Kirja täynnä muodikasta tekopyhyyttä

Teksti Harald Olausen

"Miten tulin lähteneeksi? Matkustaminen oli intohimoni, mutta siihen ei riittänyt työnteolta aikaa. Elin vuoden yksitoista kuukautta odottaen lyhyttä lomaani, jolloin sain jättää kännykän kotiin ja matkustaa maailman ääriin. Lopun aikaa riuduin tylsäksi muuttuneissa töissä ja maisemissa." - Päivi Kanniston kirja Elämäni Nomadina (Atena, 2013).

Kaikkea sitä tehdäänkin! Tässä on matkakirja, joka ei ole oikein sitä. Päivi Kanniston kirja Elämäni Nomadina -kirja ei itsessään ole kovinkaan ikävä, mutta sen takana olevat tarinat ja asenne pistävät ihmettelemään. Tässä on matkailua harrastava epäempaattinen pariskunta - ilmeisesti kokoomuslaisia (Santeri) - jotka puhuvat Tampereen yliopistosta "punikkiyliopistona" ja köyhistä "ryysyläisarmeijana" (lisäksi tietenkin Suomi on liian holhoava ja täällä tapetaan yrittäjät kokeilla veroilla jne...).

Ei voi muuta, kun sanoa, että sama tahti on askelten; on kyseessä sitten 90-luku tai kirjan julkaisemisvuosi 2013, aina hyväosaisten asema on hirveä, kun heitä verotetaan, vaikka verolait on tehty verenkiertoa varten eikä kukaan oikeasti rikas tai suuryritys joudu tässä maassa juurikaan veroja maksamaan. Tai on vain salaliittoteorioihin vajonnut surkea ääliö sekä edistystä ja veroja vastustanut Henry David Thoreau, joka muuten oli fiksu, koska näki mihin huimaan luisuun kapitalismi oli matkalla.

Ainahan voi paeta kamalaa Suomea, ja niinhän pariskunta tekeeekin isolla vaihteella. He ovat onnekkaita, sellaisia, jotka ovat nyt matkanneet ympäri maailmaa jo lähes seitsemäntoistavuotta vuotta. Mutta millä rahalla? Siitä en selkoa saanut. Sen sijaan mies Santeri, itkee yhden äänikirjallisen verran sitä, että sössi isot it-bisneksensä tekemällä vääriä päätöksiä ja luottamalla vääriin ihmisiin. Vaimo Päivi on toista maata. Hän on ollut pienestä pitäen tarinoiden suurkuluttaja, ja se näkyy jopa ikävästi läpi kirjassa.

Satujen innoittama herraskainen matkailuinto, mikä perustuu vaikkapa vain muutamiin kirjoihin, kuten Matka maailman ympäri 80 päivässä ja Afrikan kuningatar sekä Tohtori Livingstone - listaan lisäisin vielä Tarzan-elokuvat, television luonto- ja maantiedon ohjelmat sekä matkaohjelmat ja lukuisat muista maista ja kulttuureista kertoneet historiaelokuvat – ovat tietenkin jotain muuta kuin synnynnäinen levottomuus, kodittomuus tai se, ettei tunne olevansa kotona missään - vähiten itsessään.

Maailma on epämukava paikka - se on selvä - ja sen vallitsevat totuudet yhtä inhottavan epämukavia, jos joudumme niitä pakosta nielemään. Ehkä siksi monet meistä kaipaavat taukoa omaan elämäänsä haaveilemalla muista maailmoista. Silloin voi kysyä itseltään, oliko kysymys ehkä sittenkin sopeutumattomuudesta, sairaudesta, puutteesta vai vain idealistisesta kokeilumielestä ja halusta unelmoi itselleen sopiva maailma? Kirja pohtii mm. näitä kysymyksiä, eikä ole siksi ihan turha.

Kirjaa lukiessa esille nousee kaksi tärkeää kysymystä: Miksi matkustaa tai miksi jäädä paikoilleen? Päivi vastaa siihen osuvasti brittiläisen matkakirjailija Bruce Chatwinin ajatuksilla: "Chatwin halusi irtautua omistuksista, mutta palvoi taide-esineitä. Perhe elämä oli hänestä ahdistavaa ja rajoittavaa, mutta hän kaipasi matkoiltaan aina kotiin. Teksteissään hän esiintyi mielellään karaistuneena nomadina, mutta nautti ylellisyyksistä. Chatwin kasvoi lapsuudessaan kodittomuuteen." Tässä kirjan yksi ansio.

Chatwin kutsui tätä aikaa fantastiseksi keikauttaen vallitsevat arvot nurin. Chatwinin nomadiajatukset eivät Päiviä innosta jatkamaan ajattelua hieman eteenpäin. Ehkä juuri siksi hän ei pääse syvälle pohdittaessa nykynomadien elämää ja ajatuksia tai viehättyvyyttä olemaan kaikesta irrallaan, ja vähät välittää muiden umpimielisistä ja vanhoillisista ajatuksista. Lähimmäs kiinnostavuutta hän pääsee neljännessä luvussa Arvottomat, missä tutkitaan ansiokkaasti liikkuvan elämän haasteita.

