Mistä putkesta Putki-Matti on saanut haukkumanimensä?

Teksti Harald Olausen

Valehtelu on vaikea laji. Antiikissa siitä kehitettiin retoriikan nimellä tärkeä oppiaine kaikille niille, jotka halusivat nousta kansakunnan kaapin päälle ja jättää historiaan omat jälkensä. Usein ne olivat valitettavan mutaisat ja veriset. Moni historioitsija sanookin hyvien puhujien aiheuttaneen enemmin haittaa valtioilleen kuin hyötyä hyvistä aikeistaan ja puheistaan huolimatta. Taitava ja hyvin kerrottu valhe on usein jopa hauska ja viihdyttävää, mitä taas huonosti kerrottu valhe ei koskaan ole, kuten tapaus Putkonen osoittaa kirjassaan Matti Putkonen - työmies vallattomasti vallan kahvassa (toimittanut Hellevi Pouta readme.fi 2023).

Työmies Putkonen on ajankuva niistä ankean maalais-Suomen vaihtumisesta ruuhka-Suomeksi omilla käsillään muuttaneista tavallisista mattimeikäläisistä, joista muutama kohosi Hakaniemen SAK:n keskikerroksen sikailuportaaseen aikana, jolloin vesi oli tarkoitettu vain pesua, ei juomista varten. Ja jutut ovat sen mukaisia. Taatusti omanlainen ja vääristyneitä valheita julkisuuteen ammatikseen suoltava Putkonen on koonnut nyt ilmeisesti omasta toiveestaan kootut valheensa kirjaksi. Ja kaikille niille, jotka pelkäävät hänen paljastuksiaan: olkaa huoleti! Putkonen on kiinnostuneempi omasta oletetusta oveluudestaan kuin muista, ja puhuu kirjassaan siksi lähinnä itsestään kehuen hyviä aikeitaan, mitkä usein myös sellaisiksi tuntuvat jäävän.

Tässä kirjan hyvät puolet. Kirjaa hieman lukiessa eteenpäin voi sanoa jälkiviisaasti, että onneksi tämä työmieheksi itseään mielellään kutsuva entinen ay-öykkäri ei koskaan päässyt politiikan paraatipaikoille kovista yrityksistään huolimatta, vaan jäi kauas c-luokkaan soittamaan kolmatta viulua. Jutut ovat sen verran liiottelevia ja täynnä uhoa, ettei niiden toivoisi olevan totta. Hinku eteenpäin paraatipaikalle oli kovempi kuin miehen kyvyt. Se selviää lukijalle viimeistään miehelle tilaustyönä tehdystä "mukaelämänkerrasta". Pitää muistaa, että Putkosen henkilökuva ei kauas jää ystävästään, toveri Eero Heinäluomasta.

Molempien nuoruuden marxilainen maailmankuva vaihtui aikuisuuden kynnyksellä isopalkkaisissa SAK-hommissa perinteisen oikeistolaisen ay-demarin ummehtuneeseen ideologiseen sillisalaattiin ripauksella Talvisodan-ja Tammikuun-kihlauksen henkeä lisättynä. Hyvin harva tietää, tai on edes kiinnostunut, mistä Putki-Matti sai lempinimensä aikoinaan politiikan ja erityisesti ammattiyhdistysliikkeen kosteina vuosina. Se ei tullut metallimiehen vahvoista rautakäsistä vaan kovasta viinansietokyvystä ja pitkistä putkista, joista yksi päättyi kovaan krapulaan raiskaustuomion jälkeen sekä potkuihin ay-liikkeestä.

Legendaarisen viinansietokykynsä avulla tarinan (ei Putkosen itsensä kertoman) mukaan hän nousi känsäkourien toverihississä provinsiaalisesta juoksupojasta valtakunnalliseksi ylemmän asteen juoksupojaksi, joka oli uskollinen niin kauan isännilleen, kun joku muu tarjosi totuudesta paremman hinnan. Sen jälkeen Putkonen muuttui vaaralliseksi ja puri omiaan hampaat irvessä, jos tarve oli, ja usein oli sillä siitä tuli Putki-Matin oikea työnkuva: poliittinen terrieri, joka ei päästä irti saaliistaan ennen kuin tämä on kanttuvei!

