Kolmatta tietä ei ole: Minä valitsin kolmannen tien - Viktor Sklovski

Teksti:

Harald Olausen

2020-luvun länsieurooppalaisen taideihmisen on vaikea uskoa todeksi lukuisista dokumenteista huolimatta millaista oli taiteilijoiden elämä 1930-luvun Neuvostoliitossa. Bolsevikit saivat vallan haltuunsa 7.11.1917. Lenin oli 47- vuotias tullessaan Venäjän johtajaksi. Silloin suuri osa maailman älyllisestä eliitistä odotti vanhojen valtarakenteiden murskaantuvan bolsevikkien johdolla. Vapautta rakastuneen taiteilijat olivat riemuissaan ja hullaantuivat ajatuksesta päästä lopullisesti eroon vanhoillisesta "ancient regimestä" - tällä kertaa kertaheitolla ja lopullisesti eikä kuten yrityksissä jääneissä vuoden 1789 ja 1871 (Pariisin kommuuni) vallankumousyrityksissä. Avantgardismi kukki mutta odotettua maailmanvallankumousta ei tullutkaan. Pettymys näkyi nimenomaan siinä, miten Neuvostoliitossa alettiin karsastaa uudistusmielisiä omia taiteilijoitaan.

Venäjä siirtyi ankaran sotakommunismin aikaan ja maassa syttyi verinen kansalaissota sekä ulkomaalaisten johdolla Neuvostoliiton olemassaoloa uhanneita interventiosotia. Lenin haavoittui 1918 murhayrityksessä ja "sairastuessaan" vuoden 1920 lopussa syrjäytettiin politiikan teosta. Lenin pidettiin vankina kaukana poissa ihmisten ilmoilta ja ilmeisesti myös Stalinin toimesta myrkytettiin 1924. Stalin keskitti vallan käsiinsä. Hänen johdollaan perustettiin jo 1922 keskusjohtoinen Neuvostoliitto. Vuoden 1917 Lokakuun vallankumous oli innostanut poliittisen vasemmiston lisäksi myös maailman taiteilijat ja älyniekat. Esimerkiksi 1900-luvun ehkä merkittävän filosofi, Ludvig Wittgenstein kiinnostui bolshevikkien yhteiskunnallisesta kokeilusta ja matkusti Neuvosto-Venäjälle keskustelemaan sikäläisten filosofien kanssa. Sen jälkeen hän halusi muuttaa kokonaan Neuvosto-Venäjälle, valmisti sitä varten passin ja viisumin kuntoon mutta Lenin oli jo kuollut, ja Stalin ottanut vallan eikä Wittgensteinia enää kiinnostanut lähteä Stalinin ajan koko ajan henkisesti ahtaammaksi käyneeseen Neuvostoliittoon. Vallankumous meni heti alussa pieleen synnyttäen verisiä teurastajia punaisten puolella kuin nurinkurisina, eräänlaisina antisankareina, joita kansa pelkäsi ja inhosi mutta ei rakastanut, kuten vuonna 1920 Tambovan surullisenkuuluisaa talonpoikaiskapinaa kukistamassa ollu komentaja Aleksandr Stepanovitš Antonov.

Tuolloin elettiin sisällissotien jälkeen 20-luvun loppua mutta myrskyn merkit olivat jo ilmassa. Siitä millaista oli taiteilijoiden 1930-luku kertoo rockmuusikko, kuvataiteilija ja tutkija sekä kuvataiteen tohtori Jyrki Siukosen kirja "Belomor/Sklovski - taiteellinen tutkimus ja Neuvostoliitto" (Kuvataideakatemia 2014). Siukosen kirjat ovat kiinnostavia, hyvin kirjoitettuja ja omaavat aina yhtä terävän analyysin ympäristöstään kuin hänen hienoin kirjansa "Laulu sieluni autiudesta - kolme tutkielmaa Kalervo Palsasta" (Rovaniemi: Lapin yliopistokustannus 2009). Mutta Belomor/Sklovski-kirja jatkaa samaa hienostunutta tyyliä. Sen tarjoama lohduton ajankuva on mahdottomuudessa liki mahdoton, taiteilijoiden ja myös "uuden neuvostoihmisen" henkinen umpikuja, josta ei ollut poispääsyä edes pahimmassa painajaisessa, koska sen kehittäjä Stalin oli jokaisen päässä poliittisesti perverssinä performanssina.

