Kun valkoisen Suomen valhe paljastuu pala palalta

25.04.2022

Teksti Harald Olausen

Virallinen Suomi perustui valkoisen Suomen rakentamaan pohjaan. Valtiollinen propaganda on yrittänyt antaa lähimenneisyydestämme, etenkin talvisodan yhteydessä, yhtenäisen kuvan samanmielisestä ja hyvinvoivasta maasta. Tilanne oli toinen heti sisällissodan päätyttyä. Marxin teoria työväenluokan kurjistumisesta olisi käynyt toteen, elleivät demokratiasta ja kansalaisoikeuksista huolestuneet länsivallat olisi huolestuneina puuttuneet asiaan ja painostaneet armottomia valkoisia kohtelemaan punavankeja ihmismäisesti.

Sisällissota ei jättänyt jälkiään vain ihmisten muistiin, vaan muovasi myöhemmin Suomesta valkoisen Suomen. Kokoomus oli noussut tuolloin porvariston johtavaksi puolueeksi. Sen yhden johtajan, J.K. Paasikiven, muistiinpanot Suomen ja Venäjän rauhanneuvotteluista 1920 Tartossa paljastavat sen ajan oikeistolaisen politiikan kovuuden ja armottomuuden ja itsensä oikeistojohtaja Paasikiven säälimättömyyden.

Hän ei halunnut liittää punaisten yleistä armahdusta rauhanneuvottelujen yhteyteen. Sen sijaan Paasikiven listalla oli oikeiston ykköspriorisointina "bolsekvikkiagitatsionin" estäminen. Tässä kohdin on hyvä kysyä, kumpi oli ensin, vallankumousko vai suomalainen porvari, sillä ilman punakapinaa ja sisällissotaa ei olisi tullut saksalaissuuntausta eikä kuningasseikkailua, suojeluskuntia eikä lapuanliikettä, ei oikeistodiktatuurin partaalla horjuvaa valkoista Suomea, kuten Helsingin yliopiston poliittisen historian emeritusprofessori Seppo Hentilä kirjoitti palkitussa kirjassaan Pitkät varjot - muistamisen historia ja politiikka (Siltala 2018).

Kirjan erityinen hienous on esipuheen kirjoittaneen poliittisen historian dosentti Mikko Majanderin lausuma oivallus, ettei suhteemme menneisyyteen ole "vain historiaa", vaan täyttä tätä päivää. Mutta se on vasta alkusoittoa ja lähtölaukaus tutkia. Majanderilta kirjoitushaasteen vastaanottanut emeritusprofessori Hentilä muistuttaa historian esityksillä olleen kaikkina aikoina ja kaikissa kulttuureissa erilaisia legitimaatiotehtäviä.

Historian "totuuksiin" vedoten tekojaan ovat puolustelleet Hentilän mukaan niin vallanpitäjät kuin vallankumouksellisetkin: "Tarkasteltava ilmiö on yleismaailmallinen, ja sillä on upea saksankielinen nimikin: Vergangenheitsbewältigung." Ajankohtaista saksalaisen sanan suomennoksena "menneisyydenhallinta" on tänään siksi, että kokoomus on uusimassa temppuaan kurittaa ja kyykyttää köyhiä sadan vuoden takaisen valkoisen Suomen malliin lähes orjien tasolle.

Kun kirjaa lukee edemmäksi, huomaa sen vallitsevaa porvarillista status quota heilutellessaan Suomen ehkä pahinta kollektiivista traumaa selvitellessään vaaralliseksi, sillä se tarjoaa puuttuvan palan eilisen porvarillisen "tahalliseen ymmärtämättömyyden" ja vuoden 1918 traagisen valkoisen terrorin jälkeisen valheellisen valkopesun sekä ymmärryksen synteesin siitä, miksi tämän päivän kokoomus osaa edelleenkin likaamatta käsisään menestyksellisesti kurittaa köyhää kansaa väittämällä muuta kuin tekee.

Se näkyy myös siinä, että valkoinen eliitti pitää edelleenkin institutionaalista valtaa käsissään eikä tavallinen kansa, kuten me, luulee edustuksellisen demokratian periaatteiden läpäisevän kaikki kansalaiset toimimaan ja toivomaan kaikkien muidenkin toimivan niin. Valkoinen Suomi pelasi likaista peliä kaksilla korteilla, ihan kuten Hentilän kirjasta voimme lukea, ja sitä samaa peliä jatkaa kokoomus tänään, kuten tästä kirjasta voimme lukea.