Kirjan kansikuva on oireellinen pahan miehen muotokuvaksi. Siinä Putkonen yrittää hymyillä onnistumatta siinä, sillä hymyily ei kuulu putkoslaisuuteen alkuunkaan. Kirjassaan muista piittaamaton Putkonen, nopeiden liikkeiden toiminnan mies, joka ei ole mikään penaalin terävin kynä älyllisessä mielessä, antaa väärän kuvan kyvyistään ja asemastaan maan suurimman puolueen SDP:n sekä SAK:n sisällä. Putkonen oli toki mukana monessa asiassa lähinnä juoksupoikaosastolla kantelemassa toisten kasseja laulaen työväenliikkeen tapaan niiden lauluja kuorossa, joiden leipää söi, vai pitäisikö tässä tapauksessa sanoa, joiden viinaa joi, päättymättömään piikkiin ammatikseen mm. kuuluisissa Merihotellin ja Paasiravintolan kabineteissa.

Miksi kouluaineen muotoon puettu "tunnustuksellinen" kirja on tehty`? Rahasta? Maineesta? Putkosen halusta näyttää paremmalta ja fiksummalta kuin on? Silkasta vittumaisuudesta tai kostosta? Syitä on varmasti monia. Kirja ei kerro mitään uutta ja sen todistusarvo on vähäinen, lähes pakkasen puolella? Kirja olisi saanut jäädä ilmestymättä siksi, että kirja on ruokottoman huonosti tehty, ja täynnä katteetonta omaa kehua sekä irvokasta imagopesua. Kirjan Putkonen on enemminkin Putkosen omahyväisten muistojen ihannekuva itsestään, ja kuuluisi enemmänkin fiktio- kuin faktakirjallisuuden pariin, kuin on mikään oikea omakuva.

Koulukiusaajamaisen Putkosen pyhimyskuva itsestään yrittää tehdä vanhasta konnasta lähes siloposkisen (muka luonnonsuojelijakin vielä!) hymypojan, mikä naurattaa varmasti itse piruakin. Ja kirjan kökkö-suomi. Se on varmasti Putkosta itseään aidoimmillaan. Kirjan kohderyhmä ovatkin hänen oma väkensä ns. urpot putkoslaiset, persut, eläkeläiskaverit sekä muut kirjoja lukemattomat, joille kirjaa myydään kampanjahintaan 10 prosentin alennuksella isäinpäivälahjakirjaksi selailtavaksi ja katseltavaksi. Kirja olisi voinut nousta bestselleriksi antamalla sen kirjoittamisen osaavampiin käsiin ja lähestymällä kohdettaan hieman ulkopuolelta, näkökulmanaan Putki-Matin keskeiset valheet ja huijaukset.

Esimerkiksi kiinnostaisi tietää, onko totta se, että toimittajat soittivat PUTKI-MATILLE erityisesti silloin, ikun jonkun ura piti tuhota perättömillä paskajutuilla tai törkeillä vihjeillä? Putki-Matti oli kuulemma aina valmis puhumaan pahaa muista. Myös muut tämän likaisten poliittisten temppujen mestarina tunnetun Hakaniemen nimettömän ilmiantajan tekemiset olisivat olleet kiinnostavaa luettavaa. Kun kokouspaikalla näki vihaisennäköisen norttia suupielessä roikuttavan punasilmäisen Putkosen, tiesi että kohta tapahtuu paljon (epädemokraattisia; demokratia on sana joka istuu harvoin hyvin kansanvaltaisen työvänliikkeen sisäisissä pöhinöissä) ikävyyksiä, sillä isot pojat lähettivät aina viimeisenä temppunaan Putkosen pienempiään pelottelemaan, jos muuten ei saatu itselleen mieleistä päätöstä aikaan.

