Maailman syvintä hämärän ulottuvuutta...

30.06.2022
Kirjan Piin pakkona ja välttämättöminä loogisuuksina tuputtava jumala...
Kirjan Piin pakkona ja välttämättöminä loogisuuksina tuputtava jumala...

Teksti Harald Olausen

Onko meillä muutakin ikuista kuin kuvitelma universaalista hyvästä? Entä pitääkö kaiken olevaisen olla ikuista? Voiko mikään syntyä tyhjästä? Tai voiko sellainen mitä ei ole, muuttua toiseksi? Virtaako kaikki nenämme editse niin hurjaa vauhtia kun on väitetty ja millä tavalla? Entä se klassinen Herakleitoksen kysymys, onko kaikki jatkuvasti liikkeessä ja emmekö voi siksi astua kahdesti samaan virtaan, sillä laskeutuessamme toista kertaa sekä virta että me olemme muuttuneet? Oliko maailmamme tarkoituksellisesti tasapainon vuoksi täynnä vastakkaisuuksia? Oliko sekä hyvällä että pahalla välttämätön paikkansa todellisuudessa? Tai entä jos vastakohtaisuuksien välillä ei olisi jatkuvaa kamppailua, olisiko maailma enää maailma vai lakkaisiko se kokonaan olemasta? Vai tajuammeko lopultakin, siis heräämme ajatukseen, että elävässä elämässä kaikki liittyi kaikkeen, eikä mitään voinut hylätä tai hyväksyä tosista riippumatta? Voitiinko elämä ymmärtää vain kokonaisuutena, ja oliko sellaisena se myös joko omaksuttava tai kokonaan torjuttava? Tällaisia kysymyksiä herättää pohdiskelut Yann Martellin Piin elämä (Tammi 2003)-kirja.

Pakottamattoman ja ihmeellisen hauskan, ja jopa uskaliaan parodisen, kuvan jumalasta ja jumaluudesta/jumalattomuudesta piirtää kanadalainen Yann Martellin bestselleriksi noussut Piin elämä" (Tammi 2003)-kirja. Margaret Atwood kehui kirjaa suurenmoiseksi kirjaksi. Se oli hänestä tuore, omaperäinen, älykäs, monipolvinen ja täynnä lumoavaa rakkautta. Kirja on ovela satiiri eräästä tyhjyydestä kysyessään: onko mahdollista, että nuori poika elää pelastusveneessä aavalla merellä yhdessä bengalintiikerin kanssa 227- vuorokautta? Se ei ole tietenkään jutun ydin vaan eräänlainen avain oman itsemme olemisen ja ajattelun epäilemiseksi. Tarina ei voi millään olla totta ja kuitenkin lukija vakuuttuu siitä niin ettei epäile sen aitoutta. Mikä on sitten kirjan oikea sanoma? Se ei ole pojan ja tiikerin uskomaton pelastuminen ja seikkailu haaksirikkoisen aavalla merellä melkein vuoden ajan vaan jumala - tai oikeammin - väärinymmäryksemme jumalankuvasta. Vai onko sittenkään? Tarina saa sen kertojan mukaan kuuntelijansa uskomaan jumalaan. Miten se on muka mahdollista? Kummallinen matka tämän arvoituksen ratkaisemiseksi alkaa jo esipuheessa. Kertoman mukaan Pondicherryssä Intiassa, hän pääsee kutkuttavan ja jännittävän tarina imuun vieden meidät lukijat myös mukanaan turvattomille ulapoille allamme monta kilometriä maailman syvintä hämärän ulottuvuutta - valtamerta ja aavistusta siitä, mitä kaikkea se kätkee sisuksiinsa.