Siukonen tekee heti aluksi tärkeän tunnustuksen tutkijana, mielikuva nuoren Neuvostoliiton 1920-luvusta "aatteen kulta-aikana" on historiantutkimuksessa todettu suureksi myytiksi. "Liberalismin sijaan dokumentit todistavat politbyroon tiukkenevasta ideologisesta otteesta ja sensuurin koventamisesta (1)". Euroopan historia todistaa traagisella ja järkyttävällä tavalla pahan toistuvista ilmentymisistä ja aikaamme leimaavasta pahan estetisoitumisesta. Samaa havaittiin sekä natsismissa että stalinismissa jo 1930-luvulla. Emmanuel Levinasin mukaan viime vuosisata oli tulossa loppuunsa tiettyjen barbaaristen nimien kiusaavan muiston varjossa, kuten hitlerismi ja stalinismi. Staffan Skott tuo kiistellyssä esseekokoelmassaan "Leninin rakastajatar ja muita venäläisiä kohtaloita" (2002) ajatuksia herättäviä näkökulmia siitä, että Lokakuun vallankumous merkitsi isoa takapakkia Venäjän uudistumiselle. Skott kirjoittaa: "Tsaarin Venäjän loppuaika, sen viimeiset vuosikymmenet, oli nopeaa taloudellista, kulttuurillista ja poliittista kehitystä. Bolshevikkien vallankaappaus lokakuussa 1917 itse asiassa keskeytti myönteisen kehityksen ...". Lenin ja Stalin tiesivät tämän, vaikka meille on julkisuudessa uskoteltu muuta. Ehkä siksi he turvautuivat kovaan propagandaan, peittääkseen totuuden. Toisaalta historia on täynnä myyttejä, joilla ei ole mitään todellisuuspohjaa, vaikka ne ovat yleisisä - juuri siksi niitä ja niistä kirjoittavia historioitsijoita pitäisi aina terveen järjen nimissä epäillä perinpohjaisesti.

Hesarin kulttuuritoimituksen tuottaja Jukka Petäjä kirjoitti Hesariin 9.2.2018 otsikolla "Suora demokratia on tullut nyt taiteisiinkin" siitä, miten taiteen alistamista poliittisen korrektiuden pakkopaitaan yrittivät aikoinaan esimerkiksi Hitler ja Stalin. Stalin yritti kuristaa hiljaa nuoren neuvostovaltion jo kehtoonsa eikä halunnut muistaa, mitä jakobiinijohtaja Maximillian Robespierre tarkoitti julistaessaan terrorinsa lähtölaukauksena kaikelle teurastettavalle kansalle: ilman hyvettä hirmuvalta on kohtalokasta - ilman hirmuvaltaa hyve on taas voimaton. Stalinin aloitti taiteilijoista. Juuri tästä pahan ilman ajasta taiteen silmin nähtynä kertoo Siukosen kirja. Luovan ihmisen tie 1930-luvun Neuvostoliitossa oli yhtä tasapainoilua poliittisen myötäilyn ja vankileirien välissä.

