Kokoomustaidetta Kapsäkissä

Teksti:

Harald Olausen

Musiikkiteatteri Kapsakissä esitetty Neiti Nieminen on rankka esittäjille ja kahden naisen, Marjaanan ja Kaisun oma show eikä siis ihme, että he eivät aina jaksaneet muistaa roolinsa mukaiset tunnetilat, energiasta nyt puhumattakaan; vuorosanojen takeltelut ja unohtelut olivat niin tavallisia, etten viitsi niistä edes mainita muuta kuin näin yleisesti. Puolitoista tuntia hypellen eri tunnetiloista ja rooleista toiseen, välillä vähän tanssahdellen ja laulaen, ei ole mikään helppo tehtävä millekään ekonomispoliittiselle säädylle, saati sitten näille auter-taiteilijoille, jotka omasta selästään veriviivat hikikarpaloita valuen repien tekevät kaiken itse a:sta ö:hön omalla vereslihallaan, ihan kuten muutkin kokoomustaiteen nykyiset yksityisyrittäjät samalla tavalla kuin, mitä Finnair yritti pari vuotta sitten uudessa lentoemo-palkkaohjelmassa, jossa kaikista lentoemoista olisi tullut "yrittäjiä" 24/7 1000 euron palkalla, ja itse veronsa ja muut lakisääteiset hässäkät maksavina yrittäjiä puolustavan kokoomuksen mannekiineja. Mutta jokin meni pieleen ja kommarit pääsivät myrkyttämään SAK:n tuella punapropagandallaan sinivalkoisten siskojen mielet.

Ja vaikka käsittelen esitystä, ja aivan erityisesti ohjaajaa kovin käsin, sillä en pidä hänestä enkä hänen tavastaan tehdä kaikesta halpaa ja kliseisesti "hauskaa", ymmärrän kirjoittaa myönteisesti Arokannon niistä tempuista, joista voi jollain tavalla pitää vaikka niitä on vähän, ja yritän ymmärtää myös taustalla vaikuttavan yleisen taideyskän, mutta en sitä miksi tällaista esitetään, kenelle ja mikä pakko ajaa tekijöitä tällaisen kimppuun kun ulkona hengittää vapaasti rikas ja innostava mielikuvitusmaailma?

Juuri siksi olen tämän artikkelin kirjoittanut. Tässä esseessäni vertaan kahta erilaista käsitystä valheesta toisiinsa. On olemassa virallinen valhe taiteen hyvää tekevästä tarkoituksesta, ja sen alla lymyävä epävirallinen valhe sen turmiollisesta vaikutuksesta sitä levittäviin. Ja missä muualla se parhaiten näkyy kuin alhaisissa asteissa epätoivoisten ihmisten valhemaailmassa, missä mikään ei ole totta samalla kun kaikki mitä valehdellaan on totta eli teatterissa.

Taidemaailma, jos mikä, on täynnä epädemokraattisia ja kilpailua tukahduttavia tai vääristäviä rakenteita ja on sisäsiittoisempi hyvävelikerholaisten suljettu elättiluokka, johon pääseminen koulutuksen, hyvien arvostelujen tai suhteiden kautta on verrattavissa lottovoittoon. Siksi ei ole merkityksetöntä kuka tekee mitä ja miksi ja kenen tukemana. Taiteilijat tarvitsevat esityksiä, arvosteluja ja julkisuutta saadakseen tehdä lisää. Taistelu kentällä on kovaa ja säätiöt sekä valtion taide-apurahat ovat kuninkaantekijöitä kun on kyseessä, kuka saa ja kuka ei ehkä sen ainoan mahdollisuuden murtautua syrjästä esiin keskelle.

