Kun yksi päivä ihmisen elämässä on koko maailman päivä!

Teksti Harald Olausen

Tänään tulee, ja voi vielä muutaman kuukauden verran katsoa, koskettava musiikkidokumentti Irlantilaisen nykymusiikin yhden suurimman legendan, The Pogues -yhtyeen Shane MacGowanin (s. 1957) elämäntarina, ohjaajana Julien Temple. (Crock of Gold: A Few Rounds with Shane MacGowan, Britannia 2020). Mikä dokumentissa on kaikkkein kiinnostavinta, sitä ei näytetä, sillä se on jokaisessa irslantilaisessa veressä ja odottaa mahdollisuutta vapautua ja päästä ihmisten ilmoille. Se on sitä samaa irlantilaista vapaudenkaipuuta ja inhimillistä hulluutta, mitä jo James Joyce Odysseuksessaan kaikkien kansojen ilmoille kajautti:

"Hänellä oli kelpo penninverta henkevyyttä, Stephen sanoi, eikä mikään pinnarin muisti. Hän kantoi muuatta muistoa repussansa talsiessaan Londoniumiin viheltäen Tyttöä joka jäi taakse. Vaikka maanjäristys ei olisikaan sitä ajoittanut, tietäisimme silti, mihin sijoittaa Jänö rukan, istumassa pesällään, hurttien haukun, heloitetut valjaat ja hänen siniset ikkunansa. Tuo muisto, Venus ja Adonis, lojui jokaisen kevytkengän makuukamarissa Lontoossa."

-James Joyce Ulysses (suomennos Leevi Lehto; Gaudeamus 2012).

16.4.1904 tunnetaan Irlannin kulttuurihistoriassa nimellä Bloomsday eli Bloomin päivä. Tähän päivään sijoittuvat myös James Joycen kirjan Odysseyksen tapahtumat. Samana päivän Joyce itse kävi ensin kävelyllä ja oli sitten elämänsä suuren rakkauden Nora Barnacklen kanssa. Siitä alkoi huikean epäsovinnainen rakkaussuhde, joka jatkui Joycen elämän loppuun asti. Pariskunta sai kaksi avioliiton ulkopuolista lasta, kun eivät (onneksi) koskaan suostuneet avioliittoon. Joyce rakasti omaa Noraansa syvästi ja se oli KYLLÄ! Bloom puhui rakkauden puolesta vihaa vastaan kaikissa olosuhteissa ja kaikille. Asia oli silloin vielä uutta. Ja se oli siinä. Alkupiste ja lähtölaukaus.

Leevi Lehto (1951-2019) teki hatun noston arvoisen kapinallisen kulttuuriteon suomentaessaan nykykielle ja ihmisen nykyolemusta läheltä liippaavan Ulysseksen vuonna 2012. Joycen usein kuvaama hahmo Odysseyksessa on juoppo isä tai setä, mikä kertoo jo kirjan mielenmaiseman mustuudesta ja synkästä odotushorisontista kuten Episodi 5:ssa: "Bradys Gottagen kaduilla vetelehti karvarin oppipoika pureskeltua tukantumppia poltellen. Pienempi tyttö rohtumanarpia otsassaan vilkuili häntä. Jos hän polttaa hän ei kasva. Polttakoon! Elämänsä ei ole ruusuilla tanssimista. Odottaa kapakoiden ovilla isiä kotiin." Joyce kuvasi ankeaa irlantilaiselämää juuri sellaisena kuin se oli.

Ihmiset esitellään Joycen Odysseyksessa usein ikävinä, köyhinä ja pelokkaina kirkon ja valtion sortamina surkimuksina, joilla ei ole juurikaan edes toivoa elämässään. He eivät ole kivoja eivätkä onnellisia. Miksi olisivatkaan? Ensimmäinen maailmansota ja sen seuraukset ovat köyhdyttäneet köyhiä lisää. Silti jotkut ihmiskielteiset kirkasotsaiset idealistit ja kirkonmiehet vaativat ihmisiä olemaan kristillisen nöyriä odotettavassa olevan surkean kohtalonsa edessä: uhratkaa itsenne yhteisen hyvän puolesta ja teidät palkitaan taivaassa, vailla edes mahdollisuutta nauttia köyhän parhaista ystävistä; vapaasti virtaavasta viinasta ja vapaudesta sekä seksistä ilman papin aamenta. 

Joycen ei kaunistele eikä kuvaile liikoja. Hän antaa hahmojensa olla millaisia ovat. Joyce kirjoitti uutterasti tietäen tekevänsä jotain uutta ja suurta. Joyce oli Odysseuksessa moderni ajatuksiltaan ja uudisti tajunnanvirtatekniikallaan kirjallisen ilmaisun. Hänelle oli koko ajan tuntosarvet ojolla seuraamassa mitä maailmassa tapahtui, ei vain taiteellisesti vaan myös yhteiskunnallisesti. Siitä huolimatta kaikki eivät halunneet nähdä Joycen tai kirjan muuta arvoa. Joillekin Odysseys oli rienaava köyhyyden kuvauksena toisille taas kielensä takia. Erään lehden mukaan Rabelaisin säädyttömyys on viatonta verrattuna tähän ruokottomuuteen. Joyce puhui suoraan ja ärsytti tahallaan.