Myöhemmin alkuasetelmien selvityksien jälkeen kertojana on Patel-niminen kirjan päähenkilö, jonka kirjailija löytää nimihaun perusteella Torontossa puhelinluettelosta. Patel suostuu kirjailijan suureksi iloksi tapaamaan hänet ja näyttämään ne kellastuneet lehtileikkeet, jotka tekevät hänen uskomattoman tarinansa tutuksi laajoille massoille ja hänestä hetkellisesti sen myötä kuuluisan. Kirjailija sekoittaa meidät heti kättelyssä emmekä voi olla sen jälkeen varmoja enää mistään mitä hän väittää, edes siitä luemmeko kirjaa, vai olemmeko itse mukana kirjailijan kuvaamassa seikkailussa (ehkä jumalana?). Seuraava tarina ei tietenkään ole totta vaan kaunokirjallinen sepostus länsimaisen jumalan typeryydestä sekä turhuudesta "oikean jumalan", mikä on vapaus ja mielikuvituksen lento, minkä edessä hän haluaa herättää (minkä tekeekin suurella menestyksellä) lukijoidensa kiinnostuksen tätä "uskomatonta"tarinaa kohtaan. Kirjailija kertoo melkein vuotta myöhemmin Patelin tapaamisen ja monien vaikeuksin jälkeen saaneensa Japanin liikenneministeriöltä asiaa vahvistaneen nauhan ja raportin, jonka jälkeen hän väittää, että tarina saa "todellakin" ihmisen uskomaan jumalaan. Mutta onko näin? Kiusaako hän vain meidän hidasta älyämme, vai pitää meitä ja uskomuksiamme pilkkanaan ilman että edes huomaamme sitä?

Esipuheensa lopuksi hän kumoaa ajatuksen todesta tarinan suhteen, antaen mielikuvitukselle jumalan voiman kun hän kirjoittaa, että jos me kansalaiset emme tue taiteilijoitamme, uhraamme mielikuvituksemme raaàn todellisuuden alttarille, lakkaamme uskomasta mihinkään ja unelmamme muuttuvat arvottomiksi. "Raaka todellisuus" ei ole oikeaa todellisuutta, vaan siksi hämäämiesmielessä tehtyä valetodellisuutta, minkä tehtävä on johdattaa meitä harhaan olla käyttämättä omia aivojamme. Jutun ydin on ihminen omine tarinoidensa luojana ja mielikuvituksen toimiminen itse kertojan jumalana muiden kertoman asemesta. Kertomuksen Patel on väliin hindu, muslimi ja kristitty, josta kärsimys tekee hänen omien sanojensa mukaan surullisen ja synkän. Immanuel Kant puhui ajan venyvyydestä. Einstein suhteellisuudesta. Moderni aivotutkimus on kuuluisimman esimerkkinsä, Henri Bergsonin johdolla jo 1920-luvulta osoittanut, että tajuntamme ulottuu oikeastaan, joskaan ei tosiasiallisesti, yhtä laajalle kuin elämä. Elämä onkin tämän näkemyksen mukaan vapautta, joka työntyy välttämättömyyteen muovaten sitä omaksi hyödykseen - ajatus on siis mahdollisimman kaukana kristillisestä näkemyksestä jumalan tahdon ja valvovan silmän alla tapahtuvaa ennalta määrittelemätöntä olemisesta ja tekemistä.

Martell ei pidä kuitenkaan tästä meille luentoa vaan antaa meidän itse alkaa epäillä omia luulojamme tarinan edetessä, sillä tarina on samaan aikaan sekä yhtä kutkuttavan uskomaton kuin uskottavakin, mutta vain jos siihen lisää  mukaan uskomisen epäpyhän elementin. Yleisinhimillisiin arvo - ja merkityskysymyksiin kytkeytyessään uskonto lähestyy yleensä etiikkaa. Niin tässäkin tapauksessa Patelin pohtiessa kaiken merkitystä ja arvoa - mystiikkaa tarvitaan ettei ihminen muuttuisi ennalta -arvattavaksi koneeksi, jos ihminen tietäisi itsestään kaiken niin kuin pahimmissa uhkakuvissa on esitetty tieteen voittokulun loppupäässä. Siksi uskontoja ehkä tarvitaan? Vai tarvitaanko? Kysymyksen pitäisi ehkä kuulua: kuka tarvitsee ja miksi? Piin elämässä usko on itse tarina ja siksi niin "uskomaton". Me tarvitsemme elääkseemme tarinoita, joiden ihmeeellissyyden edessä voisimme ihmetellä. Vai onko niin? Uskon on eri asia, jos sitä ajattelee instituutiona. Silloinhan uskovainen ei usko omiin vaan toisen uskomuksiin, ja ei siis varsinaisesti usko, vaan uskottelee uskovansa eli JÄLJITTELEE. Jos usko on epäaito, millaisia on tällaisen ihmisen ajatukset ja teot? Patel tuntuu ajattelevan, että uskontojen suosio perustuu siihen, miten varmoja vastauksia niillä on tarjota inhimillisiin ongelmiimme: vaivasi meitä mikä tahansa, mitä tahansa toivomme tai pelkäämme, uskonnoilla pitäisi olla hänen mielestään meille vastaukset helpottaakseen vaikeuksien keskellä vaivalloista kulkuamme elämän havereiden läpi.