Kun Stalin päätti rakennuttaa Belomor-kanavan Vienanmereltä Itämerelle, valokuvaaja Aleksandr Rodtsenko ja kirjallisuusteoreetikko Viktor Sklovski, jonka merkkiteos oli vuodelta 1925 "Proosan teoria", osallistuivat Stalinin käskystä leiristä kertovan valheellisen propagandan levittämiseen. Siukonen kysyykin kirjassaan, mikä on taiteilijan tehtävä totalitaristisessa valtiossa ja mitä on taiteellinen tutkimus pakkotyön varjossa? Alussa hän kertoo käytännön esimerkiksi, miten Aleksandr Solzenitsyn teos "Vankileirien saaristo - taiteellisen tutkimuksen kokeilu" salakuljetettiin Venäjältä maailmalle ja miten se aiheutti lännessä julkaistuna valtavan kohun. Lähtökohtana Siukosella on ollut kirjaansa kirjoittaessaan, mitä Solzsenitsyn mahdollisesti tarkoitti nimetessään laajan, kolmena paksuna niteenä ilmestyneen teoksensa "kokeeksi taiteellisesta tutkimuksessa". Mikä on se missä koe, taide ja tutkimus kohtaavat? Millainen on sen historia? Siukonen kyselee ja rajaa tutkimuksensa terrorismin perustuvassa diktatuurissa taiteilijan tehtävään "ylipäätään" keskittyen kirjassaan vankityövoimalla kahdessakymmenessä kuukaudessa verellä päällystetyn Belomorin vaiheisiin GULAG:n varhaisena malliesimerkkinä sekä myös kirjallisuushistoriallisena kummajaisena:

"Suuritöisen kanavan kunniaksi näet julkaistiin suurieleinen kirja, jota tekemään oli valjastettu yli kolmenkymmenen neuvostokirjailijan prikaati. Yksi heistä oli maineikas formalismin teoreetikko, kirjailija ja LEF-ryhmän jäsen Viktor Sklovski. Valokuvia kirjaan puolestaan otti toinen LEF-aktiivi ja avantgardisti Alexandr Rodtsenko. Heidän läsnäolonsa Stalinin kanavalla vuonna 1933 on näköalapaikka kahden edellisen vuosikymmenen aikana kukoistaneen venäläisen avantgarden loppuun ja lahjakkaiden taitelijoiden myöhempiin vaiheisiin."

Siukonen on tutkinut aihetta tarkkaan julkaistujen tutkimusten, mm. Boris Groysin vuonna 1988 ilmestyneen teoksen "Gesamtkunstwerk" sekä Karl Schlögelin vuonna 2008 ilmestyneen "Terror und Traum. Moskau 1937" pohjalta, mutta ei tyydy kirjojen antamiin selityksiin. Ehkä siksi hän kirjoitti oman tutkimuksensa aiheesta tunnustaen heti aluksi taustalla luonnollisesti hänenkin teoksessaan olevan kysymys uteliaisuudesta politiikan ja taiteen suhteesta ja taiteilijan vastuusta sekä etiikasta. Ne hän kuitenkin jättää sovinnollisesti taustalle eikä pyri esittämään mitään yksiselitteistä eettistä näkökulmaa. Siukonen kuvaa sen sijaan kirjassaan monen erilaisen taiteilijan selviytymistä joko sitoutumisena viralliseen linjaan monine vaikeuksineen tai siirtymällä sivuun ja hankkimalla elantonsa muilla töillä. Hän keskittyy kuvaamaan erityisen seikkaperäisesti Viktor Sklovskin tietä kirjailijana ja teoreetikkona; kirja kertoo paljolti Sklovskista ja hänen ajatuksistaan sekä kirjoituksistaan ja niiden aavistuksenomaisista taustoista:

"Selviytymiseen on vain kaksi tietä: joko kirjoitat itsellesi ja hankit elantosi jostain muusta ammatista tai lukkiudut taloosi ja mietiskelet olemassaolon merkitystä. Kolmatta tietä ei ole. Minä valitsin kolmannen tien (2)."