Yksi avainsana voi olla vieraus, olla vieras itselleen omassa ympäristössään, mikä ajaa eteenpäin vieraaksi vieraassa ympäristössä, jolloin jää vieraaksi itselleen ikuisesti Arabian Lawrencen tapaan. Hän teki parhaansa vieraudentunteen voittamiseksi matkustelemalla ympäri Arabiaa beduiinien kanssa heidän pukineissaan, mutta sai hänet tuntemaan syyllisyyttä jättämällä yhden elämänmuodon taakse, eikä onnistunut saamaan kotoisuudentunnetta tai viihtynyt uudessa kulttuurissa.

Kanniston kirja olisi kuin balsamia haavoille, mitä olen saanut siitä, että olen nyt jäänyt paikoilleni vanhenemaan, sillä tunnen koko ajan alitajuisesti, etten ole oikeassa paikassa, ja että liian tutuksi käyvät arjen naamat, vaikka vain joka päivä matkustaessani bussissa, tylsistyttävät minua ja herättävät minut kaipaamaan sitä tunnetta, kun vapauden ensihetki puraisi joskus kauan sitten piristävästi, jos se olisi vakavasti otettavaa ja aitoa vapaudenkaipuuta. Kirja ei kerro kuitenkaan tästä mitään.

Kirja onkin älyllisen matkaromaanin muotoon naamioitu (todennäköisesti hänen toisen väitöskirjansa populaari ja toimittajan toimittama versio) romanttisen tytön haaveellinen matkakertomus. Siitä puuttuu anarkistinen ja olevaisen kyseenalaistava syvätaso. Siksi tuntuu lähes pilalta, kun hän kirjoittaa, että mitä enemmän hän on matkustanut, sitä absurdimmilta eri maiden yhteiskuntajärjestelmät, normit, uskonnot ja uskomukset näyttivät hänet. No, ei kyllä kirjasta välity lainkaan tämä.

Tässä kirjan heikko kohta, ja vaikka hän moneenkin otteeseen manifestoi kiirettä vastaan, kirjassa hän ei itse huomaa sitä. "Nomadisen elämäntavan aihio" oli kypsynyt hänen mielessään hiljalleen. Liekkiin se roimahti eräänä leppeänä heinäkuun iltana Kauniaisissa, jossa Päivi tapasi Santerin, joka oli järjestänyt toisen avioeronsa jälkeen yllätysbileet nuorkauppakamarin jäsenille. Kannistolle elämä on ollut sen verran helppoa hyvistä lähtökohdista, että hän pystyi luopumaan "työntäyteisestä" elämästään.

Rinkka selässä he lähtivät maailmalle. Kirjan perusasetelma vaikuttaakin hieman teennäiseltä. Kannisto on filosofian tohtori, joka kirjoittaa kirjaansa tunnetuissa otsikoissa ja haastattelee toisia samanlaisia hyväosaisia "globaaleja kulkureita" (mikä minusta on väärä nimi tälle porukalle), ja siteeraa uskottavuutta lisätäkseen tunnettujen matkaajien tunnettuja lauseita aiheesta, mutta osaa myös dialektisen kysymyksenasettelun taidon yliopiston opettamana. Onneksi, sillä nämä kohdat pelastavat koko kirjan.

Esipuhe on etova: "Tekstiviestin saapuessa istuin kollegani kanssa lounge-baarissa Tapiolassa. Tarkoituksemme oli suunnistaa stadiin, mutta jatkojen suunta kävikin Kauniaisiin. Kun saavuimme perille, suomenruotsalainen kääpiökunta nukkui. Suurin osa asukkaista oli paennut mökeilleen maalle, mutta Santerin 70-luvun funkkistalo oli valmis railakkaisiin bileisiin."Tässä vaiheessa tämä pieni ja halpa "Aarno Kotro"- luokan tasoinen pokkari lentää hieman tarkemman tutkiskelun jäljiltä monilta roskiin.

"Katsoin Santeria syvälle silmiin. Tunnistin niistä kaipauksen rakkaudesta, seikkailusta ja uudesta, yksinkertaisemmasta elämästä. Miten huikeilta pari silmänräpäystä voikaan tuntua silloin, kun näkee tulevaisuuteensa. Koska juhlivassa talossa ei ole yksityisyyttä, otimme taksin asunnolleni Tapiolaan. Seuraavana aamuna pakkasin pari laukullista tavaraa mukaan ja muutin Santerin luo, missä muutama juhlijoista vielä torkkui pullomeressä."

Maanantait he omistivat toistensa tutkimiselle ja hyvälle ruualle, punaviinille, saunomiselle, uinnille ja tähtikävelylle Santerin mustaterrieri Boriksen kanssa. Siitä syntyi idea myydä kaikki ja he ostivat liput Brasilian pääkaupunkiin Rioon, jossa eräs Santerin työntekijöistä asui perheineen. Rio siksi että siellä oli ne maailmankuulut sambafestivaalit. Ne taas siksi, että voi kehua niille kavereilleen, jotka jäivät Suomeen vihjailivat, että Santerin "huikea varallisuus" oli yksi syy ja turvasatama äkilliselle muutokselle.

