mukaan joskus tarvittiinkin.

Sörensen väittää ettei yksikään puhe ollut koskaan hermostuttanut Kennedyä niin kuin hänen lyhyt esiintymisensä demokraattien humoristisena puhujana Gridiron-klubin päivälisillä vuonna 1958."Hänen tilaisuudessa pitämänsä kymmenen minuutin puhe oli tulos useita tunteja kestäneestä aineiston keruusta ja sitä oli koeteltu moneen "asiantuntijaan".

Sörensenin mukaan Kennedyn puhekikat olivat yhtä yksinkertaisia kuin hänen puheensa olivat lyhyitä. Ne olivat joskus niin lyhyitä, ettei niihin mahtunut sen ajan tyypilliseen tapaan liikoja yleistyksiä, kliseistä, monimutkaisia vertauksia tai turhia tunteellisuuksia. Siksi ne toimivat kuin nyrkki silmässä. Kennedy suosi omissa puheissaan keskitietä välttäen ääripäitä. Hänen oma äänensä oli yksitoikkoinen ja sanojen paino oli yllättävän usein väärissä kohdissa. Jos kuuntelette Youtubesta hänen puheidensa sarjaa, niin huomaatte asian itse omin korvin ja silmin varsin pian.

Huomaatte pian myös sen hämmästyttävän seikan, ettei Kennedy tavallisesti käyttänyt puheissaan muiden sen ajan poliitikkojen tapaan täytesanoja, mikä oli yleensä huonojen puhujien helmasynti - ne maakuntapolitiikan jonninjoutavat piirisarjan raasut reppanat, jotka joutuvat ajatuksen katkettua hakemaan tankkaamalla näitä itselleen tyyliin "hauki on kala"- turvaa, etteivät näyttäisi yleisönsä silmissä eksyneiltä koiranpennulta, niin kuin ne raukat usein näyttävät, menettäessään kokemattomuuttaan tai silkkaa typeryyttään oman puheensa suggestiivisen ytimenhallinnan (asioiden ja sanottavansa muistaminen oli klassisessa retoriikassa sama kuin kirkas äly ja sen perinne tuli kaukaa jo antiikin Kreikasta), alkaen sen jälkeen tankata vain konemaisesti vahanuken tavoin puheenkirjoittajan kirjoittamaa puhetta juuri niin kuin sitä ei pitäisi missään nimessä puhua, heittäen näin puheistaan viimeisenkin lämmön harakoille.

Silloin herää kysymys, mitä järkeä on ylipäätään puhua, jos se ei herätä kuulijassa puhujan tavoitteiden näkökulmasta tarkoituksenmukaisia tunnetiloja? Vuosien saatossa Kennedystä ja Sörensistä kasvoi Quintilianuksen tarkoittamalla tavalla harjoittelun tuloksena legendaarisia mestareita puheenkirjoittamisen ja - pitämisen vaikealla saralla muutamaa kultaista sääntöä käyttämällä, joita Sörensenin kirjaa lukiessa voi helposti poimia Kennedyn puheita koskevien kappaleiden lomasta. Ne olivat hieman typistäen quintilianismeja nykypäivään sovellettuina: "A. Lyhyet puheet. B. Lyhyet lauseet. C. Lyhyet sanat. D. selkeä rakenne. E. Eikä mitään turhia ja itse puhetta häiritseviä selityksiä. "

Kennedylle hyvän puheen lauseiden ja kappaleiden tuli olla sellaisia, että ne yksinkertaistivat itse puheen pääsanomaa ja selvittäen korostivat sitä myös sivulauseissa. Kennedy näet inhosi ylitse muiden monisanaisuutta ja mahtipontisuutta.

Yhdysvaltojen 1900-luvun tärkeimmät puheet olivat ja ovat edelleenkin demokraattipresidentti Franklin D. Rooseveltin koko Amerikalle suunnattujen ja 4.3.1933 alkaneen Suuren laman lopettaneiden New Deal- puheiden sarja (löytyy Youtubesta), jotka valoivat uskoa ja toivat valoa epätoivoisten amerikkalaisten keskuuteen nostaen jälleen Amerikan sille raiteilleen, missä me muut olemme sen tottuneet sen jälkeen näkemään.

Amerikoissa puheoppiin oli kiinnitetty suurta huomiota jo kansakunnan alusta 1700-luvulta lähtien, jolloin alan perusteokset Aristoteleesta Ciceroon ja Quintilianukseen käännettiin englanniksi. Onpa Amerikan retoriikan isänä pidetty John Whiterspoon, myös yksi Amerikan itsenäisyysjulistuksen allekirjoittajista, mikä omalta osaltaan kertoo miten läheinen (ja tuloksellinen) puhujien ja puheopin side Yhdysvalloissa syntyi, samaan aikaan kun kansakunta alkoi etsi itsestään ääntä ja omaatuntoa industrialismin kynnyksellä, hetkeä ennen sen hukkumista suuriin tehdassaleihin.

Voi sanoa, että uudet tavat ja uudet mediat, silloin lehdistö, radio ja nousussa oleva elokuva, yhdessä amerikkalaisen suoran kerrontaperinnön - etupäässä kirjailija Mark Twainin ja pragmaattisen filosofian amerikkalaisen isän, John Deweyn - myötävaikutuksella, vaikuttivat suuresti siihen mutkattomaan ilmapiiriin, mistä 1900-luvun alussa maahan syntyi uusi käytännöllinen retoriikan suuntaus ja oppiaine nimeltään "public speaking".

P.S. Yksi "public speakingin" hengessä kasvanut ja Rooseveltia neljissä vaaleissa innokkaasti tukenut demokraatti, oli nuori Ronald Reagan, jonka loistava puhujanura alkoi radion suorissa lähetyksissä urheiluselostajana. Tässä "public speakin"-koulussaan Reagan, jonka charmi oli tarttuvaa, esiintyminen itsevarmaa ja vaikuttavaa, oppi kaiken sen hyvän ja tuloksellisen puhumisen, mistä amerikkalainen ja varsinkin uusretoriikka silloin puhuivat.