Arokanto on huolimatta pienen piirin sisällä jostain kumman syystä saavuttamasta kulttimaineestaan huolimatta vain harrastajateatteriohjaaja, jonka taiteelliset näytöt löytyvät suomalaisesta kesäteatterikomiikasta jostain vaivaannuttavan alapään huumorin ja viinanhuuruisen hömpän välimaastosta, siitä kuitenkin kiittäen rehellistä Arokantoa, joka uskaltaa paljastaa yleisölle oman alhaisen sisimpänsä estoitta ilman häpeää. Maailma on toki sekava ja ällöttävä mutta mielenkiintoinen.

Kirjoitan myös siksi, että kävin katsomassa esityksen toiseen kertaan ensi-illassa lauantaina ja näin paremmin sekä esityksen puutteet että ymmärsin myös syyn miksi sitä esitettiin puolityhjälle salille, ja miksi erityisesti minut kalastettiin tekemään juttuja esityksestä, josta muut kulttuuritoimittajat ovat kohteliaasti kieltäytyneet kirjoittamasta kuka vedoten mihinkin tekosyyhyn.

Kokonaan toinen juttu on KAPSÄKKI ja mihin sitä tarvitaan. Helsingissä on jo ihan liikaa näitä mummoille viihdettä tarjoilevia puoliammattilaisia harrastelu- puuhailupaikkoja, jotka on usein pystytetty oveliksi naamioiksi rahan kuppaamiseksi taiteen nimissä valtiolta ja Helsingin kaupungilta - antakaa rahaa vaikka mieluummin persujen kiusaksi somalitaiteilijoille ja paperittomille, siellä todellinen taide lymyää ja aitous, sillä oikea taide ja taiteilijat ovat aina henkihieverisissä keskiluokan hyvinvointikakaroiden viedessä apurahat hienolta kalskahtavilla projekteillaan ja yliopistotitteleillään taidetta elämäntapanaan elävien ja hengittävien todellisten taiteilijoiden nenän edestä.

Katsokaa Kapsäkin juhlavuoden ohjelmaa ja haukotelkaa. Onko kokoomus tässäkin päämaalina? Vain avustuksia vartenko näin tasapaksu ja yllätyksetön ohjelma on tehty? Kokoomushan tukee mielellään kaikkea kuollutta taidetta, joka ei pane vastaan niin kuin elävä ja kriittinen, se oikea taide, mikä puree, jos se on oikeaa taidetta ja ärsyttää. Helsingissä kokoomuksen kulttuuripolitiikka noudatti pitkään Matti "FREDI" Siitosen ja hänen KIVIKASVO-ryhmänsä linjaa: kevyttä (paitsi FREDI), aivotonta ja kallista roskaa Alepa-kauppiaille. Rahaa kokoomuslaisilta kuppaamaan Kapsäkki on palkannut varmistaakseen tämän linjan mukaisesti metoo-ohjaaja Lauri Törhösen entisen vaimon, joka on ansioitunut lähinnä Suomen kautta ehkä huonoimman televisiosarjan Salattujen elämien tuottajana.

Törhösistä puhutaan turhina vaikka he ovat olleet tusina-Suomen tärkeimmät kulttuurilähettiläät. Herra Törhönen keskittyi tekemään elokuvaksi nimittämiään teinipojan märkiä päiväunia valtion rahoilla samalla kun jätti kouluttamatta, kun ei osannut eikä halunnut, 20-vuoden ajan suomalaiset elokuvaohjaat paitsi Aleksi Bardyn, joka on saanut kannuksensa Laurin Stina-vaimon tuottaman Salattujen elämien käsikirjoittajana, luullen sitä vallitsevaksi normiksi, koska pilasi samalla sapluunalla kansainvälisesti flopanneen "Mikkihiiri Merihädässä"-tasoiseksi, ilman sen kuuluisan pikkujalan pilkahtamista, lässähtäneen Tom of Finlandin, jota kokoomuksen silloin vallan Stubbilta kaapannut tuore puheenjohtaja Petteri Orpo kehui, koska sen mitätön ja mielikuvitukseton seksielämä oli kuin suoraan turkulaisten kokoomuslaisten parturi-kampaajien eläkeläiskerhon pikkutuhmista puuhasteluista, ilman että nähtiin mitään muuta kuin SF-filmien tapaan, silloin kun olisi ollut jotain kiinnostavaa katseltavaa, taivasta ja pilviä.

