Kuinka ja miksi natsimiljardöörit pääsivät pälkähästä?
Teksti Harald Olausen
David De Jongin kirja Natsimiljardöörit – Saksan teollisuussukujen synkkä historia, on ikävää luettavaa aiheensa takia. Kaikki lukevat ja natsi-Saksan historiasta kiinnostuneet, ovat toki tietäneet politiikan kulisseissa käydystä omaisuuden uusjaosta, eli varastamisesta juutalaisilta sekä Sveitsin salaisista natsitileistä ja Etelä-Amerikkaan paenneista upporikkaista natseista perheineen. Vähemmän tunnettua on ollut saksalaisten liikemiesten osuus tässä pelissä sekä tarkempi tutkimus natsien ja liikemiesten salaisista operaatioista kulissien varjossa. Natsit tarvitsivat teollisuusmiesten tukea ja tarjosivat hyviä voittoja.
Kirjassa kerrotaan, miten saksalaiset teollisuussuvut saivat palkkioksi käsittämättömiä omaisuuksia avustamalla natseja. Juuri siksi kirja on arvokasta luettavaa niille, jotka haluavat tietää, mistä monien saksalaisten teollisuussukujen jättiomaisuus oikein on peräisin. Mukan ovat mm. automaailman suurnimet kuten BMW, Mercedes-Benz ja Porche, jotka varustivat natseja samalla kun Eurooppa oli liekeissä. Kirjassa kerrotaan myös, miksi natseja tukeneita teollisuuspamppuja kohdeltiin hellävaroen. Odotukset liikemiesten parissa olivat korkealla. He luulivat saavansa tietoa Saksan tulevasta talouspolitiikasta tulevalla hallituskaudella.
Sen sijaan he kuulivat Hitlerin yli puolitoistatuntisen rönsyilevän ja tauttoman sekä tylsän esitelmän vallitsevasta poliittisesta tilanteesta. Hitlerin viesti oli selvä: teollisuuspamput voisivat vaurastua ja edistää asiaansa vain tukemalla häntä ja natseja. Hitlerin puheen mukaan yksityisyrityksillä ei ollut toimintaedellytyksiä demokratian vallitessa. Ne menestyivät vain, jos ihmiset ymmärtäisivät oikealla tavalla auktoriteettien ja vahvojen yksilöiden merkityksen: "Kaikki myönteinen, hyvä ja arvoa tuova kehitys, joka on tapahtunut maailmassa talouden ja kulttuurin aloilla, on pelkästään vahvojen yksilöiden toiminnan tulosta."
Krupp on hyvä esimerkki kaikkien tuntemasta natsimielisestä yhteistyökumppanista, vaikka esimerkkejä olisi enemmänkin. Aina kun syöt Dr. Oetkerin pakastepitsaa tai ajat Wolkswagenilla, tuet näiden natsimyötäilijöiden kyseenalaisilla keinoilla koottujen rikkauksien perijöitä, sillä he eivät joutuneet maksamaan natsimielisyydestään korkeinta hintaa vaan saivat tuntuvan korvauksen avustaan. Juuri tämä pännii kirjaa lukiessa. Rikkaat natsimiljardöörit eivät olleet niitä, jotka ensimmäisinä kantoivat vastuuta natsien rikoksista. Päinvastoin. Tätä kuvaa Eric Vuillardin lainaus teoksen alussa teoksesta Päiväkäsky (Siltala, 2024).
"He istuivat siinä tunteettomina kuin kaksikymmentäneljä laskukonetta Helvetin porteilla." Kirja on saanut arvostetun Concourt-palkinnon. Kustantaja kuvaa kirjaa näin. "Berliini, helmikuun 20. päivä 1933. Kaksikymmentäneljä raskaan sarjan teollisuusvaikuttajaa ja natsiupseeria tapaavat salaisessa kokouksessa valtiopäivätalolla. Hitler vaatii varoja kansallissosialistiselle puolueelle. Kruppin, Thyssenin, Opelin, Siemensin ja muiden suuryritysten patruunat nyökyttelevät ja rahakirstut aukeavat." Kokousta voisi verrata Wannseen konferenssiin 1942, jolloin tehtiin lopullinen päätös kaikkien juutalaisten murhaamiseksi.
Tässä kaksi natsi-Saksan tärkeintä tapahtumaa.Teollisuusmiesten tapaaminen natsijohtajien kanssa on myös Natsimiljardöörit-kirjan esinäytös: Kokous: "Neljä päivää aikaisemmin sähkösanomina tulleet kutsut eivät jättäneet mitään harkinnan varaan. Oli lähdettävä pääkaupunkiin. Maanantaina, vuoden 1933 helmikuun 20. päivänä iltakuudelta kaksikymmentäneljä natsi-Saksan varakkainta ja vaikutusvaltaisinta liikemiestä saapui kävellen ja kuljettajiensa autoissa aivan erityiseen kokoukseen Berliinin hallinto- ja liikekeskustan ytimessä kohoavalle valtiopäivien puhemiehen Herman Göringin virka-asunnolle."