Miten hän teki sen ja miksi? Kolmas tie tarkoitti itsenäistä reitin määrittelyä rintamalla, jonka kartta muuttui koko ajan - ja se ei ollut Siukosen mukaan pelkkä metafora vaan totisinta totta tavalla, jonka kuolemanvakavuutta meidän saattaa olla tänään pitkän ajan jälkeen turvallisista olosuhteista katsottuna vaikea ymmärtää. Kaukana olivat ajat, jolloin pyydetään aina runoilija avaamaan avaruutta sinne missä luovuutta kuristava säännönmukaisuus oli tehnyt ympäristöön liian selvät jäljet seurata. Vallankumouksen alkukuukausina moni idealisti elätteli vielä turhia toiveita siitä, että vallankumoukseen liittyisi myös manner-eurooppalainen ajatus valistuksesta ja pyrkimys tuoda syntymässä ollut hirviö nimeltään Homo Soveticus pois sille varatusta barbariasta sekä väkivallasta luomalla tilalle sosialismin hyvänä unelmana valistuneen ja rationaalisen yhteisön. Peter Sloterdijkin mukaan tämä humanismin projekti päättyi lopullisesti toiseen maailmansotaan. Humanismi ei näet kyennyt hallitsemaan ihmisen raaistumistapauksia eikä politiikkaa, joka oli vapauden vastainen. Mutta humanismilla ei ollut mitään tekemistä neuvostososialismin - valtiososialismin kanssa. Päinvastoin ne olivat käytännössä toistensa vihollisia ja jyrkkiä vastakohtia.

Ongelmaksi Neuvostoliitossa muodostui kielen asema kahleena jo 1920-luvun alusta, sillä neuvostorunoilijan uuden kielen täytyi lainata aina "kontrolloidusti" aiempaa yhteistä kieltä kehittääkseen ja korostaakseen "uudenlaisuuttaan", koska hänen menestyksensä riippui oleellisesti viranomaisten tunnustuksesta sekä kehittämien kielen merkitysten toistamisesta. Näin neuvostorunoilija ei voinut kuvaamalla itsensä omin termein luoda uutta eikä itseään, sillä vain konstruoimalla oman mielensä, hän olisi voinut luoda sen ainoan osan itsestään, joka oli kiellettyä, mutta jolla oli tärkein merkitys hänen omalle taiteellisille minälleen; oman mielen luominen oli näet aina oman kielen luomista ja todellista sanomisen vapautta, sillä ihmiset eivät olleet paljon muuta kuin läsnä - ja poissaolevia taipumuksia käyttää lauseita, jotka ilmaistaan tietyssä historiallisesti ehdollistuneessa sanastossa. Siukonen kuvaa tätä samaa kirjassaan Sklovskissa, joka oli rohkea ja älykäs toimija niin teorian kuin käytännön maailmassa, mihin meni usein pelottomasti ja kirjoitti niin kuin ajatteli silloinkin, kun moni ajattelevampi olisi ollut kusi sukassa hiljaa. Mutta jossain vaiheessa pelkokin tavoitti hänet Sklovoskin omin sanoin:

"Juuri ennen vuotta 1937. Tsekassa työskennellyt tuttavani toi kansion, jonka hän halusi näyttää minulle. Minua vastaan kerättyjä dokumentteja. Näin, että he tekivät kehnoa työtä, että oli paljon mitä he eivät tienneet minusta. Mutta he tiesivät tarpeeksi tehdäkseen minusta salaliiton keskiön (3)."

