Kirjauutuus, jota ei pidä lukea

Teksti Harald Olausen

Ennen vanhaan oli kaksi maailman turhinta asiaa; nunnan nännit ja paavin pallit. Näin oli ennen kuin Björn Wahlroos sai kokoomuksen, ja silloisen valtiovaraniministeri Sauli Niinistön (sekä hieman vasemmistoliiton, mutta ei vasemmistolaisen, II valtiovarainministeri Suvi-Anne Siimeksen avustuksella) salaisilla operaatioilla kaapattua itselleen käytännössä entisen Postipankin, ja luotua samalla itselleen niillä rahoilla sen jättiomaisuuden perustan, jolla on viime vuodet köyhille ja Suomen laille pitkää nenää näyttänyt mm. tokaisuilla: "Köyhät tuovat pankkiin vain hiekkaa kenhissään - ei muuta!".

Ikävin todiste Suomen lakia pilkkanaan pitävästä W.sta oli se, kun Wahlroosin poika ampui metsästyskiväärillä jonkun ikkunasta sisään ja isä kiirehti soittamaan ylemmille (kok.) poliisipäälliköille, otti syyn niskoilleen saamatta tietenkään mitään asiankuuluvia seurauksia, ja poika pelastui. Wahlroosin kertomus on tarina hävyttömästä ja härskistä miehestä, joka teki ison puhalluksen herrojen kanassa marjassa; isosta varkaudesta, jonka voi tehdä vain yhdessä valtion hyväksymänä ja poliitikkojen avustuksella. Se on myös tarina siitä, ettei myytti juoksupojasta johtajaksi ole totta, ellei ole syntynyt eliittiin tai kultainen lusikka suussa.

Kaikki suuret omaisuudet ja liikemiehet on tehty samoista valheista ja rikoksista, joita valtiovalta suojelee yhteisen edun ja omien voittojen toivossa. Se on myös kertomus samalla sekä pelkurimaisesta pelurista että alemmuudentuntoisesta ja autoritaarisen alkoholisti-isän kovaksi keittämästä (lue: pelottelemasta) pikkupojasta, leikkimässä isoa poikaa kovien poikien maailmassa kuin pakon edessä muiden rahoja taivaan tuulin lennättämällä ja sillä pärjäämisellä. Mutta se on myös meille tavallisille lukijoille, muistus siitä, että ilman valtiota ei olisi rikkaita, sillä valtion kuppaaminen ja köyhien pitäminen köyhinä, on rikkauden tae. 

Siksi näitä nurinkurista robinhoodismia valtion rahoilla harjoittavia pellejä tarvitaan pääoman ja politiikan välisen koneiston tarpeellisena rasvana, näiden ns. "bisnesmaine", kun on valtion rahoilla ja vankasti tehty. Eräänlaiset päiväkirjat-kirjan -nimi on matkittu ilmeisesti Fernando Pessoan Mukapäväkirjoista. Sen oikea kohde on kuitenkin Erkki Tuomiojan päiväkirjat, jotka on sekä hyvin kirjoitetut (toimittajana Veli-Pekka Leppänen) että myös harvinaisen mielenkiintoiset niiden sisältämän autenttisen "siinä näkijä missä tekijä"-perspektiivinsä ansiosta. Wahlroosin kirja on surkea, itsestään liikoja luulevan omakehun mestarinäyte. 

Hän antaa ymmärtää edustavansa sanan vapaus myönteisiä vaikutuksia. Länsimaissa vapaus liittyy käsitteenä oleellisesti talouteen – juuri siksi Wahlroos kikkailee sen kanssa. Klassisella taloustieteellä on lähtökohtansa luonnonoikeuden teoriassa. Markkinatalous nähtiin yksilön vapauden yhtenä ehtona. Vapaus on myös tärkeä itseisarvo ja olennainen osa tehokuuden kannalta. Tässä Wahlroosin valhe. Näin on, mutta ei Wahlroosin ajattelussa sittenkään. Sixten Korkman kirjoittaa kirjassaan Väärää talouspolitiikkaa vapauden sisällön voivan olla käytännössä kovin rajallinen, jos se tarkoittaa vain negatiivista vapautta: 

"Vapaus on arvokkaampaa, jos valintajoukko pitää sisällään yksilön korkealle arvostamia vaihtoehtoja. Siksi monet tutkijat ja ajattelijat ovat historian saatossa korostaneet vapauden positiivista puolta tai substantiaalista ja todellista sisältöä – heidän joukossaan Aristoteles, Adam Smith, Karl Marx ja Franklin Roosevelt." Mutta miksi olemme eri mieltä talouspolitiikasta ja miksi jotkut vaativat finanssipoliittista elvytystä työttömyyden torjumiseksi, toiset menoleikkauksia budjettivajeen supistamiseksi, tai jotkut suosivat veroasteiden alentamista, toiset (hyvätuloisten) verotuksen kiristämistä? Siksi että talouspolitiika on sekavaa.

