Mielistelijämarin; kuin sieluton nukkehallitsija jostain kauhuelokuvasta...

Teksti:

Harald Olausen

Vuoden ehdottomasti suurin pohjanoteeraus oli pääministeri-puoluejohtaja Sanna Marinin torstainen puhe ja sen jälkeen toimittajien kanssa keskustelu puheesta Ylen toimittajien kanssa SDP:n vuorolla Ylen kunnallisvaalitentissä Yle Areenassa torstai-iltana. Koko ohjelma oli jotenkin väkinäinen ja jätti suuhun pahan jälkimaun. Marin vaikuttaa sekä ulkoisesti että puheiltaan kuin joltain sieluttomalta nukkehallitsijalta jostain kauhuelokuvasta, ja joka kätkee sisälleen pelottavan salaisuuden. En ole koskaan nähnyt näin kiusaannuttavan jäykkää ja epäonnistunutta vaalitenttiä. Marin oli piikikäs ja hyökkäävä. Senecan Suuttumuksesta - kirjassa kuvataan hyvin miksi. Koska häntä on loukattu ja hän haluaa kostaa. Jo länsimaisen kirjallisuuden ensimmäisenä historiallisena henkilönä tunnettu kirjailija Hesiodos väitti kuuluisassa teoksessaan "Työt ja päivät", Homeroksen kertovan runokielen hengessä, että röyhkeydestä ja jumalattomuudesta koitui aina loppujen lopuksi rangaistus, joka tosin joskus antoi odottaa itseään valitettavan kauan aikaa, koska tuomarit olivat lahjottuja ja oikeus toimi aina vahvemman puolesta. En tiedä oliko SDP valinnut puolueensa kasvoiksi ohjelman alkuun vihaisenoloisen ja sammaltaneen, kuusikymppisen, postimies Juha Jaatisen, puhumaan epäselvästi jollain pohjoisen puolet sanoista kurkkuun nielevällä ja nikottelevalla murteellaan, vai olivatko toimittajat äkänneet itse vitsin tarjottuja ehdokkaita tiiraillessaan, räkää nenästä valuneen sössöttävän postimiehen edustaneen puolueessaan juuri sitä uhittelevaa amislaista uhoojaporukkaa, jotka ovat seulana vuotaneet suoraan persujen laariin "Jytkystä" 2011 lähtien.

Mikä Marinissa sitten oikein mättää? Hän ei vaikuta olevan rehellinen eikä tosissaan. Hän ei myöskään anna palaakaan itsestään ihmisenä vaan pitäytyy tiukkahuulisena virallisessa roolissaan puolustuskanalla. Hän ei käy dialogia eikä siedä erilaisia ajatuksia. Hän on demarijärjestöperheen kasvattina samanlainen järjestögangsteri kuin hengenheimolaisensa Krista Kiuru ja Antti Rinnekin tuntematta armoa tai sääliä vastustajiaan tai eri mieltä olevia kohtaan. SDP on kriisipuolue ja ollut sitä jo pitkään. Persut ovat vieneet kaupunkien miespuoliset työläisäänestäjät ja nuoret ja naiset eivät tunnu innostuvan sittenkään SDP:n harmiksi puolueen nuoresta naisjohtajasta. Siksi Marinin johtama SDP tähyilee vasemmistoliiton suuntaan korostamalla SDP:n olevan vasemmistopuolue, mikä hämmästytti ainakin television ääressä katsovat tavalliset äänestäjät, kuten vanhainkodissa 80+-sukupolven lipposlaiset keskivertodemarit. Vaikka Marin on saanut tiukan otteen puolueestaan sen kiistattomana johtajana, hän ei ole vakuuttava johtaja ja hallitusyhteistyökin rakoilee. Kepua kosiskellaan kovaa vahtia hajottamaan hallitus ja miinoittamaan Marinin kuningastie kohti presidentinlinnaa. Moni politiikkaa tunteva odottaa viimeistään kepun kesän kunnallisvaalien jättitappion jälkeen hajottavan hallituksen. Omien keskuudessakin on alkanut kuulua napinaa taas tutusta osoitteesta, europarlamentaarikko Eero Heinäluoman suojatin eduskuntaryhmän puheenjohtaja huolimatta Marinin kampitusyrityksen jatkavan Antti Lindtmanin taustajoukoista.