Siukonen on rajannut Anna Ahmatovan kirjansa ulkopuolelle ymmärrettävästi. Ahmatova sai itse olla rauhassa, vaikka hänen perheensä tuhottiin, mitä Anna Ahmatova itsekin ihmetteli jälkeen todistaessaan sanojen mahdista: "Runous osoittautui paljon suuremmaksi asiaksi kuin me sen kuvittelimme nuoruudessamme." Ehkä Ahmatova ei olisi kuullut millään Siukosen kuvaamien kahden neuvostokirjailijan seuraan, sillä vaietun neuvostohistorian hirmutöiden herkkä omatunto sai Ahmatovassa rohkean esikuvansa, joka jaksoi kannatella hiirenloukussa elävien muiden taiteilijoiden, niitä joita tapettiin ja kuljetettiin Belomoriin vankeina orjatyövoimaksi Stalinin kanavalle, henkistä eloonjäämisviettiä niinkin pitkälle, että se kantoi kriittisinä sivalluksina hedelmänä tämän kadotetun kaipuun runoihinsa myöhemmin taitavasti vanginneen maanpakolaisnobelisti Joseph Brodskyn lähes mielen juuriltaan repineet kommentit vainoharhaiselle neuvostotodellisuudelle kaupungissa nimeltä Leningrad, runoissa, mitkä oli ymmärrettävissä postuumina kommentteina Ahmatovan aloittamalle dissidenttirohkeudelle nähdä siinä pimeässä totuuden historia, mitä Siukonen kirjassaan osuvasti Skolovskin ja Rodtsenkon tarinoiden avulla kuvaa. Mutta mitä historia teki näille kirjailijoille? Juuri sitäkö Siukonen yrittää saada tutkimuksessaan selville vai onko kyseessä vain utelias projekti kysymyksillä miksi ja miten?

Ahmatovan selkeä suorapuheisuus sensuurista, ja ympärillä pyörivistä " totuuden ahdistelijoista " huolimatta, on sekä ihailtavaa että esimerkillisen sankarillista myös nykyajan manipuloidulle lohduttomuudelle. Hänen ihmislämpöinen totuudenkaipuunsa järkyttää ajankohtaisuudellaan vieläkin meitä. Vaikka Siukonen ei Ahmatovasta puhu eikä pukahda, hänen kirjansa täyttää yhden tärkeän aukon neuvostohistorian mustista aukoista: kuinka kaikki tämä oli mahdollista herkille taitelijoille? Siis mikä? Sekö, että taidetta arvostellaan toisin kuin muita objekteja vai ettei haluta nähdä siinä valta-ja eturistiriitoja? Juuri näin näkee ja kokee molemmat yhdessä Siukonen. Myös siksi Siukosen kirja on hienoa luettavaa, sillä hyvin harva on uskaltanut tarttua näin vaikeaan aiheeseen, ja selviytyä siitä kunnialla Siukosen tavoin lankeamatta tarjolla oleviin moniin mehukkaisiin romantiikka-ansoihin puolustamaan milloin mitäkin ovelan valheen avulla tehtailtua tyhjää myyttiä.

Jo Dostojevski sanoi, ettei ainoakaan elävä ihminen voi elää päämäärättä ja pyrkimyksettä, sillä kadotettuaan päämääränsä ja pyrkimyksensä ihminen muuttuu usein ikävissään hirviöksi. Kävikö heille samoin? Koko Homo Soveticus-porukalle vuodesta 1917 NL:n romahtamiseen vuoteen 1991 saakka? Siltä vaikuttaa kun lukee Siukosen kirjaa - ainakin kirjailijoille, sillä he jos ketkä tiesivät esteettisen päämärän olevan tietoinen illuusio, absoluutti joka oli mahdollinen ajatuksin konstruoida, mutta ei koskaan saavutettavissa. Tästä esimerkkinä Siukonen mainitsee kuuluisan runoilija Osip Mandelstamin, jonka korkeaa sivistystasoa sekä ajattelijan laatua kuvastaa vieläkin hänen kauniit sanansa hellenismistä, "jonka ihminen kääri auki ympärillään kuin ajallisesta riippuvuudesta vapautettuja, inhimillisen minän kautta sisäiselle yhteydelle alisteisten ilmiöiden viuhkan", vaimon Nadezdan sanat Sklovskista:

