Kriisit, suuret päätökset ja niiden tekijät puntarissa

24.06.2020

Teksti: 

Professori Timo Airaksinen


Nyt kun koko maailma tuskailee koronakriisissä päättäjät ovat kovan paineen alaisena: olisi tehtävä nopeasti oikeita päätöksiä tai muuten seuraukset ovat kohtalokkaat. Aikaa ei ole paljon. Tietoa on, mutta kuinka paljon, lienee avoin kysymys. Paljonko pakkokeinoja pystyy käyttämään? Onko mahdollista synkronoida eri maiden päättäjien näkemykset? Kysymyksiä riittää ja vastauksia on kaikenlaisia.


Kriisi tarkoittaa tässä katastrofin uhkaa, siis tilannetta jossa luvassa on ihmishengen menetyksiä ja muita vastaavia, sietämättömiä tappiota. Voiko kriisin jättää huomiotta eli antaa sen olla ja mennä menojaan? Vastaus on kielteinen, koska kriisi on juuri sellainen uhka, johon on pakko vastata. Karjalan metsäpalot muutama vuosi sitten eivät olleet kriisi, koska palojen annettiin palaan. Australian palot 2020 olivat kriisi, koska ne oli pakko kohdata ja kontrolloida. Koronakriisiä on pakko hoitaa jotenkin, muuten joudumme tilanteeseen, joka muistuttaa espanjantautia vuonna 1918. Kuolleita oli kymmeniä miljoonia, jopa sata miljoonaa, vaikka ei niitä kukaan laskenut.


Kriisejä on monenlaisia. On kriisejä, jotka vaativat toimenpiteitä heti ja on kriisejä, joiden kohdalla odottelu on mahdollista. Ilmaston lämpeneminen on hidas kriisi, jonka ratkaisua viivytellään. Korona vaatii välittömiä toimia. On yhden maan kriisejä ja globaaleja kriisejä. Kun Neuvostoliitto halusi Suomelta alueluovutuksia ennen talvisotaa, kyseessä oli yhden maan nopea kriisi. Ilmaston lämpeneminen on hidas globaali kriisi, joka ratkeaa vain kansainvälisellä yhteistoiminnalla. Korona taas on jostakin siltä väliltä.


On myös kriisejä, joille ei voi tehdä mitään. Ennen pelättiin ydinsotaa - pitäisi pelätä edelleen. Kun pommit on pudotettu, mitä on tehtävissä, ei juuri mitään. Ydinsodan varalta on tietysti tehty suunnitelmia ja väestösuojia rakennettu, mutta yhtä kaikki ne ovat. Tämä kriisi on ratkaistava ennen kuin se syntyy, ydinasevaltioden on taattava aseiden käytön rajoittaminen kostoiskuihin, siis tilanteisiin, joissa toinen valtio on jo pudottanut pomminsa. Jos kaikki takaavat tämän, kukaan ei koskaan pudota pommia. Uhkana on silloin ydinaseiden leviäminen vastuuttomille tahoille, esimerkiksi terroristeille, jotka eivät ole osallisina missään sopimuksissa.


Näin ydinaseita koskeva kriisi on muuntunut pysyväksi kriisiksi, joka on kuolettavan vaarallinen, mutta jota ei ratkota edes ajan kanssa. Toteutuneen ydinsodan aiheuttamaa kriisiä voisi kutsua menetetyksi kriiisiksi, koska kriisi ei ole enää ratkaistavissa. Kaikki on jo menetetty.


Pommi on luonnontieteen uljaimpia saavutuksia. Pommin luoma uhka tekee kuitenkin täysimittaisen sodan suurvaltojen kesken mahdottomaksi. Ne eivät voi ottaa ydinsodan riskiä, ja tämä muuttaa sodan logiikan. Ilman pommia kylmä sota olisi luultavasti johtanut sotaan Kiinan ja Neuvostoliiton tai USA:n välillä. Pommi siis ratkaisee kriisin jo ennakolta, vaikka itse edustaa kriiseistä pahinta, maailmanloppua. Kriisien luokittelussa on vielä huomioitava kriittinen tilanne. Tämä on tilanne, jolloin jotakin myönteistä on todennäköisesti saavutettavissa, jos toimitaan heti. Suomen hallituksella oli kriittinen tilanne välirauhan aikana, kun oli päätettävä hyökätäänkö Saksan mukana Neuvostoliittoon. Sillä hetkellä oli oletettavissa, että näin saadaan talvisodan tappiot kuitattua korkojen kanssa. Hyökkääminen oli harkittu riski, joka otettiin tunnetuin seurauksin. Hyvän tilaisuuden hukkaaminen on tappio sekin.