Vuoden 2023 eduskuntavaalien paalupaikan gallupeissa ottanut kokoomus väittää tavallisten ihmisten palvelujen rajujen leikkausten olevan välttämättömiä Suomen taloudelle ja kilpailukyvylle, mutta pysyy hiljaa siitä, että rikkaiden veronalennukset vastaavasti eivät hyödytä loppupeleissä edes rikkaita itseään lisääntyvän turvattomuuden ja ostovoiman alentumisen takia.

Kokoomuslainen vallankäytön historia oikeuttaa edelleenkin valkoisen Suomen näkökulmasta tällaisen toiminnan silloin varsinkin, kun se palvelee valtaa ja sen vanhoja tulkintoja; historialliset tarkoitusperät ja niiden moninaisuus on uhrattu nykyajan vaatimuksille. Kyseessä on klassinen esimerkki poliittisesta tarkoituksenmukaisuudesta.

Kokoomus on onnistunut retoriikassa pitkällä juoksulla vakuuttamaan olleensa koko ajan oikeassa muiden ollessa väärässä. Köyhät kyykkyyn-politiikan kaava on toimiva ja menestyksellinen. Taloudellista epätasa-arvoa perustellaan kilpailukyvyn ylläpitämisen nimissä aina saman teurastuskaavan mukaan: verorahoin tuotettuja palveluita ja tukia leikataan samalla, kun rikkaille annetaan verohelpotuksia.

Mutta miten toisten ihmisten lisääntyvä ahdinko ja huononevat julkiset palvelut palvelevat kokoomusta? Hyvin, sillä kurjuus ja huononnetut julkiset palvelut tuottavat lisää tarvetta ja asiakkaita yksityiselle sektorille, joiden omistajat tukevat kokoomusta aina vaalien edellä. Kokoomuksen henki on sama kuin valkoisen Suomen aikana. Kokoomuksen kyvystä selittää maailma mieleisekseen menneisyydessä näemme, ettei valkoinen ylivalta ole koskaan tosiasiallisesti hävinnyt maassamme mihinkään.

Ei edes radikaalilla 60-luvulla, jolloin vasemmistolla oli hegemonia ja matemaattinen enemmistö yhden vaalikauden eduskunnassa. Professori Hentilä muistuttaa valkoisen Suomen instituutioiden, esimerkiksi suojeluskuntien, lapuanliikkeen tai politisoituneen oikeudenkäytön myötä sisällissodan tavallaan jatkuneen, vahvistaneen traumoja ja synnyttäneen uusia.

Se mikä tekee Hentilän kirjan ainutlaatuiseksi historiakirjojen maailmassa, on hänen harvinainen kykynsä nähdä ohi, yli ja läpi näiden selkeää näkemistä haittaavien historiallisten sumutusverhojen, ja etsiä sekä löytää sisällissodan aiheuttamia jälkijäristyksiä suomalaisesta näennäisesti sopuisasta ja ristiriidattomasta yhteiskunnasta, ja politiikasta, vielä pitkälle sisällissodan jälkeenkin konsensus-Suomen silotellun pinnan alla tarjoten harvinaisen kurkistusikkunan hallitsevan luokan oikeistolaiseen totuus-valhe-maailmaan.

Hentilä tutkii kirjassaan sisällissodan julkisen muistamisen historiaa. Hän tutkii harvinaislaatuista ongelmatiikkaa luodessaan kirjassaan katsauksen siihen, miten vuoden 1918 kokemukset muovautuivat, uusiutuivat ja purkautuivat, sekä siihen, millaisina jatkumoina sisällissodan asetelmat kantautuivat myöhempään yhteiskuntaan.

Kokoomus ei olisi koskaan päässyt kansakunnan kaapin päälle päsmäröimään päällysmiehenä demokraattisesti valituissa vaaleissa viime vuosisadan alussa. Tynkäeduskunnan ensimmäisessä istunnossa punaisten antautumisen jälkeen istui vain yksi demari muiden viruessa vankileireillä tai tunnistamattomina ruumiskasoissa, joita valkoinen terrori jätti jälkeensä valtansa ensimmäisten kuukausien jälkeen punaisten hallitsemilla alueilla.