Se oli sitä samaa ay-demokratiaa, minkä voimalla saklainen ay-liike yhä pitää muut kuin vasemmistopuolueet ulkoruokinnassa SAK:n päätöksenteosta. Kuka väitti Donald Trumpin keksineen valheidensa peitteeksi sumuverhon nimeltään "vaihtoehtoiset faktat"?  Se oli Matti Putkonen, joka noustessaan ensimmäisen kerran paikallisen työväenyhdistyksen ovesta sisään alkoi kehittää tarinaa ihmemies-Putkosesta, jonka missio oli pelastaa – totuudesta viis – suomalaisen vientiteollisuuden kilpailukyky ensin atomivoiman puolesta kampanjoiden ja sitten SDP:n kyykyttäminen kostoksi siitä, etteivät toverit sietäneet ihan kaikkia Putkosen sikailuja ja paskapuheita.

Persut, joiden populismi on putkoslaiselle öykkäröinnille perustettu, sietivät ja ottivat avosylin vastaan pelastajansa suoraan ammattiyhdistysliikkeestä mielessään ay-liikkeen valloitus ja taistelu tärkeistä työläisäänistä. Putkosen kirja on kirjoitettu 1960-luvulla alkaneen työväenliikkeen itsekehuisten sankarielämänkertojen tapaan peittely-yritykseksi omalle kaoottiselle ja hermoherkälle minälleen, ettei koko totuus vaan koskaan kenellekään paljastuisi itsesäälissä rypevästä surkimuksesta, joka hakee muiden kustannuksella jatkuvaa revanssia omasta pärjäämisestään kovien jätkien armottomassa maailmassa.

Putkonen pitää ihmistä hyvänä raakarealistisesti niin kauan kuin siitä on hänelle jotain hyötyä. Hyvä ihminen on hänelle käyttötavaraa ja hyvyys sitä, mistä hän kulloinkin vääntää rautalangasta muille mallia ymmärtää maailmaa pienesti vain suusanallisesti ja persutuntumalla. Putkosta yhdistää aiempiin työläistaustaisiin kirjoittajiin, ja erityisesti Pentti Holappaan, köyhistä ja surkeista maalaisoloista isoon ja ihmeelliseen kaupunkiin muuttaneen kouluja käymättömän sivullisen alemmuudentunto, joka on vaarallista, jos sitä ei tunnista, ja varsinkin kun se yhdistyy posttraumaattiseen stressiin.

Kirjasta paistaa läpi vastenmielinen ja muiden mielipiteistä välittämätön suuren luokan kupla, joka on totuuden vääristelyssä vaarallinen sekä itselleen että muille uskotellessaan todellisuuden olevan sellainen, miltä se hänen kapeiden silmiensä välittämänä hänelle itselleen näyttäytyy niillä eväillä, joita hänelle on joku samanlainen aikoinaan uskomuksina syöttänyt. Tässä onkin julkisuudenhenkilö Matti Putkosen suurin ongelma ja myös suurin lahja niille, jotka tarvitsevat paskanpuhumisen mestarista kättä pidempää muokatakseen maailman omiin tarkoituksiinsa sopivaksi helvetiksi muille, etupäässä viattomille ja osattomille maanhiljaisille kärsittäväksi.

Mutta onko Putkonen niin tyhmä miltä näyttää? Me emme ihan varmasti tiedä huijaako hän meitä iljettävällä olemuksellaan ja kusettaako hän tässäkin asiassa, kuten lähes kaikessa muussa? Vai onko hän tosissaan niin umpimielinen kuin miltä kuulostaa ja näyttääkin? Sen verran kirjassa hän on ilmeisesti itselleen rehellinen, että tunnustaa rivien välistä olevansa sietämätön paskiainen, joka ei ihan kauhean hyvin tullut toimeen muiden kanssa, erityisesti pehmeitä puheita ja tapoja korostavassa akkakomennossa entisessä puolueessaan Jutta Urpilaisen demareissa. Ja kun Metalliliiton puheenjohtaja Erkki Vuorenmaa alkoi ryppyillä Putkoselle, tämä vaihdatti kovan kampanjan jälkeen entisen ystävänsä uuteen (Riku Aalto) sopuisempaan mieheen. 