Kuka sitten ottaa vastuun kriisin ratkaisusta? Mihin arvoihin kriisin ratkaisu perustuu? Verrataan Suomen hallituksen tilannetta tänään ja talvisodan aattona. Koronakriisissä on ilman sen suurempaa keskustelua valittu linjaksi ihmishenkien pelastaminen ja sen vuoksi taudin leviämistä yritetään hidastaa, mikä pitkittää kriisiä. Talous säästyy samalla pahimmalta, koska laajamittainen väestökato lamauttaisi talouden kokonaan. Talous kärsii nyt, mutta tappiot kuitenkin minimoituvat.


Jos ei olla aivan näin optimistisia, sanotaan kuitenkin, että talouden tappiot korvaantuvat mutta ihmishenkiä ei saada takaisin. Valinta ihmisen puolesta on selkeä ja helppo perustella. Kyseessä ei ole eksistentiaalinen kriisi, siis kriisi, joka koskee kaikkein syvimpiä arvokysymyksiä. Lisäksi koronakriisi on toistuva kriisi: epidemiat tulevat ja menevät, kuten historia opettaa. Niiden ratkaisua ohjaamaan voidaan luoda toimiva säännöstö.


Entä talvisodan alku. En osaa kuvitella pahempaa paikkaa päättäjien kannalta. Suomi ei ollut varautunut käymään sotaa. Mannerheim piti tilannetta toivottomana. Hallituksella oli toki kaksi selkeää vaihtoehtoa: sotia tai antaa periksi, lisäksi tietysti haave siitä, ettei NL ryhdy sotaan, uhkaa vain. Sotiminen näytti toivottomalta puolustuspoliittisten laiminlyöntien takia, mutta vaaditut alueluovutukset olivat myös mahdottomat. Luovutusten seuraukset olisivat sisäpoliittisesti arvaamattomat. Sotiminen saattoi onnistua, mutta ihmishenkien uhraamista se joka tapauksessa vaati. Hallitus valitsi sotimisen ja suurimittaisen ihmishenkien menetyksen.


Talvisotaan ryhtymistä edeltävä kriisi on esimerkki tilanteesta, joka ei toistu. Sotaan tietysti on ryhdytty monta eri kertaa, mutta jokainen kerta on erilainen. Talvisodan alun tilanteessa hyvää vaihtoehtoa ei ollut ja riski oli mahdollisimman suuri, koko valtakunnan ja jopa kansan menettäminen. Suomi pelastui, mutta yhä voidaan keskustella siitä, oliko sotaan ryhtyminen sittenkään oikea ratkaisu. Kriisin ratkaisun menestyksellisyys on vaikeaa. Miten punnita kysymystä menestyksellisyydestä? Olisi verrattava toisiinsa kahta tilannetta. Ensin todetaan mitä tapahtui ja sitten verrataan tilannetta siihen, mitä olisi tapahtunut, jos olisi toimittu toisin.


Koronan torjuntatoimet tuottavat tietyn tuloksen, joka on tieteellisen täsmällisesti kuvattavissa taudin laannuttua. Tätä tilannetta verrataan siihen, että olisi toimittu vaihtoehtoisella tavalla. Kuka osaa sanoa, mitä tuosta vaihtoehtoisesta tavasta toimia olisi seurannut? Oikeastaan vaihtoehtoisia tapoja on aina lukuisia, mikä niistä olisi ollut paras? Mikään tiede ei laske meille näitä vaihtoehtoisia kuvauksia millään tarkkuudella. Me tiedämme jälkikäteen mitä tapahtui kun toimittiin tavalla A, mutta me emme tiedä mitä olisi tapahtunut, jos olisi toimittu tavalla B, C tai D. Arvauksia ja spekulaatioita pystyy aina esittämään.


Näin ollen emme saa koskaan tietää, toimittiinko kriisin ratkaisussa oikein vai ei. Oikein toimiminen nimittäin tarkoittaa, että toimittiin parhaalla mahdollisella tavalla, joka taas ei ole laskettavissa. Koronakriisi on toistuva kriisi, joten joku saattaa esittää minulle vastaväitteen: toistuvasta tapaussarjasta on mahdollista oppia, mikä toimintavaihtoehto on paras. On siis mahdollisuus tehdä kokeita toimimalla eri tavoin eri kriisien kanssa. Kokeiden avulla osaa sitten toimia oikein parasta toimintavaihtoehtoa haettaessa seuraavan kriisin hoidossa.