Epädemokraattista ja siksi myös samalla röyhkeää varkautta ja korruptiota - niin kauan kun me maksamme verovaroista kulttuuripiirien ohituskaistan omille lapsille maalliseen onneen ja mammonaan - on tietenkin tämä kulttuuripiirien sisäsiittoisuus, mikä kertoo aina yhteiskunnallisen yläilmaston heikosta hapesta ja kulttuurin rappiosta. Ei esitys ollut huono eikä hyväkään vaan jotain siltä väliltä. Minusta teksti oli parempi kuin itse esitys ja siksi siihen innostuin Georg Buhnerin (Dantonin kuolema) hengessä, sillä 1820-luvullahan näytelmiä luettiin pienessä piireissä eikä varsinaisesti näytelty (siksi pidän edelleenkin kuunnelmista) - ehkä niin olisi pitänyt tehdä tässäkin tapauksessa, ellei vanhanaikainen taidejärjestelmämme tarvitsisi tilastoja, sillä sitä vartenhan tämä esitys on oikeasti tehty; sillä saadaan rahaa ei katsojilta kun niitä ei ole vaan valtiolta vielä ensi eduskuntavaaleihin asti, jolloin valtaan nousevat persut mitä todennäköisemmin uudistavat koko taidehallinnon avustuspolitiikan samalla tapaa kuin mitä ovat uhanneet tehdä Ylelle.

Olen nähnyt esityksessä ja sen tekijöissä jotain hyvääkin, hyvin vähän mutta välähdys jostain kiinnostavasta, en osaa ihan heti kuvata sitä sanoin, mutta jotain taianomaista oli hetkittäin ilmassa, se kamala ylinäytteleminen, yleinen arokantomainen kohkaaminen ja liian sekava sillisalaatti tylsään pakettiin käärittynä sai hetkittäin kaipaamaan elokuvia Punaisen Lokakuun metsästys sekä James Bondin Skyfallia, en tiedä miksi mutta näin kävi vähän samalla tavalla kun ranskalaisia sammakonreisiä hienossa ravintolassa muutaman gramman syömisen jälkeen lihavaa pohattaa (sitä Oiva Lohtanderin 2000-luvulla SAK:n hyllytetyssä mainoksessa esittämää sikaporvaria) alkaa huikoa mustan ökyauton kaartaessa Kallion Grilliin hakemaan PENAT ja TARJAT kolmella nakilla extrasinappeineen- ja ketsuppeineen että saisi pötsiä kuvottavasti kalvavan nälän sammutettua.

Olo esityksessä oli ajoittain kuin Ryhmäteatterissa sen kulta-ajalla 80-luvun puolivälissä eräässä näytelmässä, missä näyttelijä Maija Leino istui yksin lässyttämässä mustarastaiselle linnukkeelle puistonpenkillä kelmeän kuunvalon loisteessa- ahaa sieltäkö tämä nerokas tunnelma oli pöllitty syyllisenä ohjaaja Arokanto, joka ei keksi mitään omasta päästään vaan lainaa kaikkea sitä mitä on nähnyt muiden tekevän? Ryhmiksen kohtaus on jäänyt kansalliseen teatteritajuntaan siksi, että sen tekijät Vesa Vierikko ja Pirkka-Pekka Petelius, muutaman mainitakseni, loistivat silloin myös uudenlaisen tv-sketsiviihteen tekijöinä mm. huippusuositussa Veli puolikuu-sarjassa. Komediallinen absurdiikka on onnistuessaan yhteiskunnallista parodiaa sen ylemmällä matemaattisella tasolla.