Ay-liikkeessä häntä katsottiin vihaisesti juuri tämän takia. Se taitaakin olla oikea syy kuuluisaan loikkaan persujen työmieheksi ruoka-ja viinapalkalla muhkean ay-liike-eläkkeen kyytipoikana. Poliittisessa historiassa loikkareille ei ole koskaan käynyt hyvin. Empatiakyvytöntä ja vähemmistöihin nurjasti suhtautuvaa Putkosta moni ei valitsisi kumppanikseen autiolle saarelle. Loikkareihin ei luoteta. He ovat pettureita ja kostajia, jotka toimivat pelon ja vihan ympäristössä. He eivät siksi koskaan etene ihan kuumaan ytimeen sakka. Putkonen jäi siis ikuiseksi c-luokan tekijäksi soittamaan poliittisesti epävireistä kolmatta viulua persuorkestereihin.

Ja jos joku on sisältä sitä, miltä ulospäin näyttääkin, sellainen on Putki-Mattikin. Vihainen päällepäsmärin mie-ensin-ilme ja muista ei väliä-olemus yhdistettynä verestäviin bulldoginsilmiin ja häijyyn katseeseen, mikä voisi tapaa ja tappiaiskin, jos voisi, sillä Putki-matti ajattelee maailmasta yhtä vihamielisesti kuin maailma hänestäkin.

Mietin mitä mahtavat hänet hyvin tuntevat ja myötähäpeää hänen toilailuistaan tuntevat demaritoverit ajatella hänestä, jos sattuisivat lukemaan kirjan. Ei tarvitse. He tietävät muutenkin, että Putkoselta voi odottaa mitä tahansa kun kyseeessä on hänelle niinkin liikkuva käsitte kuin "totuus", ja että kirjan sisältämät vaihtoehtoiset faktat ovat Putki-Matin päässään itsensä keksimiä. Trump ja persut tulivat kuin tilauksesta Putkoselle. Putkosen tulkinnat totuudesta ovat aina olleet omituisia ja hämmentäneet hänen kulloisiakin kanssatovereita villisti laukkaavan mielikuvituksen kyytipoikana.

Ei Putkonen nyt varsinaisesti tyhmä ole vaikka on epämiellyttävä ja epäsiisti ja vaikuttaakin siltä puheissaan ja näyttää Anttilan hieman liian isoissa (ajalta, jolloin hänellä oli 100 kiloa enemmän painoa kun ilmaiset juomat ja ruuat kuuluivat lobbarin koko hoitoon) puvuissa hönöltä kaupunkiin eksyneeltä maalaispojalta, joka yrittää päästä porukoihin leikkimällä kovaa jätkää ja kiusaamalla porukan pienimpiä ja avuttomattomampia. Tästä kammosttavasta miehestä liikkuu kaupungilla edelleenkin kammottavia tarinoita hänen jälkeensä jättämien poliittisten ruumiskasojen keskellä. Tarinat ovat karmeudestaan huolimatta kuulemma jopa suurimmalta osalta totta.

Se, että hän yrittää puhdistaa huonon maineensa, ja oikeuttaa valehtelunsa väittämällä olevansa hyvä ja tehneensä vain tarkoituksella hyvää, tekee kirjan lukemisen piinaksi; jo muutama sivu tätä satuilua luettuaan sulkee kirjan ja ihmettelee, miten joillakin on noin paljon pokkaa olla tahallaan paskamainen, kehua retostella sillä koko kirjan verran paperia haaskaten, ja tehdä vielä tietentahtoen väärin, vaikka väittääkin naama ilkeässä irvessä jotain ihan muuta? Toivottavasti tämä Putki-Matti oli lajinsa viimeinen!