Epäilen kuitenkin vapautta. Kokeenteon rajoitukset estävät tiedon saannin. Emme pysty kokeilemaan vaihtoehtoja, jotka alun perin näyttävät tuottavan hyvin suuren määrän kuolleita tai jotka luhistavat talouden kokonaan. Arvot rajoittavat kokeita demokraattisessa yhteiskunnassa. Ihmispopulaatiot eivät ole kokeentekemiseen sopivaa materiaalia. Taloutta ei pidä tuhota niin pitkälle, ettei se enää siitä toivu. Etiikka rajoittaa tieteen toimintaa.


Tällä kriisinhoidon tulosten menestyksekkyyden arvioinnin avoimuudella on kiinnostava seuraus päättäjien vastuun arvioinnille eli etiikalle. Kukaan ei oikeastaan pysty sanomaan toimiko päättäjä oikein vai ei. Miten tahansa hän toimi, hän pystyy aina väittämään toimineensa oikein. Kysymys menestyksestä on silloin poliittinen, ja poliittinen kysymys on aina altis kaikenlaiselle manipulaatiolle.


Johtopäätös on, että suurten kriisien kohdalla päättäjällä ei ole vastuuta, joka kuulostanee järkyttävältä. Esimerkiksi, ei ole huonoa presidenttiä tai pääministeriä, koska kukaan ei pysty arviomaan heidän toimintaansa objektiivisin kriteerein. Kukaan ei osaa sanoa, mitä Suomelle olisi tapahtunut, jos Kekkonen ei olisi piitannut NL:n vaatimuksista. Jos pitää Kekkosen tyylistä, hän on hyvä presidentti, jos ei pidä, huono presidentti. Tämä on minusta pelottavaa. Sanna Marinin ja hänen hallituksensa toimia arvioidaan tulevaisuudessa poliittisesti.


Toistuvat kriisit mahdollistavat kyllä hieman enemmän tietoa päätösten vaihtoehtoisista seurauksista, mutta ei tarpeeksi, jotta objektiivinen arviointi olisi mahdollista. Tarkoitan kysymystä, minimoitiinko hallituksen toimesta ihmishenkien menetys ja maksimoitiinko samalla talouden suorituskyky. Kun tätä ei saada koskaan selville, on pakko puhua vain ratkaisujen tyylikkyydestä, laillisuudesta, perustuslaillisuudesta, ajoituksesta ja rahoituksesta ilman vertailua mihinkään.


Juuri tämä on poliittista arviointia ja sen perusteella puolueiden kannatusjakautumat menevät uusiksi. Kysytään, onko äänestäjä tyytyväinen hallituksen tapaan hoitaa kriisiä. Kokemus osoittaa, että kriisiaikoina kansalaiset yleensä menevät päättäjien selän taakse, ja niin näyttää nytkin käyvän. Demarien kannatusluvut ovat nousseet roimasti. Mutta olisivatko ne nousseet vielä enemmän, jos Rinne olisi saanut pitää pääministerin paikkansa?


Tähän ei osaa kukaan vastata, pääasia on vain se, että Marinista tykätään näinä vaikeina aikoina. Vastuun kantaminen demokratiassa on sama kuin tykkäämislukujen nousujohteinen kehitys. Parempi tämäkin kuin diktatuurit, joissa hallitsijalle ja hänen eliitillään ei ole mitään vastuuta. Marinin on kuitenkin yritettävä tehdä parhaansa, jossa kannatus säilyisi, ja tämä on yleensä hyvä asia. Ainoa ongelma on, että isojen riskien ottaminen päätösten tekemisessä ajoissa ja nopeasti saattaa olla liian vaikeaa.


Tykkäämisen ennakointi haittaa joskus mutta mitä vikaa siinä on, että toimii tykkäämisen perusteella kun muita perusteita ei ole? Poliitikko tietysti kieltää johtopäätökseni ja sanoo toimivansa parhaan tieteellisen tiedon perusteella ja oikean etiikan nimissä. Niin se varmasti onkin, hänen omalta kannaltaan katsoen. Tai ehkä poliitikko sanoo, että vaikka on mahdotonta sanoa toimiko hän oikein, hän ei ainakaan toiminut räikeästi väärin. Tämä vaatimattomuus kaunistaa ja saattaa olla jopa totta.