Korkman muistuttaa makrotaloustieteen isän, John Maynard Keynesin, sanoin taloustieteen olevan olennaisesti moraalinen tiede, vaikka se tuntuukin unohtuneen niiltä talouspolitiikan vääriltä profeetoilta, jotka käyttävät sitä härskisti yksinomaan omien etujensa ja vallassa olevien etuoikeutettujen ryhmiensä aseman parantamiseksi muiden kustannuksella, välittämättä sen seurauksista yhteiskuntaa jakavana ja eriarvoistavana instrumenttina. Samalla tavalla toimivat Marxin mukaan keskiajan ritarit, jotka pitivät itseään heikkojen ja kristinuskon puolustajina. Talouspolitiikka on vaikeaa ja pienen piirin harrastamaa tiedettä. 

Se mikä jää meiltä usein huomaamatta on A History if Economic (1954) kirjan kirjoittaneen Joseph Schumpeterin käsitys taloustieteestä joukkona menetelmiä ja teorioita, eräänlaisena työkalupakkina. Näin ymmärrettynä taloustiede on vain osa taloudellista ajattelua, joka kattaa kaiken yhteiskunnassa esiintyvän taloutta koskevan pohdiskelun. Kaikki ei siis ole talouspolitiikkaa – ei voi olla - eikä sen nimissä kaikkea voida pyhittää elämän alttarille numeroiden alistaessa valtaansa kaiken inhimillisen. Tehtävä on vaikea. Keynesin mukaan taloustiede on tärkeää juuri talouspoliittisten suositustensa takia. 

Niitä tehtäessä ei voi välttää ottamasta kantaa arvioihin sekä talouden tarkoitusperiin ja talouspolitiikan tavoitteisiin. Gunnar Myrdal piti arvovapaata taloustiedettä mahdottomuutena, koska jo tapamme hahmottaa tutkimuksen kysymysajatteluja oli hänestä arvosidonnainen. Talouspolitiikka on sidoksissa arvoihin ja ideologioihin, ja siksi todennettavissa kenen etua sillä ajetaan. Kiinnitetään huomio stoalaiseen käsitykseen "luonnonoikeus"; määrätyt lait olivat elimellinen osa maailman järjestystä, ja lain mukaiset oikeudet myös siksi luonnollisia, kuten näkemys ihmisten tasa-arvosta ja yhtäläisestä arvokuudesta. 

Sellainen yhteiskunta, jossa niitä ei ilmene, ei ole ihmisten edun mukainen yhteiskunta kaikkien elää ja olla vapaasti, vaan väkinäinen, jonkun pienen ja voimakkaan tyhmän despoottisesti hallitsema yhteiskunta, jossa ei ole vapautta vaikuttaa omaan elämään eikä myöskään viime kädessä ajatteluun ja ajatuksiinsa. Luonnonlakeja ja yhteiskuntasopimusta alettiin pohtia uudelleen 1600-luvulla esimerkiksi Hugo Grotiuksen, Thomas Hobbesin ja Samuel Pufendorfin sekä John Locken toimesta. Locken mukaan perusoikeudet olivat luovuttamattomia ja valtion tehtävänä oli niiden kunnioittaminen ja suojeleminen. 

Locke puhui ensimmäisten joukossa yksityisen omistusoikeuden turvaamisen puolesta aristoteelisesti; Aristoteles katsoi yksityisomistuksen Platonista poiketen, edistävän yhteistä hyvää. Aristoteles on kiinnostava myös toisella tapaa. Hän osasi tehdä eroa hyödykkeen käyttöarvon ja vaihtoarvon välillä ymmärtäen vaihdon toteutumisen edellyttävän molempien osapuolien hyötymistä. Aristoteles myös pohti ideaa oikeudenmukaisesta hinnasta, ymmärsi rahan merkityksen arvon mittana ja vaihdon välineenä sekä vastusti monopoleja. Tämänhän me jo tiedämme. Wahlroos ei joko tiedä tai on vain "unohtanut".

Mutta entä miksi sitten Korkmania kannattaa lukea iltalukemiseksi enemmin kuin Wahlroosia? Siksi, että hän ei ole unohtanut edellä olevia ajatuksia ja hän ymmärtää talousopin olevan sidoksissa ennemminkin eettisiin periaatteisiin, toisin kuin taloudellinen teoria. Ehkä myös siksi, että ymmärrämme paremmin, mitä talous edellä kaikkeen ihmiselämään kamreerisieluinen kokoomuslainen yhteisten asioiden hoidosta sisimmissään ajattelee nyt, kun kokoomuslaiset ovat niistämässä sadan vuoden tauon jälkeen jälleen köyhiä niin, että nenistä veri lentää kun ei ole varaa kunnolla asua, sairastaa, tehdä työtä ja ajatella jne...