Minusta Marin on aina ollut vain tyhjää täynnä oleva lausuntoautomaatti, ei kovin fiksukaan eikä miltään ominaisuudeltaan missään nimessä pääministeriksi sopiva. Sen hän tietää itsekin. SDP:ssä ns. Ruusujen sodaksi kutsuttu ay-jyrien ja muiden demareiden välinen sisällissota ei ole vielä ohitse. Tässä vaiheessa on kaiverrettu poteroasemiin odottamaan uusia taisteluja, jos ja kun hallitus viimeistään syksyn budjettineuvotteluissa hajoaa, Marinin pallikin alkaa puoluejohtaja heilua ja Lindtman haastaa hänet ylimääräisessä puoluekokouksessa puheenjohtajataistoon eikä aio tällä kertaa jättää mitään sattuman varaan ja hävitä muutamalla vaivaisella äänellä Marinille, jolle on varattu lohdutukseksi Miapetra Kumpulalta vapautuva paikka EU-parlamentissa Brysselissä. Kirjoitin "Tamperelaistarinoissa" (Kulttuuriklubi 2013) siitä, miten Tampereen uuden kaupunginvaltuuston tammikuun ensimmäisessä kokouksessa haisi vanhaan tapaan omahyväisyys ja itseensä tyytyväisyys Onnistujien ensi-illaksi kutsutussa tyhjässä poliittisessa farssissa. Tampereen kaupunginvaltuuston johtoon valittua naisten kasvattamaa nuorehkoa demarinaista, Sanna Marinia kutsutaan alan piireissä osuvasti Mielistelijämariniksi hänen muutama vuosi sitten otsikolla "On aatteita - ja sitten on sosialidemokratia" Jussi Tiihosen toimittamaan pamfletinomaisesen kirjaan "Miksi äänestää" - vaalikirjaan kirjoittaman artikkelin mukaan.

Mielistelijämarinin tyhjänpäiväinen ja pinnallinen ruikutus ja vakuuttelu sosialidemokratian erinomaisuudesta on valheellista ja typerää koska he eivät koskaan auta ketään ihmistä, ratkaise heidän ongelmiaan, tai tue heitä heidän taistelussaan kasvotonta ja kovaa hallintobyrokratiaa vastaan, siksi että sosialidemokratia on tärkeä osa tätä valheellista hyväksymisjärjestelmää ja lässytyslätinää, eikä sen vastustajien tai arvostelijoiden puolella, ja siksi että tämän järjestelmän luoneet sosialidemokraatit kokevat mielistelijämarinin tapaan henkilökohtaisina loukkauksina, ja sosialidemokratiaa kohtaan provokaatioina kaiken arvostelun tätä heidän itsensä luomaa aukotonta auttamisjärjestelmää järjestelmää vastaan. Siksi Mielistelijämarin valittiin Tampereen politiikan keulakuvaksi. Ja osin siksi, hänen että ukkoutunut ja akkautunut muumiopuolueensa tarvitsi nuorekkaammat kasvot vakuuttaakseen äänestäjiä olevansa myös tulevaisuudentekijä, mutta ennen kaikkea siksi, ettei mikään tule koskaan muuttumaan missään, kun valtaan mielistyneitä ja vähillä henkisillä lahjoilla varustettuja mielistelijämarineita riittää aina siunaamaan virkamiesten tekemät päätökset valtakasojen kätköistä, mitään koskaan oikeasti kyseenalaistamatta, mihinkään oikeasti koskaan puuttumatta tai mihinkään asiaan kunnolla perehtymättä. Siksi juuri mielistelijämarinilaisessa puoluevallassa piilee todellisen demokratian vastainen diktatuurin siemen, koska jokaisen puolueen keskeisin tavoite on sen oman vallan kasvattaminen - siihenhän kaikki vaalikampanjatkin tähtäävät. Se esiintyy puoluevallan sisällä, sillä puoluevalta on luikerrellut vaivihkaa koko yhteiskuntaruumiiseen lamauttamaan sen toimintaa sisältäpäin luomalla itsestään itseään täydentävän januskasvoisen jumalan - kahdet päättäjien markkinat.