Niinpä Maija Leinokaan ei ollut se höpsö kiltti mummeli köpöttelemässä keskuudessamme Vanhusten työn keskusliiton juhlarunon kuvaamassa (kirjoittanut runoilija Matti Paavilainen) verkkaisessa rytmissä, vaan täynnä vihaa ja katkeruutta - kenties joku vanhan ajan kovis Sörkän ruusu, lestinheittäjä tai gangsteriheila (Gloria: ohjaus John Cassavetes, pääosassa Gena Rowlands) ja siksi ties mistä mönkään menneestä hommelista mustassa sydämessään katkeruuden kalkkia kantanut ilkimyskääkkä, joka kohtauksen lopuksi, juuri kun kaikki odottavat sen syöttävän lintua kotona mukanaan tuomilla pullanmurusille, ampua posautti linnun riekaleiksi.

Marjaana Kuusniemi-Korhosen käsikirjoittama "Neiti Niemisen täydellinen koti" voisi - ehkä toisenlaisissa olosuhteissa ja paremman tekijäkaartin käsissä - itsekin hipoa täydellisyyttä lempeässä irvailussaan muistoille ja ihmisen vahvalle yliminälle sekä heikolle itsetunnolle - niille ei ainoastaan suomalaisille paheille, mitkä pienentävät meidät omissa ja muiden silmissä juuri siksi tavalliseksi Niemiseksi, joka katuu loppuelämänsä, ei sitä mitä teki, vaan sitä mitä ei uskaltanut tehdä - jos joku muu kuin kirjoittaja olisi istunut dramaturgina tiukentamassa näytelmän kierroksia ja tehoja katsojien sisuksiin myöhemmin vaikuttamismielissä.

Juuri tämän saman ohjeen antoi 1990-luvun alussa silloinen Hesarin johtava teatterikriitikko Jukka Kajava Jouko Turkan itsensä käsikirjoittaman, ohjaaman, lavastaman ja dramatisoiman "Presidentin dementia"-näytelmän kritiikissä, vaikka Turkka tulistui. Minua meno ei haitannut silloin eikä tässäkään näytelmässä. Aika menee menojaan ja sen voisi hullumminkin käyttää kuin istua esteettisiä elämyksiä ahmimassa teatterissa. Minä jaksoin istua kummasti yli 5,5 tuntisen esityksen Kansallisteatterin Willensaunassa ennakkona pressille järjestetyssä esityksessä, jota ei mm. vieressäni istunut silloinen Ilta-Sanomien teatterikriitikko jaksanut.

Tekstissä on silti sitä jotain, olkoonkin että teksti on lapsellinen, sillä on tehtävänsä. Mikä on tärkeää Niemisessä? Se on yksilötutkielma muistoissa yhden tai muutaman naisen kokemana ja siksi tavallaan oman aikansa tyhjyyden ja toiveiden arvokas aikalaistodistus. Saksalaisfilosofi Friedrich Nietzschen kirjoitusten jälkeen 1800-luvun lopulla alettiin puhua yksilöllisyydestä teatterin lavoilla laajemminkin.

Esimerkiksi Ibsen esitti näytelmissään henkilöitä, jotka nähtiin uuden modernin ihmistyypin edistäjiksi ja sama suunta vaikuttaa edelleenkin. Neiti Nieminen, joka ei kestä eikä halua olla täydellinen, vaan sortuu unelmiensa ja haaveidensa sekavaan viidakkoon tietämättä mikä tässä on enää unta, on ihan kuin suoraan joko Pedro Almodovarin elokuvasta "Naisia hermoromahduksen partaalla" tai L.A. Angelsien elokuvaversiosta se mormonipariskunnan tyttö, joka ei kestä republikaanimiehensä homoutta, vaan pakenee päiväunille pillereiden sekoittamana ja television avulla eri maailmoihin mm. jääkaapin kautta Grönlantiin. Niemisessä kärsimys on kuitenkin ehtaa suomalaista tyyliin Claes Anderssonin Pyhä perhe-näytelmä. Siinä perheen dynamiikka häiriintyi ja äiti sekoaa, kun ei kestä juopon miehen äkkiraitistuttua.