Vasemmiston vainot ja hävityn työväestön luokkasodan jälkeinen oikeistodiktatuuri- ja hegemonia yhteiskunnassa sekä oikeiston harjoittama säälimätön, ja valtion hiljaa tukema, terrori takasivat kokoomuksen vahvan aseman 1920-luvun Suomessa.

Se riitti kokoomukselle juurruttaakseen asemansa johtavana porvaripuolueena. Valkoterrorin, Saksan armeijan ja suuromistajien tuella, hallitsevaa kokoomusta pelättiin mutta myös inhottiin, halveksittiin ja uhmattiin kansan keskuudessa, vaikkakin vähin äänin ja usein salaa kostoa peläten. Se, että kokoomusta pelättiin, toimi myös kokoomuksen käyntikorttina sen potentiaaliseen kannattajakuntaan - suuromistajiin, johtavaan virkamiesluokkaan ja pappeihin päin, sillä he rahoittivat, ja rahoittavat edelleenkin, sosialismin ja Venäjän pelosta puoluetta avokätisesti.

Silloin nousee yhdeksi tärkeäksi kysymykseksi: onko kokoomus muuttunut ja jos on, niin miten ja mihin suuntaan? Kun kokoomuksen aiempien vuosien ohjelmia ja vaalitavoitteita vertaa esimerkiksi kokoomuksen varjobudjettiin 2022 vaikuttaa siltä, ettei ole sinnepäinkään ja että totuus, mitä puolue itse vuolaasti omassa mytologiassaan ideologisesta muuttumisestaan levittelee, on vahvasti muunneltua kosmeettista totuutta kaikkien kansalaisten etua ajavana yleispuolueena, mitä se ei ole vielä edelleenkään päinvastaisista väitteistään huolimatta. Eikä tule koskaan olemaankaan.

Mikä muu kokoomusta vaivaa kuin selvästikin rehellisyyden puute ja petokseen kääritty valheellisuus? Yksi vastaus on sanomisten ja tekemisten välinen antagonistinen ristiriita, jota voisi kutsua myös pimeäksi bisnekseksi, jolla kokoomus rahastaa itselleen tukea äänestäjiltä samanaikaisesti, kun se langettaa sillä sumuverhon todellisten aikomustensa suojaksi suojellakseen yhä ahneemmaksi käyviä rahoittajiaan, suuyrityksiä ja suuromistajia sekä hyvinvoivien verokapinallisia.

Kokoomusta vaivaa siis eräänlainen poliittinen skitsofrenia Hamletin tapaan. Eikä parannusta ole näkyvissä, sillä tämä bisnes on kannattavaa. Kokoomuksen edeltäjän, suomalaisen puolueen, ohjelma ei ollut tunkkaisen arkkikonservatismin läpitunkema. Puolue halusi parantaa mm. maaseudun tilattomien ja torpparien asemaa, toivottiin työlainsäädäntöä ja tutkimusta työpäivän pituuden rajoittamisesta. Vaadittiin myös uskonnonvapautta, miesten ja naisten välistä tasa-arvoa sekä kieltolakia. Ohjelma oli jopa jossain mielessä nykypäivän näkövinkkelistä varsin edistyksellinen.

Mutta silti puolue oli sisuksiltaan patataantumuksellinen rikkaiden ja ylemmän kansanosan puolue. Eikä ole siitä muuttunut mihinkään. Miksi näin kävi ja miten tämä oli mahdollista? Tässä kirjassa tutkitaan, miten temppu tehtiin rationaalisen rekonstruktion avulla kokoomusretoriikan filosofista ja normatiivista ydinsisältöä tutkimalla lisäkysymyksellä: miksi kokoomuslainen mystiikka, historia, tehdyt tutkimukset, kirjat ja mediajutut eivät etsi syntyjä syviä, vaan tyytyvät yliolkaisesti sivuuttamaan ne perustavanlaatuiset ongelmat, joita tutkimalla saisimme selville syyn siihen, mikä kokoomuksessa on tänään vialla, ja miksi porvari edelleenkin nukkuu huonosti?

