Kulttuurivihkojen tervetullut ja kaivattu comeback!
Teksti Harald Olausen
Tänään sopivasti Turun kirjamessujen avajaispäivänä ilmestynyt Kulttuurivihkojen kaksoisnumero 4-5/2022 vahvistaa pitkään olleen ja tervetullun trendin Kulttuurivihkojen comebackista ja noususta taas kultakantaan kriittisesti ajattelevien kulttuurilehtien joukkoon heti Filmihullun jälkeen. Kulttuurivihkot olivat 1970-ja 80-luvuilla merkittävä vaikuttaja sen aikojen taiteista ja kriittisestä maailmankatsomuksesta kiinnostuneiden keskuudessa ja merkitykseltään, heti Filmihullun jälkeen, suuri.
Lehteä odotettiin ja kun se ilmestyi, siitä puhuttiin pitkään. Aika tietenkin kultaa muistot, mutta kyllä Kulttuurivihkoilla oli suuri merkitys nousevaan taideporukkaan ennen muinoin. 60-lukulaisuuden pienenä myöhästymisenä silloisessa junttien ja kristillisen moraalin vaivaamassa takapajulassa Kulttuurivihkot yritti avartaa ajattelua maailmaan päin ja antaa lukijoilleen ajattelemisen aihetta kotipiirin ongelmia enemmän myös niille, joiden ahdas maailmankatsomus koostui suunnilleen risuista ja männynkävyistä.
Se oli aikaa, jolloin vasemmistolaisuus astui ulos ahtaista poliittisista vaatteistaan. Suomessa vasemmisto oli historiallisista syistä kovin riitaista ja kävi turhia myrskyjä vesilasissa keskenään porvarien iloksi kuluttaen voimiaan. Kulttuurivihkoja lukivat molempien päävasemmistopuolueiden fiksuimmat nuoret ilman sen ajan ilmassa heiluvaa perusongelmaa, kuka omisti sosialismin ja työväenluokan ja kenelle kuului sen vapauttamisen arvokas marttyyritehtävä.
Tänään vasemmistolaisuus ei enää mahdu poliittisiin viitekehyksiin. SDP ja vasemmistoliitto sekä ay-liike kulkevat kovin kaukana vasemmistolaisuudesta omia polkujaan ahtaasti vain omaa etuaan ajaen ja muut poissulkien. Ja vaikka taistelu vapaudesta kaikilla on sama ja tehtävä yhteinen, kukaan ei enää näe, kun ei halua, yhteistä rintamamaa ja solidaarisuutta tarpeelliseksi. Sen näkee siitä, ettei Kulttuurivihkoille tipu edes murusia tukea työväenpuolueilta tai niitä läheltä olevilta instansseilta yhtä aina alku ajoista lähtien mukana ollutta pakollista E-liikkeen (nykyisin Tradeka) mainosta lukuun ottamatta.
Lehden yhä edelleenkin jatkuvaa kriittistä potentiaalia kuvastaa 4-5-numeron kolme kirjoitusta, jossa ei nykytapaan puhuta pinnallisesti tärkeistä asioista, turhantärkeiden ihmisten itserakkauteen kannustavia kuvia kumarrella, puhuta Sanna Marinin HM-nahkatakista tai lietsota ryssävihaa, kuten tämän päivän itseään kriittisiksi mediatoimijoiksi kutsuvien tekeleissä rimaa mtv-journalismin suuntaan alentaen on tehty, vaan tutkitaan tämän päivän parhaiden kirjojen, elokuvien ja debattien kautta maailmaamme.
Aivan erityisen huomion ansaitsee numeron kahden kirjoittajan, Kimmo Sarjen otsikolla Hokkanen yleistää oman kokemuksensa ja Jouko Kajanojan otsikolla Pentti Saarikoski elämä ja teokset, kirjoitukset sillä niistä saa hyvän käsityksen siitä, millaista vasemmistolainen ajattelu parhaimmillaan on ollut ja on edelleenkin. Sarjen poleeminen vastakirjoitus Hokkasen kirjassaan esittämiä väitteitä kohtaan ei ole repivä vaan rakentava. Kananojan kirjoitus Saarikoskesta ei taas ole akateemisen kuiva ja yhtä tyhjä, vaan samalla sekä omaa olemista että suhdetta Saarikoskeen tilittävä kiinnostava ja uusi näkökulma kaluttuun aiheeseen.
Lehdessä on myös esittelyni ja arvioni Filmihullun päätoimittajan ja elokuvakirjailija Lauri Timosen tämän vuoden (ensi vuonna on tulossa jo yhtä suureksi järkäleeksi kasvanut kirja Robert Bressonista) uutuuskirjasta Frederico Fellini Uneksijan sirkus. Vaikka Fellinistä on kirjoitettu aiemmin jo kokonainen kirjasto, uutuuskirja on yhtä omaperäinen kuin Timosen aiemmat kirjoitukset ja elokuvakirjat. Hänen Fellinistään näkyy sama syvä rakkaus aiheeseen kuin maailmalla suurta arvostusta nauttivista Peter Bondanellan Fellinistä kertovista kirjoista, joihin huomio kiinnittyykin Timosen kirjan Lähteet-luvussa.
Bondanellan tavoin Timosen teos antaa arvon suurelle taiteilijalle valottamalla sekä hänen henkilökohtaista mysteeriään että päätä huimaavia visioitaan. Mutta Timonen ojentuu analyysissään yli tavanomaisen, hieman pidemmälle kuin Bondanella, ja päivittää nyt-hetkeen Fellini-tietoisuuden laajalla kulttuurianalyysillä ryyditettynä.
Timonen antaa Fellinilleen sen ansaitseman "Via Veneton dekadentin hehkun ja Cinecittan studiohallien euforisen ihmisvilinän" - katu-uskottavan pikantin hajun elävästi kirjoitetussa kirjassaan, joka voisi ihan yhtä hyvin olla dekkaristina tunnetun ruotsalaisdramaturgi Henning Mankellin kynästä syntynyt elokuva.
Mutta mikä parasta, Timosen kirja käy läpi Fellinin elokuvat perinpohjaisesti. Lisäksi lukija saa kuin vahingossa aimo annoksen Italian poliittista ja elokuvallista historiaa 1950-luvulta 1990-luvulle aikana, jolloin spektaakkeliyhteiskunnan kasvot olivat dramaattiset ja suuren tarinan tiimellyksessä yhtä herkät punastumaan niin vihasta, rakkaudesta, pelosta ja kateudesta kuin Fellinin elokuvissaan kuvaamat rehevät ihmiskohtalotkin.
-https://www.kulttuurivihkot.fi/lehti/jutut/artikkelit/1557-kaikki-legendasta-nimeltae-fellini