"Sklovski käsitti niinä vuosina kaiken mutta toivoi, että vangitsemiset rajoittuisivat "niiden keskinäisiin selvittelyihin". Sen perusteella hän rajasikin: kun Koltsov napattiin Sklovski sanoi, että se ei kuulu meille, mutta hän reagoi rajusti, kun vangittiin intellektuelleja. Hän halusi säilyä ollakseen "todistaja", mutta kun aikakausi päättyi, me kaikki olimme jo ehtineet tulla vanhoiksi ja menettää sen, mikä tekee ihmisestä "todistajan", - asioiden tajun ja näkökulman. Niin kävi Sklovskillekin (4)."

Kummallista on Siukosen yliolkainen tapa sivuuttaa taiteellisen tutkimuksen nimekkeellä kulkevassa kirjassaan Sklovskin 1910- ja 1920-luvuilla tutkielmissaan käyttämiä formalistisia menetelmiä, joiden mukaan jokainen teos luodaan jonkun mallin paralleelina ja vastakohtana. Uusi muoto ei hänestä syntynyt ilmaisemaan uutta sisältöä, vaan pikemminkin korvaamaan vanhan muodon, joka on kadottanut taiteellisen käyttökelpoisuutensa. Väitteen toimivuuden tueksi Solzenitsyn kirjaa tulisi Siukosen mukaan tarkastella vasten vanhempia muotoja, esimerkiksi sellaisia teoksia kuin Dostojevskin "Muistelmia" tai Tsehovin "Sahalin". Siihen hän ei kuitenkaan ryhdy. Miksi? Kummallinen valinta varsinkin, kun hän seuraavaksi upottaa valtaosan kirjastaan taiteellisen tutkimuksen selvittämisen kannalta - asia, jonka hän lupasi pyhästi selvittää kirjansa alussa juurta jaksain - täysin tarpeettomaan, vaikkakin sinänsä kiinnostavaan Belomoriin kysymällä miten se rakennettiin? Ja pettureiden prikaatin eli Stalinin hännystelijöiksi pikku pakon jälkeen kääntyneisiin kirjailijoihin.

Stalinin pirullinen juoni oli saada kirjailijat avustamaan Homo Sovieticuksen sielun uudelleenmuokkaamisessa puolueen tarpeita varten Stalinille nimetyn kanavan ylistämisessä. Siihen aikaan taidekentällä oli paljon keskenään kinaavia ja eri mieltä olevia kuppikuntia. Esimerkiksi avantgardistit suhtautuivat kriittisesti Staliniin. Stalin kuitenkin putsasi kirjallisuuskenttää yhden järjestön alle ja antoi propagandatehtävän Neuvostoliiton kirjailijaliiton "ihmismielen insinööreille". Pulizer-palkitun teoksen "Gulag. A History" kirjoittaneen journalisti ja historioitsija Anne Appelbaumin mukaan Stalinille nimetyn Vienanmeren-Itämeren kanava antoi samalla oikeutuksen sille, mitä ei voida oikeuttaa. Jo tästä syystä Siukosen kirja kannattaa lukea täydentämään yleisisvistyksen aukkoja Neuvostoliiton vaietusta todellisuudesta 1930-luvulla, sillä kirja on kiinnostava ja osin sekä uutta tietoa että tulkintaa lukijoille tarjoava ja siksi tervetullut. Rodtsenkoa, joka monille neuvostotaiteen alkuaikojen faneille on tunnetumpi, Siukonen kuvailee omassa luvussaan:

"Belomor-projektiin valokuvaajana osallistuneen Alexandr Rodtsenkon näkemys vuoden 1933 tilanteesta on valaiseva. Aineistona ovat kolme vuotta myöhemmin lehdessä Sovetskoe foto julkaistut Rodtsenkon ajatukset omasta tuotannostaan ja nykyvalokuvasta yleensä otsikolla "Perestroika hudoznika" (Taiteilijan uudelleenrakentaminen)."