Kokoomuksen kanssa pitää olla varovainen ja tarkkaavainen. Puolue edustaa hyvinvoivaa eliittiä ja korkeasti koulutettuja onnistujia, jotka osaavat pukeutua siististi, puhua vakuuttavasti ja olla esimerkillisiä - ainakin julkisuudessa päällisin puolin. Kun tutkii kokoomuksen puoluekokousten asiakirjoja, ja sitä käytännön politiikkaa, mitä puolue on harrastanut eduskunnassa ja hallituksessa, alkaa ihmetyttää ja epäilyttää ovatko kaikki se teatteri, mitä tämän ympärille on huolella sadun tapaan rakennettu, tehty vain harhauttamismielessä suurta yleisöä varten? Vaikuttaa nimittäin siltä, ettei kaikki ole kunnossa

Yksi esimerkki tästä on jo mainittu Marxin teorioiden epäilijä, pirullisen ovela J. Paasikivi puheineen. Paasikivi puhui aina tarpeen tullen historiaa varten omaa muunneltua totuuttaan. Esimerkiksi Paasikiven mukaan Marxin väittämä siitä, että työväestön asema tulee yhä kurjemmaksi ja huonommaksi ei pitänyt paikkansa, vaikka hän tunsi hyvin, etenkin saksankielisen, talousteoreettisen keskustelun ja maailman talouden tilan, joista olisi voinut vetää toisenlaiset johtopäätökset niin halutessaan.

Paasikivi ei tehnyt niin, koska se ei palvellut hänen ristiretkeään kaikkea punaista vallankumouksellisuutta vastaan. Toinen Marxin tärkeä oppi oli tuotannon keskittyminen, jonka mukaan taloudellinen tuotanto ja toiminta keskittyi yhä suurempiin ja suurempiin yrityksiin. Sekään ei pitänyt Paasikiven mielestä paikkansa, vaikka juuri niin oli kaikkialla, myös Suomessa, missä Paasikivi istui itse tätä oppia toteuttamassa niin Kansallis-Osake-Pankin pääjohtajana kuin lukuisten suurten suomalaisten yritysten johtokunnissa. Joskus hän oli aidosti hämillään, tai esittää olevansa, maailman erilaisuudesta omiin luuloihinsa verrattuna.

Esimerkiksi kerran erään maalaisliittolaisen lehden kirjoituksessa, missä todettiin, että yhteiskunnassa oli sovittamattomia taloudellisia ristiriitoja, ja eri kansanluokkien kesken, ja että siksi luokkataistelu oli luonnollista ja jopa välttämätöntä - juuri sitä mitä kokoomus vastusti ja yritti saada vaietuksi. Paasikiven sanoin sellainen ajattelu oli vastoin kokoomuslaista taloudellisia ja yhteiskunnallisia periaatteita Pareton lain mukaan: "On aivan turhaa luulla taloudellinen hyvinvointi voitavan perustaa olemassa olevien varojen uudelleen jakamiseen ja väärä luulo on, että yhden kansankerroksen hyvinvoinnin kohoaminen vaatisi toisen kansanluokan elämäntason alentamista."

Valkoisen Suomen kova ja armoton oikeistoretoriikka on siis ihan samaa tänään kuin Petteri Orpon kokoomuksen varjobudjetissa 2022 esittämät vanhaa köyhäinhoitomentaliteettia modernisti jatkavat leikkauksetkin. Sata vuotta sitten "valkoisen hämään vuosina" tappiolle jääneet punaiset nujerrettiin ja näännytettiin. Sama linja on jatkunut kokoomuspuolueen politiikassa siitä lähtien.

Valkoisen Suomen valhe paljastuu pala palalta. 1960-luvulta lähtien tutkimus on päässyt koko ajan lähemmäksi valkoisen propagandavalheen kuumaa ydintä - sitä samaa, mitä tänään sen perillisenä edustaa kokoomuspuolue; on tutkittu valkoisten terroria, Kansanvaltuuskuntaa, sisällissodan psykohistoriaa, Suomen sotasurmia 1914-1922. Valkoinen valhe oli pahimmillaan ylimielistä mielivaltaa nujerrettuja ja heikompi kohtaan. Vuoden 1918 traagisten tapahtumien voitonhuumassa suomalainen äärioikeisto uhosi, ettei työläinen nousisi enää koskaan puolustamaan omia oikeuksiaan omistavaa luokkaa vastaan.