Nieminen kuvaa "hetteistä" maata jossain ei-kenenkään maalla. Sillä mitä aika ja muistot ovat? Filosofi Ludvig Wittgenstein pohdiskeli Sinisessä ja Ruskeassa kirjassaan, jotka syntyivät hänen luentoja varten kirjoittamasta materiaalista, tätä menneisyyttä, menneen ajan tunnetta, ja menneiden aikojen kertomista: miten on mahdollista, että aikaa voidaan mitata?

Vihreyden esiinmarssin jälkeen kadonneeksi kansanperinteeksii luullut vasemmistointellektuellit ovat olleet vailla kunnon naurua siitä lähtien kun Kom -teatteri jätti viimeisen suuren taiteellisen voittonsa jälkeen 1980-luvulla menetysnäytelmänsä Maratontanssien jälkeen pidennettyjä hyvästejä faneilleen pitkin 90-lukua, siitä huolimatta että katsomot (tällä samalla paikalla sijaitsee nyt KAPSÄKKI) olivat täynnä ja maaseudun tango- ja taantumusrajan takana vanha-agraariajan syyllistävässä ja ankeassa kansantanssikepulandiasta, missä sisälle mennään vain siitä aukosta, missä mirrillä on turkki (von Trierin Riget-sarjasta) toivon perässä pääkaupungin raikasta poliittista ilmaa hengittämään tulvi lökäpöksyisiä räkänokkia punaviini verenkiertonaan tekemään baskeripäässä Mellerit ja osallistuakseen siinä sivussa kaikille mahdollisille ötökkämarsseille hyvän puolesta pahaa sekä kasvotonta demaribetonislummivaltaa vastaan, mikä halusi muuttaa koko Helsingin sosiaalidemokraattisen rakennusliike Hakan rakentamaksi kiviseksi Jakomäeksi demokraattisen sosialismin nimissä Kalevi Sorsan piipunhajuisessa suojelussa.

Noista ajoista lähtien on osattu yhdistää paha pahoihin rakenteisiin ja kaikki yksityinen politiikkaan kuuluisien esikuvien kuten Simone de Beauvoirin mukaan, joka oli oikeassa kirjoittaessaan sukupuolisuuden vapauden manifestia ihmiskunnalle, joka oli hänen mukaansa jaettu ensimmäiseen ja toiseen luokkaan, kasvatettu kieroon. Niemisessä vilahtava Simone- hahmo lohkaisee näytelmän parhaan vitsin: Tässä kaksi osaa kirjasta SUKUPUOLI - KOLMATTA OSAA EN EHTINYT KIRJOITTAA koska kuolin ennen sitä. Siinä piilee myös terävä piikki yhteiskunnallista vastarenessanssia, jota parhaillaan elämme - kohtaan, sillä saavutetut ihmisoikeudet, kuten vapaus olla, ajatella ja tehdä sekä toteuttaa estoitta itseään, eivät ole nykyisessä "ääri sitä ja ääri tätä" (persu-amislaisissa)demokratianraastajien maailmoissa kovinkaan suosittua; piikki nimenomaan, että ne jotka puolustavat ihmisoikeuksia puhumalla suvaitsevaisuudesta.

Hyvää näytelmässä ovat aikeet ja teema. Harvoin Arokanto ohjaa esitystä, jossa on älliä ja abstrakteja isoja kokonaisuuksia piilotettu yksinkertaisiin ja arkisiin repliikkeihin. Kirjoittaja on nähnyt vaivaa eikä Arokanto ole päässyt tuhoamaan kaikkea hänen tekstiään halvoilla kikoilla ja löysällä huumorilla. HYVÄ MARJAANA! Hienoa, että pidit pintasi, oli varmasti vaikeaa ja varsinainen "henkien taistelu" itse harjoitusprosessissa kun Arokanto yritti punakynällä pyyhkiä älyllistä tekstiäsi kohti älyttömyyttä. Jälki on vakuuttavaa niissäkin rippeissä, joita tästä taistelusta säästyi. Aivan erityisesti varmuus ja sen tavoittelu on vaarallista ja lähenee lajissaan sekä idiotismia että fasismia ollen monen pahan alku ja juuri.

