KONGULAER-romaani

Pitkään aikaan en kuullut korvissani mitään muuta kuin outoa siritystä ja ääniä, joita luulin kesäisiksi aalloiksi kaukaa menneisyydestä niinä lapsuudenkesinä, kun vietin onnellisia lomia Tanskan pohjoiskärjessä sijaitsevassa Skagenissa, hiekkadyynien valtaamassa maastossa silmänkantamattomiin valkoista hiekkaa, hiekkadyynejä, vastassa vain suolaisen meren pärskyt ja siellä täällä rannalla leikkivä lapset, eväskoreja kantavat äidit, narua hyppäävät pikkutytöt ja palloja heittelevät pikkupojat.

Näin silmieni edessä jopa saman auringonpilkkeen, kuin Skagenissa noina kuumina kesinä, ja josta ei voinut erehtyä, kun aurinko leikitteli vuorin aaltojen ja äkkiarvaamattoman sateen kanssa leikkien kuurupiiloa rannalla olevien ihmisten kiusaksi niin, että juuri kun oli suurella vaivalla saanut selän rasvatuksi polttavilta auringonsäteiltä suojamaan ja asettunut hiekalle auringon nuoltavaksi ummistaen silmänsä, taivaalla tummat myrskypilvet alkoivat mouruta ja tiputtaa kylmää vettä niskaan urakalla. Yritin avata silmiäni nähdäkseni missä olin. Edessäni oli vain sumua ja päässäni soi se sama outo siritys, jota olin joskus kauan sitten lapsena Skagenissa kuullut erityisesti sinä kesänä, kun veljeni hävisi yhtenä päivänä eikä koskaan löytynyt. Olin juuri täyttänyt kymmenen vuotta ja koko elämän piti iloineen olla leikkimielisen pojan edessä samalla, kun veljeni kuolema laski tulevan päälle tumman varjon enkä enää koskaan palannut Skageniin. Sen jälkeen minulle alkoi tapahtua outoja asioita ja näin kummallisia unia sekä joskus valveilla näkyjäkin. Eräässä sellaisessa juoksin sinä saman päivänä, kun veljeni oli kadonnut, hädissäni häntä etsien sateisessa ja ukkostavassa säässä yksin pitkin valkoista hiekkarantaa, kun yhtäkkiä edessäni seisoi pitkä tumma ja kylmissään oleva hahmo, joka kysyi mihin olen menossa. Säikähdin häntä ja mumisin jotain epäselvää vastaukseksi ja yritin pinkaista minkä jaloista sain karkuun, mutta mies oli huomamattani laskenut kätensä olkapäilleni ja kysyi rauhallisesti mihin kiirehdin. Sateinen ilta oli jo vaihtunut yöksi mutta myrsky ei ollut laantunut. Pilvien välistä pilkisti kelmeä kuu ja se valaisi miehen kasvoja, joita ei ollut säikähdyksekseni. Jostain syvältä miehen sisältä kuului onttoa naurua samalla kun hän sanoi, ettei kannattanut kiirehtiä, sillä se mitä etsin ei ollut täällä vaan jossain muualla. ja kun kysyin missä, häntä ei enää ollut. Koska olin yksin rannalla ja eksyksissä, minua oli alettu etsiä ja näin edessäni muutaman sadan päässä hämärässä lyhtyjä ja kuulin nimeäni huudeltavan. Samalla mies seisoi edessäni ja yritti saada minua kylmään syliinsä. Jalkani jähmettyivät hiekkaan ja henkeni salpasi. Pelosta huolimatta kiskaisin irti miehen kylmästä syleilystä ja juoksin kohti valoja. Mies seurasi minua hetken. Samalla tunsin, miten valot etääntyivät minusta ja mies takanani läheni minua, vaikka kuinka kiihdytin juoksuvauhtiani ja yritin päästä valoja lähelleni. Kuu valaisi hiekkarantaa ja kauhukseni näin, etteivät valot olleetkaan ihmisten lyhtyjä vaan kiiltomatoja. Silloin ensimmäisen kerran elämässäni lysähdin maahan täysin voimattomana peloissani ja annoin periksi. Luulin jo loppuni koittaneen, kun kaaduin naamalleni hiekalle enkä nähnyt tai kuullut sen jälkeen pitkään aikaan mitään muuta, kuin tuota jo mainitsemaani siritystä korvissani. Ääni ei tullut ihmisestä mutta ei eläimestäkään. Se oli kuin jonkinlainen kahden vastakkaisen äänen ja maailman välinen kutsuhuuto. Se ei ollut ystävällinen eikä vihainen, ei kaunis eikä ruma, ei innostava tai tylsistyttävä; se oli kaikkien näiden