1920-luku olikin poliittisesti vaikeaa aikaa, mutta jo 30-luvulla, ja varsinkin sodan jälkeen, vasemmisto alkoi saada poliittisen luottamuksensa takaisin toimimalla hallituksissa yhdessä maalaisliiton kanssa. Valkoisen valheen mahtiaika ja valkoisen puolen mytologisointi osui äärioikeiston voiman vuosiin 1920-luvun alkuun. Voittaneelta puolelta alkoi sadella vielä tänäänkin kuultavia väitteitä, että työväenjohtajat olivat pettäneet kansansa ja kansanvallan liittoutumalla venäläiskommunistien kanssa Suomen itsenäisyyttä vastaan tarkoituksenaan luoda Suomesta myöhemmin yksi syntymässä olleen Neuvostoliiton neuvostotasavalloista.

Kotkalaisen porvarisanomalehden, Etelä-Suomen, päätoimittajana, senaattorina ja suomalaisen puolueen puoluesihteerinä toimineen K.N. Rantakarin punaisten hallitsemassa Viipurissa ylös kirjaamat katkeruuden ja vihan sanomat kuvasivat hyvin, miltä pohjalta valkoinen valhe ponnisti myöhemmin: "Kasvot kiihkosta kalman kalpeina, sieraimet raivosta repeämäisillään vyöryi tuo joukko hihkuen, hypellen, rääkäisten reuhtoen ohitseni. Edessäni siis oli oikea villi-ihmisten sotatanssi. Rukoilin jumalaa, ettei tuosta ihmiskunnan kuonasta jäisi ainuttakaan olentoa henkiin maailmaa saastuttamaan."

Jos valkoinen terrori olisi saanut jatkua vapaana riehuen hieman pidempään, Rantakarin rukoukseen jumalalle olisi vastattu. Hentilä kirjoittaa Pitkät varjot-kirjassaan punaisten yhdistämisen "ryssäläisyyteen", iljettävään itään, tarkoittaneen sitä, ettei punakapina ja terrori ollutkaan perimmältään sivistyneiden suomalaisten vaan raakalaismaisten itäisten barbaarien tekoa. Edellä esitetyt esimerkit olivat valkoisen valheen ensimmäisistä väitteistä.

Vaaran vuoksiksi nimetyt 40-luvun loppuvuodet ja erityisesti vuoden 1948 vallankaappaushuhut ja kommunistien pelaaminen syrjään olivat osa oikeiston sisällä tehtyä laajaa offensiivia Neuvostoliittoa ja suomalaisia kommunisteja vastaan, oli tälle revanssihenkistä jatkoa hävitylle sodalle Neuvostoliittoa vastaan.

Kokoomus tähyili äärioikealle. J.K Paasikivi oli kirjoittanut tästä jo Demokratia vai diktatuuri-kirjassaan (Suomalaisen kirjallisuuden seuran kirjapaino 1934). Paasikivi määrittäessään kantaansa kokoomuksen oikealla puolelle ilmestyneeseen Isänmaalliseen kansanliikkeeseen IKL:ään: "Määrittäessämme kantamme IKL:ään täytyy meidän ottaa huomioon fascistiset ja kansallissosialistiset liikkeet sellaisina kuin ne ovat ulkomailla esiintyneet, tarkastaa ja harkita niiden olemusta ja luonnetta kuin myös, mihin ne ovat muissa maissa johtaneet."

Paasikivi paljastaa samalla IKL:n taustalla vaikuttavan isänmaallis-uskonnollisen ideologian olevan myös saman kuin mitä se oli kokoomuksellakin. Erona on vain se, ettei itse liikkeitä voi hyväksyä koska ne rajoittavat ja kieltävät vapautta kaikilla aloilla, niin valtiollisella ja henkisellä kuin myös taloudellisella. Miksi Paasikiven kirja on tärkeä? Siksi että se paljastaa sen samankaltaisuuden, joka oikeistolla on samoin kuin sen ikuisen taistelutahdon vasemmiston vapausnäkemyksiä vastaan.