Rodtsenko ostetaan stalinistiksi antamalla hänelle helmikuussa 1933 saksalaiselta kommunistiselta kuvatoimistolta pieni kuvauskeikka kanavatyömaalle, mutta siitä tuleekin hänen uransa käännekohta ja hän innostuu niin paljon näkemästään, että palaa sinne kaksi kertaa uudelleen. Rodtsenko saa tehtäväkseen valmistaa erikoisnumeron Belomorista (12/1933). Siukosen mukaan nimenomaan kanavaprojekti antoi hänen valokuva- ja taittotyölleen uuden suunnan ja pian myös uudenlaisia resursseja. Ei siis ihme, että hän "puheenvuoroissaan halusi korostaa kokemuksen sykähdyttävyyttä". Siukosen mukaan Rodtsenkon taiteellinen katsanto oli 1930-luvulle tultaessa ehtinyt käydä läpi monia suunnanmuutoksia. Osa niistä oli venäläiselle avantgardismille tyypillisiä, mutta 1922 vuoden konstruktivismin manifestissa hän kärjisti ajatuksen perinteisen taiteen hylkäämisestä tavallista voimakkaammin (5).

Luku "Miten "Sklovski" tehtiin" on täynnä paljon kiinnostavia huomioita ja tarinoita ja jo yksinään kelpaisi omaksi esseekseen, kuten Sklovskin kirjan "Poiski optimizma (Optimismin etsintä) päätöskappaleen "Vain muutama loppusana - minulta itseltäni" moni-ilmeiset sanat:

"Kirjailija kantaa käsissään elävää lintua - sydäntään. No, ehkä se ei ole kyyhkynen. Kenties se on kana. Kuitenkin, se elää. Hän on raitiovaunussa. Ihmiset tungeksivat. Hän yrittää puolustaa sydäntään kyynärpäillään. Kaikki työntävät, jopa vanhat naiset. Se on hyvin vaikeaa. On paljon helpompi puhua sankarin kautta (6)."

Jollakin tavoin tuntuu, että kirja jää sittenkin kesken tai puolitien krouviin odottamaan lopullisia johtopäätöksiä, sillä kirjan päättävä luku "Jälkisanat" ei varsinaisesti esitä mitään yhteenvetoa laajasta materiaalista tai uudenlaisia väittämiä. Olisiko Siukonen voinut paneutua hieman tarkemmin pohtimaan kirjassaan kuvaamiensa kirjailijoiden sisällä palavaa kysymystä, odottivatko he tulevansa ymmärretyksi suuren yleisön silmissä, vaikka myivät Stalinille sielunsa Belomorissa? Tämähän oli Immanuel Kantin "sensus communiksen" perustus; ellei kukaan ymmärrä minua, lopetan puhumisen. Edellytän siis, että kaikki ovat kanssani samaa mieltä Belomorista ja sen takaa kurkistelevasta mahtavasta Stalinista. Ellei ole, jokin on mennyt vikaan mutta mikä? Sitä Siukosen olisi pitänyt tarkastella lähemmin ja nimenomaan hieman piruillen, sillä eiväthän he tietenkään (todennäköisesti ja toivottavasti) kukaan sydämessään uskoneet sanaakaan siitä, mitä pajunköyttä vinoutunut puoluekoneisto heille Stalinin nimissä syötti.