Itse kokous oli enemminkin esitelmätilaisuus, ja natsien verhottu uhkaus teollisuuspampuille joko hyväksyä natsien diktatoriset pyrkimykset niin politiikassa ja taloudessa, kuin olisi pohdittu tasa-arvoisesti yhdessä asiaa ja keskusteltu molepia kiinnostavista asioista. Teollisuuspamppujen vaikutusvaltaisin mies, ase- ja terästeollisuuspamppu sekä työnantajien liiton puheenjohtaja, Krupp tajusi vaaran ja tyytyi vain mielistelemään natseja. De Jong vahvistaakin kokouksen olleen tekosyyn pyytää teollisuuspampuilta rahaa, sillä natsipuolueen rahakirstu oli tyhjä ja niillä markoilla, jota kassanpohjalla oli, ei vaaleja voitettaisi.
Puolueella oli velkaa tuolloin jo yli 12 miljoonaa saksanmarkkaa, sillä vaalit olivat nielleet valtavasti rahaa. Natsipomot olivat laskeneet oikein. Jo seuraavina päivinä teollisuuspamput alkoivat lahjotella natseille suuria summia tileiltään. Heti seuraavassa luvussa Johdanto kerrotaan käytännön esimerkki siitä, miten natseja tukenut ja epäilyksen alaiseksi joutunut yhtiö aloittaa medioiden avustuksella nykyajan lobbauksen kultaisten sääntöjen mukaisen valkopesun hävittääkseen epäilyksen tumman varjon päältään. Entä miksi Harald Quandt-niminen holding-yhtiö omisti yli 18 miljardia euroa ja sijoitteli niitä avokätisesti?
De Jong jahtaa rikkaita väärintekijöitä paljastamalla yhtiöiden likaisen rahan takana olleita suoria yhteyksiä natseihin ja aina natsijohtajiinkin. Harald Quand-niminen herra sattui olemaan natsien ykkösnaisen, oli Goebbelsin Magda-vaimon poika ensimmäisestä avioliitosta: "Haraldin vanhempi veli, Herbert oli pelastanut BMW:n vararikolta sodan jälkeen. Herbertin nuorimmat perilliset olivat vuonna 2012 Saksan varakkain suku, ja heillä oli BMW:ssa lähes osake-enemmistö." Myös Quandit palkkasivat tutkijan puhdistamaan heidät sen jälkeen, kun julkisuudessa oli esitetty vakavia epäilyjä heidän natsiyhteyksistään.
De Jong huomasi samaan aikaan monen muunkin vauraan saksalaissuvun nousseen juuri natsiaikana kukoistukseen. Yks plus yksi olisi tässä tapauksessa kaksi kertaa kaksi tai jopa enemmänkin. Quandit eivät olleet nimittäin ainoita. Mutta näistä asioista ei puhuta. Quandin mielestä pitäisi, sillä vanhat mahtisuvut hallitsevat yhä miljardien eurojen ja dollarien omaisuuksia, ja vaikka eivät enää omistaisikaan näitä yhtiöitä, he nauttivat perimästään varallisuudesta. Monet heistä omistavat maailmankuuluja tavaramerkkejä, joita ostamme. Se herätti kysymyksiä natsisuhteista ja siitä, miksi he pääsivät kuin koira veräjästä rikoksistaan?
Jo Marx sanoi aikoinaan omaisuuden olevan varkautta. De Jong vahvistaa asian kuvaamalla kirjassaan muutaman teollisuussuvun rikastumisen vaiheita natsi-Saksassa, ja kaiken lisäksi nämä rikollisella rahalla vaurautensa mahtisivut hallitsevat yhä valtavan suurta osaa maailmantaloudesta. Maailmalla on jo havaittavissa suurteen omaisuuksien kyseenalaistamista ja vastuun peräämistä. Maailma, ja sen ihmiset, eivät kestä varallisuuden epätasaista jakautumista niin, että osa kylpee kirjaimellisesti kullassa, kun osa ei saa edes puhdasta vettä juodakseen, puhumattakaan riittävästä ja ravintorikkaasta ruuasta.