Erona on vain se, että IKL toimi aikoinaan kuin natsien ruskeapaidat katutappelijoina ja nyrkkinä vasemmistoa vastaan samalla, kun kokoomus keräsi kabinetteihin suuromistajat ja rahoitti vasemmiston vastaista propagandaa. Jarkko Vesikansa kuvailee artikkelissaan Kommunismin torjujat ensisammutustyössä kirjassa Ajankohta 1997 (toimittanut Timo Soikkanen Helsingin ja Turun yliopistot) sitä, miten moni oikeistolainen koki joutuneensa taistelemaan Neuvostoliiton edustamaa marxismi-leninismiä vastaan "oikea käsi selän takana". SYT oli elinkeinoelämän tukema ja julkisuudelta piilossa pysynyt voimakas vastarintaliike vasemmiston ajatuksia ja politiikkaa vastaan:

"Taistelu Suomen suunnasta ei päättynyt vielä 1940-luvun lopulla. Kamppailu jatkui kylmän sodan pelikentillä, jotka sijoittuivat usein kulissien hämärään. Pelikentän tärkein jakolinja kulki kommunismin ja ei-kommunismin välillä, vaikka 1950-luvun mittaan kalkkiviivoja alettiin piirtää hiukan uusiksi. 1950-luvun alun kylmässä sodassa aseita olivat tieto, tiedustelu ja tutkimus, jotka kytkeytyivät osaksi poliittista päätöksentekoa. Näitä aseita lataili ja käytti myös vuonna 1952 perustettu Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki-säätiö (SYT)".

Porvari nukkui todella huonosti 1950-luvulla, jolloin Sdp ja Sak alkoivat saada sosiaalipoliittisia uudistuksiaan läpi eduskunnassa ja kommunistein kätyrinä ja neuvostoliitolaisten tiedottajana pidetty ja epäisänmaalliseksi leimatun Kekkosen asema vahvistui maalaisliitossa pitkien pääministerikausien ja puolueen oikeiston kukistumisen jälkeen. Kommunismin vastaisen toiminnan johdossa olivat professori Lauri Puntilan ns. poppooseen ja filosofian tohtori Keijo Alhon ns. johtoryhmään kuulunut joukko Vesikansan mukaan:

"Vaikka SYT:stä ei tullut EVA:n veroista mielipiteen muokkaajaa, ei sen yhteiskunnallista vaikutusvaltaa kannata väheksyä. Käytännön politiikkaan hallituksessa tai eduskunnassa se ei pystynyt enää vaikuttamaan samalla tavalla kuin Puntilan "poppoo", johon kuului jopa ministereitä. Kulissien takaisena verkostojen luojana SYT silti vaikutti niin politiikan ja elinkeinoelämän päättäjiin kuin toimittajiin, pappeihin, opettajiin ja muihin mielipidejohtajiin. Säännölliset raportit, tiedotusmateriaali, vaalipropaganda ja informaatiotilaisuudet, joissa yhteiskunnallista ilmiöistä puhuivat aikakauden vaikuttajat kuten L.A. Puntila ja Arvo "Poika" Tuominen, syvensivät osallistujien käsityksiä yhteiskunnallisista asioista ja uhkatekijöistä."

Tälle poppoolle pahin uhka tuli idästä ja sen viideskolonnalaisina pahimmat roistot olivat kotikommunistit. He seurasivat herkeämättä uhkina pitämiään kommunisteja, ja olivat koko ajan askeleen edellä metodina, hyökkäys on paras puolustus. Kyseessä oli suurella rahalla kulissien takana suoritettu pitkä valkoisen valheen hallitsema operaatio, mikä jatkuu vielä tänäänkin. Asialla ei ollut mitään poikajoukko vaan alan kokeneita ammattilaisia, jotka olivat omistaneet koko elämänsä kommunismin vastustamiseen puolifasistisessa Suomessa sen traagista vuoden 1918 tapahtumista lähtien AKS:n ja Karjala-seura riveissä.

Näillä miehillä oli valtaa ja rahaa sekä suhteita medioihin, joista suurin osa edusti heidän omia intressipiirejään lähellä äärioikeistoa ryssän- ja uuden punakapinan pelossa, kuten he sitä itse kutsuivat. Uuden Suomen pääkirjoituksessa keväällä 1953 kuvataan hyvin taustalla vaikuttaneita ajatuksia: "On liikaa tuudittauduttu kuvitelmaan, että kommunismin "rauhoittuminen" olisi muka merkki sen aktivismin taantumisesta ja heikkenemisestä. Ei mikään ole itsenäiselle kansakunnalle kohtalokkaampaa kuin tallaiseen harhakuvaan alistuminen. Nykyvaiheessa kommunismi on meilläkin yhtä vaarallinen kuin aikaisemminkin, jolloin se synnyttämillään häiriöillä antoi varoitusmerkkejä ja herätti nukkuvat."