Neuvostokieli loi sen ajan neuvostomaailman ja oli samalla sen tärkein väline. Kirjailijat jos ketkä tiesivät millä tavalla se on tekojen kieli Swiftin ja Arkhilokhosen satiirisen terävän kynän hengessä, jos se saa vapaasti rustata mitä mieleen tulee. Miten he sen piilottivat ajatteluunsa ja teksteihinsä? Eikö sitä muka huomaa jostain "ylistävien tekstien" välistä pilkahtavista piruiluista? Eikö vankileirien saaristossa lymynnyt jossain kuriton neuvosto-wilde lausumassa kaksimielisiä sukkeluuksiaan totisten torvensoittajien mieliharmiksi? Näistä olisin halunnut tietää ja kuulla, sekä miten he itsensä loivat ja millaisin reunaehdoin? Oli miten oli, Theodor Adornon sanoin tätä hiljaiseloa, suut supussa-linjaa ja asioiden sekä merkitysten piilottelua vastaan asettuu avoin ajattelu - joka ei kuulu Venäjälle eikä kommunismiin, ja joka ei luo kaaoksesta synteesiä, vaan luopuu teorian, totuuden ja järjenkäsitteiden ylivallasta. Jotain tätä suuntaa kohti ajautuvaa vapaata ajatusrakennelmaa olisin kirjassa hieman lisää kaivannut, sillä ihminen ei koskaan väsy etsimästä totuutta ja kauneutta, ne on meihin sisään rakennettu niin tärkeinä osina ajattelumme syvävirtoja, ettei niitä voi kukaan - vähiten minä itse - onneksi syrjäyttää. Ja kun aika on paha eikä sanottavaansa saa sanoa tai edes sitä ajatella, kirjalijoiden tehtävä olisi keksiä oivalliset eufenismit jo pelkästään puhdistavan katharsiksen ja kieliterapian takia ihmisyyden nimissä.

Mutta hyvä näinkin. Tämä on tarpeellinen ja tärkeä kirja, jolle soisi hieman enemmän palstatilaa julkisessa keskustelussa, mikä on ollut viime vuosina kovin ohutta tällaisten pohtimaan pistävien, haastavien ja uusia näkökulmia vanhoihin kalutuksi luultuihin älyllis-esteettisiin ongelmiin vauhtia pistävien kirjojen osalta - valitettavasti. Siukonen on hyvin tuottelias kirjailija ja kertoo piruillen työstäneensä "Belomor/Sklovski"-kirjansa käsikirjoituksen kesällä 2014 aiheen ehdottamassa stalinistisessa hengessä, iskurityöläisenä, joka Solzenitsyn sanoin lakkaa tuntemasta kurin ja työn joksikin ulkoapäin pakotetuksi ja kokee sen sisäiseksi tarpeeksi. Kirjallisuuslista on hengästyttävän pitkä. Samoin lainaukset ja henkilöluettelo. Silti Siukonen on pysynyt ekonomisessa linjassa eikä lähtenyt turhaan ryöpsähtelemään houkutteleville sivupoluille jaarittelemaan ja jossittelemaan sitä sun tätä, sen ja sen nimissä - ehkä niin olisi jossain mielessä kuitenkin voinut tehdä lukijan mielenkiinnon ylläpitämiseksi loppuun saakka.

Lähteet:

• (1) Jyrki Siukonen "Belomor/Sklovski - taiteellinen tutkimus ja Neuvostoliitto" (Kuvataideakatemia 2014) sivu 13.
• (2) Jyrki Siukonen "Belomor/Sklovski - taiteellinen tutkimus ja Neuvostoliitto" (Kuvataideakatemia 2014) sivu 14.
• (3) Jyrki Siukonen "Belomor/Sklovski - taiteellinen tutkimus ja Neuvostoliitto" (Kuvataideakatemia 2014) sivu 15.
• (4) Jyrki Siukonen "Belomor/Sklovski - taiteellinen tutkimus ja Neuvostoliitto" (Kuvataideakatemia 2014) sivu 15
• (5) Jyrki Siukonen "Belomor/Sklovski - taiteellinen tutkimus ja Neuvostoliitto" (Kuvataideakatemia 2014) sivu 73.
• (6) Jyrki Siukonen "Belomor/Sklovski - taiteellinen tutkimus ja Neuvostoliitto" (Kuvataideakatemia 2014) sivu 135.