ylä- ja ulkopuolella karmaiseva ja kovakourainen korville. Se repi rikki raastaen korvakäytäväni niin, että korvistani alkoi vuotaa valtoimenaan verta ja silmäni sokaistuivat äkillisen valon osuessa niihin. Hetken minusta tuntui kuin pääni olisi haljennut. Silloin kuulin sisälläni puhuvan tuon äskeisen miehen yhtä rauhallisesti kuin hetki sitten hiekkarannalla. Minähän sanoin, ettei sinulla ole kiire mihinkään, hän sanoi ja sen jälkeen en kuullut mitään muuta, kuin sitä samaa siritystä kuin aluksi, nyt vain hiljaisempana ja selvästikin koko ajan minusta etääntyen. En tiedä mitä kello silloin oli tai millaista aikaa olin ollut todistamassa lähes rampana. Minusta tuntui lapsenkehoni sisällä, kuin olisin maannut samalla paikalla liikkumatta vähintään viikon, mutta se oli mahdotonta, vaikka myöhemmin selvisi, että myrsky oli ollut pahin miesmuistiin, ja että koko alue oli jouduttu evakuoimaan hyökyaaltojen tieltä lähes viikoksi, ja että muitakin lapsia, jopa aikuisia ja kokonaisia perheitä, oli kadonnut myrskyn aikana. Ymmärsin etten ollut ensimmäinen kiinnostuksen kohde lähteä etsintäpartion seikkailemaan vaaralliseksi ja äkkiarvaamattomaksi kuolemanloukuksi muuttuneelle myrskyisälle niemelle, jossa talot olivat pyyhkiytyneet vaahtoisiin aaltoihin koko niemen joutuessa päiviksi veden alle. Kun joskus tuntien jälkeen aloin palata tajuihini, huomasin näkeväni, kun hieman silmiäni siristelin, jonkinlaisen aamunkajon tapaisen edessäni. Ja kun oikein korviani höristelin, olin kuulevani rannalle palanneiden merilintujen vienon rääkkymisen - tosin hyvin vaimeana, sillä korviani särki edelleenkin ja nyt niihin oli tullut lisää yksi häiritsevä ääni kuin maasta löydetyn merisimpukankuoren, johon korvan laittamalla voi kuulla kaukaisten merten pauhuamisen, ja siitä tiesin olevani elossa, mikä oli virhe, sillä sen jälkeen minun piti alkaa olla, tai pyrkiä olemaan, ihmisiksi, missä roolissa en koskaan oikein kunnolla onnistunut. En saanut koskaan mielestäni näitä kauhukuvia enkä unohtanut veljeni mystistä häviämistä enkä koskaan hyväksynyt sitä tosiasiaa, ettei sille löytynyt mitään järkevää ja luonnollista selitystä, sillä mihinkään muuhun en uskonut, kun en halunnut uskoa. Entä sitten mies ja korviini jäänyt ikuisen meren pauhua ja siritys, joka hädän hetkellä varoitti minua vielä pahemmasta, ehkä jopa kuolemasta kuin palosireeni tulipalosta? Mistä mies oli oikein puhunut? Aloin muistella, että olin tavannut hänet joko aikaisemmin tai myöhemmin ennen veljeni katoamista ja myrskyä sekä sen jälkeen Skagenin niemimaalla tapahtunutta lähes yliluonnollista luonnonmyllerrystä. Ehkä se oli tapahtunut jo vuosia aikaisemmin? Hän oli seissyt samalla paikalla kuin myrsky-yönä vuosia aiemmin eräänä päivänä pukeutuneena mustiin vaatteisiin kuin joku pappi, joka ei ymmärtänyt vapaa-ajan päälle, ei ainakaan pukeutumismielessä. Hän oli varoittanut minua myrskystä, joka oli nousemassa, jos ei nyt niin ainakin huomenna, ja jos ei nyt huomenna, niin sitten joku muu päivä, viikko, kuukausi tai vuosi ja hän oli sylkäissyt viimeiset sanansa suustaan kuin myrkkykäärme pahaneteiseksi ennustukseksi ja laski sitten kylmän kätensä minun olkapäilleni niin, että säpsähdin, sillä se tuntui samalta, kuin kuolema olisi raapaissut raskaasti olkapäästä. Katselin hiekkarantaa täynnä leikkiviä lapsia, onnellisen näköisiä perheitä ja näin siellä jossain yksin kädet taskussa vesirajassa vettä potkiskelemassa veljeni, jonka alahuuli oli mutrussa vielä aamuisen nujakointimme jälkeen, kun tappelimme siitä, kumpi meistä saa ottaa rannalle uuden vesipatjan, johon mahtui kerrallaan vain yksi...