Kirjassa Patel kertoo pitäneensä kiinni siitä, jotkut ihmiset sanoisivat "merkilliseksi uskonnon harjoittamiseksi". Hän opiskeli sekä eläin että uskontotiedettä Toronton yliopistossa. Joskus hän sekoitti pääaineensa keskenään: "Monet uskontotieteen opiskelutoverini - sekavat agnostikot, jotka eivät osanneet katsoa ylöspäin koska olivat järjen, tuon fiksujen katinkullan orjia - muistuttivat minusta kolmivarvaslaiskiaista, ja kolmivarvaslaiskiainen, kaunis esimerkki elämän ihmeestä, toi mieleeni jumalan." Hän olisi teoriassa voinut saada kenraalikuvernöörin mitalin, korkeimman tunnustuksen, minkä alemman korkeakoulun suorittaja voi saada Toronton yliopistossa, ellei sitä olisi ollut hänen katkerien sanojensa mukaan tarkoitettu "lihaa syövälle punakalle pojalle, jonka niska on kuin puunrunko ja joka on aina yhtä sietämättömän hyväntuulinen." Patelia kirvelee tällainen syrjintä vieläkin. Kun ihminen on kärsinyt elämäsään paljon, hän sanoo, jokainen tuska on sekä sietämätön että joutava. Hänen elämänsä on ollut kuin eurooppalainen "memento-mori"-maalaus: vieressään hänellä on istunut aina irvistävä pääkallo muistuttamassa inhimillisten pyrkimysten turhuudesta. Loistavat lähtökohdat kohdata oma turhautunut minänsä jumalana ja haistattaa pitkät sille elämälle, joka on niin kaunis että kuolema on rakastunut siihen, ja sen mustasukkaisesti omistava rakkaus ottaa kaiken minkä suinkin onnistuu saamaan.

Patel kaipaa Richard Parkeria, tuota 227-päivää parhaana ystävänään ja pahimpana vihollisenaan ollutta tiikeriä, joka on Patelille se väärä - muiden hänelle pakkona ja välttämättöminä loogisuuksina tuputtava jumala samalla nurinkurisella vimmalla kuin kaikki muutkin Tukholma-syndrooman vallassa olevat entiset panttivangit, jotka ovat joko rakastuneet tai muuten vain kaipaavat entisiä kiduttajiaan. Patel ei voi käsittää, miten Richard Parker saattoikaan hylätä hänet niin mutkattomasti, ilman minkäänlaisia jäähyväisiä, katsomatta kertaakaan taakseen. Kipu on siitä lähtien ollut hänelle kirves, joka on pilkkonut hänen sydäntään. Patel on itse asiassa 80-luvulla esitetyn hienon Montrealin Jeesus (1989)-elokuvan tapaan nykyajan väärinymmärretty ja väärässä ajassa, väärän aikaan ja paikkaan eksynyt, Jeesus-hahmo, joka kärsii ihmisten synnit ottaen ne pois heidän harteiltaan uhraten samalla oman itsensä oman identiteettinsä nimissä jumalan - sen pakkona ja välttämättöminä loogisuuksina tuputtavan jumalan mielikuvitusalttarille.