Arokanto on usein nähty puikoissa musiikkiteatteriesityksissä. Musiikki on parasta mitä musiikkinäytelmässä on tarjolla. Tarinasta viis, musiikki puhuttelee ja vie mennessään. Arokannon ohjauksessa olisi luullut mukaan mahtuneen enemmän ajankuvina näitä "Ajatar on Foorumissa..." Arokannon rallatustavaramerkkejä. Mutta koska näytelmä on toisen kirjoittama, siihen ei ehkä mahtunut näitä "televisiollisia tunnepljäyksiä". Se on harmi, sillä Arokannolla olisi musiikkidraamallista pulunsilmää kenelle tahansa vaikka pilkkiä vähän lisää pinnalaisia jännityksiä ja rivienvälisiä merkityksiä laajentamaan elämystä oivaltaa olla osa jotain sellaista, jolle voi nauraa ja olla silti vakavasti sitä mieltä, että kaikki on ihan okei, jos ei tänään niin ainakin joskus ja jossain vaiheessa - juuri kuten se oikeassakin elämässä on tai pitäisi olla jos kaikki on ok eräänlaisena hyvinvointi-indikaattorina. Mutta jos ei ole, niin silloin asiat eivät todellakaan ole ok.

Niemisen kommentit ja huomiot ovat sekä teräviä että profeetallisia. Nieminen osuu asian ytimeen haalean maidon kädellään ilman pullantuoksua; asioita järjestellään ja hysterioita keksitään, jotta hallitseminen on helpompaa pelotellun kansanosan keskuudessa samalla, kun herrat porskuttavat turvassa niin sodilta kuin bakteereilta. Puhuisin Niemis-näytelmässä ibseniläisestä oivalluksesta elämän kamaluudesta kumpuavasta traagisuudesta, sillä Niemis-näytelmän ymmärrys on sama kuin Ibsenillä: lähtökohtana oli moderni käsitys tasapainottomasta ihmisestä, jonka vaarallisin väkivalta järkeä ja elämää kohtaan syntyy omassa epävakaassa sielussaan. 80-luvun hittikirjailija (mm. elokuva Poikien Pesulan kirjoittaja) Hanif Kureishi kirjoitti "Esikaupunkien buddha"-nimisessä esikoiskirjassaan, miten hänen pakistanilainen isänsä teki "luokkaretken" köyhästä slummista "läpi Lontoon 5000 huoneen vaurastuttuaan sattuman oikusta" kohti keskustan hienostoaluetta Kensingtonia.

Niemisen matka on vähän samanlainen huolimatta siitä, ettei se ole luokkamatka, vaan yhden naisen kokema ja kuvittelema unenomainen välähdys häntä piinaaviin muistoihin. Se on myös luulojen ja toiveiden matka läpi 50-luvun mustassa komediallisuudessaan hengittäen ihmisen niskaan haikeaa ymmärrystä, joka kannattaa itse kunkin elämää kaikista menetyksistä huolimatta, sillä matka läpi kipeiden muistojen ei ole mikään yksinkertainen ja helppo kun siihen liittää kokonaisen elämän puhumattomuutta Niemisen tapaan, koska "hän ei puhunut tästäkään kenellekään", joko suomalaistyypilliseen tapaan pelkoaan luullen tulleensa häväistyksi. Oli syy mikä tahansa, hän tekee sen tavalla, joka kutkuttaa mieltä yhden ymmärrettävän selityksen verran siitä, miksi elämä on LAIFFII Matti Nykänen-vainaan suuren oivalluksen sanoin, ja koskettaa tarinallaan syvältä mollivoittoiseksi väitetyn kansan huumoria elämäänsä janoavia sieluja.