Valtuustosali oli täynnä onnesta kihelmöiviä ja hyväntuulisia paikallisia pikkupolitiikkoja, joista kukaan ei koskaan ollut kuullutkaan näistä vanhan maailman, aikaan ennen nettiä, yleissivistykseen ja melkein jokaisen poliitikon retoriikka-opintoihin kuuluneista Cicerosta, Senecasta, Hesiodoksesta Voltairesta, Kantista ja Kristevasta. Mielistelijäjamarin sopii tähän mitättömään tehtäväänsä kuin naula demareiden poliittiseen ruumisarkkuun. Mielistelijämarin onkin nykyisen tamperelaispoliitikkosukupolven hyvä keulakuva, koska on kasvanut hyvässä vaaleanpunaisessa mielistelymarinaadissa odottamassa aikaa parempaa, jolloin vallan eteiskammareiden ovet aukeavat hänelle molempia päitään epätoivoissaan punaiseksi värjäävän Piia Viitasen lopullisen poliittisen romahduksen jälkeen selälleen. Epävarmuus näkyy päältä ja jännitys kuuluu äänestä. Hapuileva katse kertoo epätoivoisesta suorittamisesta ja suomalaiskansallisesta perustaudista. Jännitettään olemattomia ja pelätään mokia. Etteivät muut pääse sanomaan, että siinä se oli sen likan kohtalonhetket. Ne ekat sekunnit ja nekin meni vähän niin ja näin. Tuntuu hämmästyttävältä kuunnella itseään parempina ja osaavina pitävien tamperelaispoliitikkojen järjellisiä rimanalituksia, ja älyllistä epärehellisyyttä, kun he ihan kuin kristinuskon alkuaikoinakin tuntuvat näkevän maailman hyvän ja pahan välisenä taistelukenttänä. Myös aiemmin itseään älykkäinä pitäneet suurisuiset huijarit ja omankehun ystävät väittivät tamperelaispolitiikkojen tavoin, ettei paha ole itsessään olemassa nähtävillä, vaan se vaani lähellä itseään piilotellen odottamassa sopivia tilaisuuksia, ja löytyvän myös olevan itsensä ytimessä.

Kun katsoo tarkemmin kaupunginvaltuutettuja, huomaa, että he ovat hyvinvoivanäköisiä ikäihmisiä melkein kaikki. Seassa muutama itseään täynnä oleva tohtori. Eksyksissä Anttilan huonosti istuvissa alennusmyyntivaatteissa ei hyvin viihtyvät, hiljaiset ja kärsineennäköiset demarirassukat. Ylimieliset ja voitonvarmat hammaslääkärien ja juristiennäköiset kokoomuslaiset. Joukkoon on eksynyt myös muutama itsekseen tavalliseen tapaan höpöjä puhuva ja mörköjensä kanssa väittelevä vassari. Selvästikin tähän joukkoon kuulumattomat persut. Pari eilisin kuuluisuutta. Ja iso liuta vahtimestarinnäköisiä tiukkailmeisiä joka asiaan painavan viimeisen sanansa vaativia lähiöurputtajia, jotka ihan kuin stoalaisetkin, saivartelivat osoittaakseen, miksi tuska ei ole paha, ikään kuin ongelma koskisi vain sanoja, eikä itse asiaa. Näiden politiikkojen sivistys näytti olevan tätä nykypolitiikkojen suosimaa ulkokohtaista suorittamista, teknisyyttä, hienoja tittelejä.

Näyttää että kaikki valtuutetut ovat lukeneet samat raportit ja nyt vallalla olevia nykysössösosiologien ja hipsuvarvaspsykologien kehittämiä tylsiä ja kuivia attribuutteja alkaa virrata kuvamaan käsitesubjektin toivotonta köyhyyttä tavalla, minkä mielikuvituksellisuus voi vetää vertoja vain sille, että demari olisi sivistynyt ja intohimoinen, tai kokoomuslainen antelias ja viisas, persu sydämellinen ja avarakatseinen, kristillisdemokraatti ymmärtävä ja lämmin, vassari järkevä ja käytännöllinen, vihreät mukavia ja rehellisiä ja kepulaiset rehellisiä. Tätä Tampereen valtuuston ensimmäistä (huom:kirja kirjoitettu vuonna 2013) päläpäläiltaa seuraava tajuaa heti ensikättelyssä, että tämän tyhjän ja mauttoman byrokraattisen paskanjauhamisviidakon sijaan vaikeasti kaiken huijaavan sanahelinän alle piilotettua totuutta voisi yrittää haravoida kovalla vaivalla esiin jostain poliittisen itseanalyysin hetteiköstä.

Nyt kolme tuntia on kulunut mukavasti. Palkkiot kuitattu puolueelle ja itselle. On aika siirtyä Tampereen Kokoomuksen aluejärjestön tarjoamille skumpille kahvilaan ja ymmärtää politiikassakin olevan kaiken pulinan ja pölinän keskellä yksi hailee, se mitä kukin tekee. Tärkeintä on se miltä näyttää ja kenen kanssa, ei mikään muu. Ja jos tässä porukassa olisi edes nimeksi munaa, se uskoisi mieluummin Horace Walpolen Otrnanton linnan aavenäkyjä, kuin niitä virkamieslässytyksiä millä näitä poloisia moukkia tahallisesti johdatetaan harhaan pääasiasta - että todellinen valta lymyää jossain ihan muualla, meidän onneksemme.