Patel törmää rajusti todellisen maailman hallitseviin ja ikäviin reaaliteetteihin. Tämä kaikki tapahtuu kun hänen sormensa ahmiessaan käsin intialaisessa ravintolassa ruokaa perinteiseen tapaan, ja saadessaan tarjoilijalta halveksivan kysymyksen "Suoraan satamastako?", jolloin hänen vielä hetkistä aiemmin olleet makunystyröiden virkaa toimittaneet sormensa muuttuvat tarjoilijan katseen alla likaisiksi, ja jähmettyvät paikoilleen kuin itse teosta napatut rikolliset, eikä tarjoilijalla ollut aavistustakaan kuinka syvästi hänen sanansa Patelia haavoittivat - ne ovat nauloja, jotka on hakattu suoraan hänen kärsivään lihaansa. 47. luvun alku kuvaa matkan rasittavuutta ja turhuutta yhtenä noista 227:stä päivästä, mitkä hän vietti bengalintiikeri Richard Parkerin kanssa pelastuslautalla ajelehtien tuntemattomalla aavalla Tyynellä merellä jossain Intian ja Amerikan välissä: "Päivä koitti kosteana ja pilvisenä, tuuli oli lämmin, ja sakea harmaa pilviverho oli kuin mytyksi kääräisty likainen pumpulilakana. Meri oli entisellään. Se keinutti pelastusvenettä tasaiseen tahtiin ylös alas." Mitä hän tässä kertoo meille? Elämän sattumanvaraisuudesta ja eräästä mahdottomuudesta.

Kun laiva on uponnut ja Patel on jo yksin turvallisesti pelastusveneessä, hän erottaa Richard Parkerin pään ja kannustaa tätä syntaksisella yhteisrukouksella kamppailemaan ja pelastumaan sekä lopulta hyppäämään veneeseen. Patel tulee todistaneeksi Ludwig Feuerbachin radikaalin väittämän oikeaksi siitä, että jumalan käsite on ihmisen keksimä ja se perustuu ihmisen syvimpien kaipauksien ja halujen projektioon, kun hän (oikeastaan) rukoilee "oikealta jumalaltaan" - mielikuvitukseltaan, ettei olisi tässä tilanteessa, vaan että kaikki olisi vain painajaisunta, niin kuin onkin todellisuudessa, jos sitä sanaa voi tämän tarinan yhteydessä edes käyttää: "Richard Parker, voitko uskoa, mitä meille on tapahtunut? Sano että tämä on vain pahaa unta. Sano ettei tämä ole totta. Sano että minä olen vieläkin koijassani Tsimtsumissa, heitelehdin ja kääntyilen ja herään kohta tästä painajaisesta. Sano että minä olen vieläkin iloinen. Äiti, minun hellä viisauden suojusenkelini, missä sinä olet? Ja isä, sinä rakastava turhan murehtija? Ja Ravi, sinä lapsuuteni häikäisevä sankari? Visnu, varjele minua, Allah, suojele minua, Kristus, pelasta minut, minä en kestä tätä PIIIP!"

Patel on samlla kertaa sekä avuton että kekseliäs turvautuessaan monikasvoiseen jumalaan. Hänessä asuu jumala, joka on sama asia kuin hänen mielikuvituksensa ja kertomisenlahjansa - se on se "eräs mahdottomuus", jota maailma ei halua hyväksyä. Hän on osa maailman tarinaa, jota hän vilauttaa mielikuvituksellisessa kertomuksessaan. Myös Freudin näkemykset uskonnosta vilahtavat Patelin kertomusten selittävinä tekijöinä, olihan kirjan kirjoittaja omien sanojensa mukaan osittain uskontotieteilijä. Freudille uskonnolliset ideat olivat harhakuvia, mitkä kumpusivat ihmiskunnan vanhimpien, voimakkaimpien ja kiihkeimpien toiveiden täyttymispyrkimyksistä: "Meidän on kerrottava itsellemme että olisi hyvin mukavaa, jos olisi jumala, joka on luonut maailman ja joka on meille hyväntahtoinen Kaitselmus, maailmankaikkeudessa olisi moraalinen järjestys ja jos olisi kuolemanjälkeinen elämä. On kuitenkin silmiinpistävä tosiasia, että kaikki tämä on niin kuin olemme toivoneet sen olevan. Olisi vielä huomattavampaa, jos surkeat, tietämättömät ja alistetut isovanhempamme olisivat onnistuneet selvittämään kaikki nämä universumin arvoitukset." Patel on kuin meren Freud epäilyssään ja mustassa huumorissaan, jonka mestraiksi hän osoittautuu pilkkaamalla jumalan vääristynyttä kuvaa ihmisten mielissä.