Punaista Suomea on aina mytologisoitu kaiken pahan alkuna valkoisessa Suomessa sen ajan porvarillisissa lehdissä selkeän propagandistisesti. Kolme kuukautta kestänyttä ja lähes 37.000 uhria vaatinutta veristä vuoden 1918 traagista sotaa voi hyvin verrata Ukrainan sotaan, vaikka propagandamielessä. Hentilä kuvaa kirjassaan Pitkät varjot, miten Risto Alapuron omissa tutkimuksissaan esiin poimimassa Lauttakylä-lehden 15. toukokuuta 1918 ilmestyneessä numeron eräässä kirjoituksessa kauhisteltiin sitä, kuinka kansamme keskuudessa löytyi vielä niin paljon raakuutta ja petomaisuutta, että se pääsi puhkeamaan murhiin, rosvouksiin ja hävitykseen.

Kirjoituksessa ei kerrota tapahtumien taustoja, vaan esitetään ne irrallisena yhteyksistään niin, että punaisista muodostuu tunteettomien ihmishirviöiden tuholaislauma lukijan mielissä, mikä olikin kirjotusten todellinen tarkoitus, jotta syyllisten tuomitseminen, valkoinen terrori ja julmat murhat saatiin omantunnon rauhoittamiseksi oikeutettua valkoisella puolella.

Kysymys on tietenkin härskistä valehtelusta ja tekopyhästi syyn vierittämisestä sodan ankaran lain mukaan hävinneiden niskaan kaikesta pahasta. Hentilä muistuttaa, ettei kirjoittajaa tuntunut lainkaan häiritsevän se, että samaan aikaan oli Lauttakylässäkin käynnissä vangiksi jääneiden punaisten joukkoteurastus, jossa sai surmansa vähintään 35 henkeä. Lisäksi oli vielä kateissa 28 punaisella puolella taistellutta.

Valkoinen valhe toimi noina vuoden 1918 traagisia tapahtumia seuranneina kahtena kriittisenä vuotena aina saman kaavan mukaan, ja yhtä päättäväisen järjestelmällisesti, antamatta mitään armoa tai puolustuksen mahdollisuutta maan rakoon nuijituille ja demonisoiduille punaisille, säästämättä edes naisia tai lapsia. Raakilemaisissa teoissa oli jotain samalla tavalla hätkähdyttävän epäinhimillistä kuin Putinin brutaalissa tuhoamissodassa Ukrainassa. Molempia tuntuu yhdistävän myös sodan tarkoitusten tahallinen epämääräisyys. Nuoret sotilaat eivät kummassakaan tapauksessa tienneet lähtevänsä sotaan, eivätkä varsinkaan ketä vastaan he oikeasti taistelevat.

Erityisen vahingollista valkoiseen valheeseen kuuluva valkoinen valta ja terrori on ollut suomalaiselle yhdenmukaisuuteen vannovalle ja uskovalle yhteiskunnalle, joka ei aina edes tiedä perustuvansa vuoden 1918 traagisten tapahtumien jälkeen syntyneelle yhteiskuntanäkemykselle, mikä vaikutti koko maahan usein vahingollisesti ja jopa jarruttavasti.

Asia ei ole ihan kuitenkaan näin mustavalkoinen. Hentilä luo kirjassaan katsauksen sille, miten vuoden 1918 traagiset kokemukset uusiutuivat ja purkautuivat sekä siihen, millaisina "sisällissodan" asetelmat kantautuivat myöhempään yhteiskuntaan. Itse kutsun tapahtumia tavallaan ajan henkeä vastoin ei-poliittisesti korrektina taisteluhansikkaana päin yleisesti hyväksyttyä hymistelyä "vuoden 1918 traagisiksi tapahtumiksi", millä oli luokkasodan luonne, asia, josta halutaan olla yhteisesti hiljaa edelleenkin.