Kirja osoittaa syyttävän sormensa natsi-Saksan nousuun oleellisesti rahoittajana vaikuttaneita saksalaisten teollisuussukujen johtajia ja perustajia kohtaan. Se on vakavasti otettava syytöskirje niille, jotka jäivät syyttämättä ja rikastuivat. Kirja ei kuitenkaan kerro vain saksalaisen teollisuuden ja rahoitusalan jättien synnystä. Kirjassa kuvaillaan myös, kuinka voitokkaiden länsiliittoutuneiden piti sodan jälkeen päättää näiden keinottelijoiden kohtalosta syynä kommunisminpelko ja poliittinen tarkoituksenmukaisuus, kun länsiliittoutuneet luovuttivat useammat rikoksiin syyllistyneet teollisuusmiehet takaisin Saksaan.
Länsi-Saksasta tuli yksi maailman vauraimmista maista, ja monien yritysten omistajat käärivät itselleen valtavat voitot nousten koko maailman rikkaimpien rikkaiden joukkoon vaikenemalla omasta roolistaan natsi-Saksan tukijana sekä natsien suorittamaan julmaan kansanmurhaan. De Jongin mukaan he jopa valehtelivat asiasta täysin häpeämättömästi suojellen omaa rooliaan. De Jong selittää kiinnostavalla muutaman Saksan tärkeimmän teollisuusjohtajan rikastumisen ja omistamisen tarinan, kuten on luvannutkin. Näin pääsemme selville siitä mekanismista, mikä heistä teki rikkaita, ja millaisia tapahtumia siihen liittyi.
Yksi tällainen oli Friedrich Flick, joka oli vain 45-vuotiaana vuonna 1929 noussut Saksan kiistatta vaikutusvaltaisemmaksi teollisuusmieheksi siitä huolimatta, että hän ei ollut julkisuudesta nimeksikään tuttu nimi. Kirjan tarinat ovat opettavaisia ja sopisivat vielä tänäänkin kuvaukseksi siitä, miten rikkaiden tukema äärioikeisto oikein toimii. Se elää vaurauden keskellä pelossa, että sen edustajien perimät rahat vietäisiin. Sen polttovoimana on paraati-isänmaallisuus sotilassaappaiden kopsuineen, viha kaikkea vierasta, ja erityisesti muunlaisia sekä muunmaalaisia kohtaan eikä se anna muille armoa vaan ryöstää heidät.
Erityisen ansiokas on De Jongin kuvaus Magdan "rakastumisesta" Hitlerin orjamaisen nöyristelevään propaganda-apuri Joseph Goebbelsiin, jonka lyhyenläntä ja vastenmielinen pikkuhyypiön olemus ei juurikaan myönteisiä kommentteja aikalaisissaan kerännyt. Magda ihastuikin hänen maagiseen hulluuteensa ja mahdollisuuteen olla mukana jossain tärkeässä. Miten natsit ja Hitler saivat sitten Saksan mahtavimmat teollisuusmiehet puolelleen ja rahoittamaan puolueen toimintaan niin, että se nousi maan suurimmaksi puolueeksi? Pelottelemalla vasemmistolla ja työttömien armeijalla sekä näistä johtuvilla epävakuuksilla.
Kaava on aina sama: sosialismin- ja tasa-arvon pelko. Kun pelotellaan, pelotellaan kunnolla viholliset jänishousuiksi "He haluavat ansaita rahaa, pelkästään rahaa, likaista rahaa – eivätkä he edes tiedä juoksevansa saatanallisen aaveen perässä", kuvasi Hitlerille eräs hänen avustajansa. Tuolloin elettiin vuotta 1931 eikä Hitler ollut tehnyt vaikutusta kaikkiin. Eräs tunnettu teollisuuspohatta kuvaili häntä "keskinkertaisuudeksi", joka ei tehnyt juuri mitään vaikutusta. Mutta teollisuuspohatat valehtelivat sodan jälkeen yrittäen saada itsensä näyttämään syyttömiltä. Se kuvaa Gunther Quandin kuvaus neuvottelusta Hitlerin kanssa.
Ennen II maailmansotaa Gunther kuvailee innostavasti keskustelua, jotka venyivät alkuperäisestä tarkoitetusta 15 minuutista 45 minuuttiin. Heti sodan jälkeen ääni kellossa on tietenkin jo muuttunut täysin päinvastaiseksi. "Näkemyksemme olivat niin erilaiset, että emme missään vaiheessa ymmärtäneet toisiamme. Hitler ei edes antanut minulle suunvuoroa kummankaan keskustelumme aikana." Ei ihme että teollisuuspamput selvisivät natsimenneisyydestään näillä valheilla. Rinnakkainen todellisuuskäsitys oli tarpeen myös, kun asioita järjesteltiin suuret voitot mielessä. Saksassa ne olivat TODELLA suuria.