Mutta mikä on totta ja mikä ei? Vai onko sillä väliä? Kirjan lopuksi herra Okamoto kertoo Patelin kuulemistilaisuuden olleen vaikea ja mieleenpainuva. Sivuhuomautuksena hän toteaa, että ainoan laivan haaksirikossa pelastuneen Intian kansalaisen Piscine Molitor Patelin tarina on hämmästyttävä tarina rohkeudesta ja peräänantamattomuudesta poikkeuksellisen vaikeissa olosuhteissa. Herra Okamaton mukaan hänen aiemman tutkijakokemuksen mukaan Patelin tarina on ainutkertainen haaksirikkojen historiassa: "Hyvin harva haaksirikkoutunut voi sanoa selvinneensä merellä yhtä kauan kuin herra Patel, eikä yksikään toinen täyskasvuisen bengalintiikerin seurassa." Patel yrittää hahmottaa maailmaa kertomuksessaan yhdeksi kokonaisuudeksi auttaakseen kuuntelijoitaan ymmärtämään, että jumala on tämä hetki, he ja me "yhdessä" eivätkä erikseen jonkun ylimaallisen olion armon varassa roikkumassa kuin heittopussit yhtä epävarmoina siitä mitä tuleman piti. Patel on kehittänyt oman, poikkeuksellisen, tapansa nähdä itsensä maailman kokonaistarinassa, ei vain sivullisena, vaan myös jumalana, ymmärtääkseen itseään.

Myös Plotinos kehitti Platonin oppien pohjalta systeemin, jonka tarkoituksena oli auttaa ihmistä ymmärtämään itseään. Plotinoksen mielestä ihmiselle oli ominaista ykseyden tavoittelu. Mutta jotta todellisuuden takana piilossa oleva totuus löytyisi, oli sielun uudistuttava. Juuri tätä pohtii Patel Plotinoksen sanoin ja ajatuksin; sielun täytyy kurottua kosmoksen tuolle puolen, aistimaailman ja älyn rajojen taakse nähdäkseen todellisuuden ytimeen. Plotinokselle kaiken olevaisen olemassaoloa perustui "Yhdelle" tosiolevaiselle. Yksi vain oli ja sen vuoksi se oli myös nimetön. Plotinoksen mukaan "Yksi" on "kaikki ja ei mitään". Se ei voinut siis olla mikään olemassa olevista olioista, ja silti se oli ne kaikki. Juuri tämä Plotinoksen antiikin aikainen jumalan määritelmä, missä "Yhden" on ollut pakko "transsendoitua" ja ylittää yksinkertaisuutensa rajat tehdäkseen itsensä tiettäväksi ihmisille, on se kuva jumalasta, mitä kaanonien ja dogmien turvin uskonnot tarjoavat ihmisille edelleenkin jumalana, vaikka tiede on todistanut jo aikoja sitten asiat toisin. Mistä siis Yann Martelin Piin elämä-kirja kertoo? Se kertoo mielikuvituksen unohdetusta voimasta uskomattoman kertomuksen ja siitä, miten vaikeaa ihmistä on saada uskomaan muuta, kuin mihin hän on laput silmillään tavallisessa arjessa pakotettuna tottunut.