Esipuhe on paska. Päivi kirjoittaa ystäviensä reaktioista. Joidenkin mielestä he olivat tulleet hulluiksi, jonkun mielestä tarina oli kuin satu mutta oli päätöksellä käytännön syytkin molempien kyllästymisessä yrittämiseen ja sen ympärillä oleviin ongelmiin: "Selittely tuntui turhalta. Entä jos jatkaisimme haaveidemme lykkäämistä eläkeikään ja kuolla kupsahtaisimme sydänkohtaukseen yhtä lisääntyvien työpaineiden takia ennen kuin koskaan ehtisimme nauttia eläkepäivien herkuista?"

Santerilla oli jo vatsahaava ja oli odotettavissa, että kyllä routa porsaat PIAN kotiin SUOMEEN ajaa. Ei ajanut. Päivi kirjoittaa kirjassaan kahdeksan vuotta kuluneen tuosta ja entiseen elämäänsä nähden he olivat rähmällään katuojassa – ja helpottuneita MUKA siitä. Tällaisen alun jälkeen on selvää, ettei kirja ja siinä esiintyvät henkilöt voi olla kovinkaan kiinnostavia tai vakavasti otettavia. Kirjassa on kuitenkin omakohtainen eletyn elämän maku, ja sen parasta antia ovat pohdinnat nomadeista.

Pariskunta haluaa esiintyä nykynomadeina. Se on heidän juttunsa: "Nomadit ovat jatkuvasti tilanteissa, jossa haastavat heidän arvonsa, mutta he ovat oppineet hallitsemaan kulttuuriväsymystä. Keskeistä on antaa muiden olla ja yrittää oppia kulttuurin hyvistä puolista. Jos kokemus tuntuu liian rankalta, voi lähteä koska tahansa ja palata samaan kulttuuriin halutessaan myöhemmin. Aika tasoittaa voimakkaita ensireaktioita, minkä jälkeen on avoimempi näkemään kulttuurin hyviäkin puolia."

Tämä onkin kirjan yksi keskeisistä hyvistä huomioista ja esimerkki siitä, miksi on niin helppo jonkun lähteä kohti uutta tuntematonta vailla syyllisyyttä menneestä ja jälkeenkääneistä. Nomadeilla kun ei ole lähtöä estäviä tunnesiteitä, pelkoja tai velvollisuuksia. Heidän valtteinaan ovat sosiologi Zygmunt Baumanin sanoin sitoutumattomuus, huolettomuus ja kahlekuningas Houdinin kyky paeta täpäristä tilanteista. Ehkä koko nomadiajatus on tahallisesti harhaanjohtava. Kyse onkin ESKAPISTEISTA!

Ehkä he rakastavat totuudenkuvaa, eivät totuutta ja ovat nykyajan tapaan pohtivien eetikkojen sijaan esittäviä esteetikkoja? Yksi ongelma on malttamattomuus ja liialliseksi yltynyt halu koko ajan nähdä uutta vaihtamalla. Onko se sitten pahasta? Vapaalla sielulla on halu liidellä vapaasti samalla olemalla ihmisten parissa. Kun tietää, ettei kuva enää edessä toistu, tuntee olevansa erilainen tarinankertoja. Lawrence kuvasi ongelmaa kyllästymisellä, kun hän sai jotain, hän ei enää halunnutkaan sitä.

Kun hieman selailee kirjaa lisää ja kuorii päälleliimatun osan, osoittautuu se tyhjänpäiväiseksi, ja vaikuttaa olevan enemmänkin kirjoittajan paisuneen egon tuotoksia, kuin vakavasti otettavaa ja kiinnostavaa luettavaa. Silti he ansaitsevat molemmat hatunnoston, vaikka lopputulos ei ole ihan täysi kymppi. Googlaamalla selviää, että molemmilla oli ennen paljon ansioita ja titteleitä sekä rahaa. Päivi kutsuu itseään "postikorttikirjailijaksi". Nettivideossa he kulkevat jossain rannalla käsi kädessä.

Kuvat kertovat hyvinvoivista turisteista tunnetuissa turistipaikoissa. Itse kirja taas "niiden kuuluisten" kehysten kiillottamiselta ja muodikkaalta tekopyhyydeltä: "Minulle materiasta irrottautuminen on ollut taloudellisen kasvun ja kulutusyhteiskunnan kritiikkiä. Matkallani olen huomannut, että maailmassa on tarpeeksi jätettä ja ympäristökatastrofeja. Olen järkyttynyt siitä, millaiseen tilaan olemme maapallon saattaneet. Meret ovat likaisia ja täynnä myrkyllisiä meduusoja, ilmansaasteet saavat yskimään, juomakelpoinen hanavesi on ylellisyyttä, aurinko polttaa ihon karrelle ja radioaktiivinen säteily lisääntyy."