Nenäänsä nyrpistelevän Wirginia Woolfin mielestä kirja oli epävarman, finnejään raapivan opiskelijan tekele. Murskakritiikkejä kirjoittivat konservatiiviset säilyttäjät ja tekopyhät hymistelijät (onhan kirja raju ja ruokoton - onneksi!). Nykyisin näitä kritiikkejä pidettäisiin takeena kirjan korkeasta laadusta siitä huolimatta, että kirjailijan esikoisteos Dublinilaisia (1907) ei kelvannut valmistuessaan yhdellekään kustantamolle. Joyce kuvasi dublinilaiset (kirjassa on Irlannin ensimmäinen homonovelli) ilman romantisointia, ennen kuin vasta pitkän odottelun jälkeen vuonna, 1914 sama vuonna kun Joyce aloitteli Odysseystaan, se julkaistiin pienenä painoksena huomaamattomasti.

Sata vuotta sitten vanhoillisessa ja katolilaisen umpimielisyyden sekä taikauskon kurittamassa pienessä saarivaltiossa katolinen kuri oli ankaraa maassa, joka oli joutunut kärsimään kohtuuttomasti niin väkivaltaisten brittien anturan alla kuin nälänhädästä ja köyhyydestäkin. Joycen Irlanti kärsii sekä köyhyydestä että jatkuvasta rahapulasta. Perheet tulivat juuri ja juuri toimeen ja pukeutuivat nukkavieruihin rääsyihin. Odysseyksen merkitys on ollut, ja on yhä edelleenkin, yhtä valtava niin irlantilaisuudelle ja sen kapinoivalle sekä hullulle mielenlaadulle, kuin maailmanlaajuisestikin kaikille epäsovinnaisille päätään seinään iskeneille epäilijöille ja eri meiltä ollleille. 

Mitä Suomessa ymmärretään elämäksi ja taiteeksi, on jotain ihan muuta muun maailman hyväksi, mihin yhtyy myös automaattisesti radikaali näkökulma ihmisestä vapaana oman elämänsä herrana orjuuttavista kytkennöistä. Siksi on jotenkin säälittävää seurata vierestä, miten sovinnollista ja pikkuporvarillista sekä kritiikitöntä keskiluokkaista yliopistohymyilyä suomalainen TEKOkapinallisuuskin pohjimmiltaan on. Juuri tätä tekopyhää ja elitististä teeskentelyä vastaan aitous ja tinkimätön itserehellisyys, on anarkistisen Shanen elämä ja ura sekä ajatukset kuvattuna tässä mainiossa musiikkidokumentissa kuin opiksi.

Vaatii paljon jykevää mielenlujuutta tai kylmyyttä katsoa tätä dokumenttia ilman ahdistusta ja kyynelvirtaa, niin koskettava ja ihon alle ihmiseen se lämmöllään ja tunteikkuudellaan yltää. Erityisen hienoa dokumentissa oli sen valittu muoto yhdistää irlantilaista luonnetta, satuja ja tarinoita itseensä ihmisiin, politiikkaan ja tapahtumiin. Shanen 60-vuotispäiväjuhlissa vilahtivat niin John Depp kitaraa soittamassa, kuin Bono ja Nick Cave (oma suursuosikkini Leonard Cohenin ja Ricardo Wolfin ohella) laulamassa sekä Sinead O`Conor ja Sinn Fein-puolueen entinen johtaja Gerry Adams yleisössä kuin Irlannin istuva presidenttikin.

Shanen yksi tavaramerkki on valloittava (ja joskus ehkä hieman imelä muuttumattomuudessaan KYLLÄ-tottakai!) suorapuheisuus ja nöyryys, koski se sitten omaa vaillinaisuutta ihmisenä tai estotonta hedonismiaan ja siihen liittyvää syyllisyyttä ja ikävää niiden kamalista seurauksista. Shane päivitti irlantilaisen vapaudenkaipuun ja elämäntuskan lyriikassaan, ja on yhtä suuri vaikutukseltaan ja nimi taiteessa kuin James Joycekin. Dokumentin lopuksi Shane laulaa "Ehdottoman anteeksipyyntönsä" elämänsä ihmisille suoraan sydämestä tavaramerkkinsä mukaisesti niin, että kuulija ymmärtää elämän koostuvan virheistä:

"Puhuin sydämestäni kun päästin nämä jutut sydämestäni. Olin muukalainen omassa sielussani. Niille, jotka voivat anteeksipyyntöni hyväksyä etenkin The Pogues-yhtyeelle, mukaan lukien Frank, tarjoan ehdotonta r-a-k-k-a-u-t-t-a. Niille, jotka sitä eivät hyväksy: nähdään helvetin portailla." Laulu osuu suoraan sydämeen, mutta ei kuolettavasti vaan uskoa elämänvoimaan- ja rakkauteen valaen. Tässä on näet harvinaisuus: tavallinen ihminen, joka uskalsi ja osasi voittaa vaikka hävisikin, eikä ole mikään yliopistosuojansa takaa nalkuttava tekoradikaali lisensiaatti leikkimässä rajua vallankumouksellista.

Kannattaa nähdä hieman vaivaa ja kaivaa esiin samanaikaisesti karsottavaksi erinomainen poliittinen dokkari Unelma vapaudesta - Irish Revolution (2020). Siinä on itsessään jotain outoa Joycen ja Shanen väliin sijoittuvaa irlantilaista kirkasta kapinasumua- ja imua, sillä se näyttää poikkeuksellisen tarinan siitä, kuinka vain idealismilla ja rohkeudella varustettu pieni ryhmä kapinallisia pakotti Ison-Britannian, maailman tehokkaimman kansakunnan, vetäytymään vuosisatojen valloitusten ja väärinkäytösten jälkeen karulta saarelta nöyryytettynä. Miksi se sitten on niin tärkeä ja kannattaa katsoa johdannoksi? 

Siksi että jokaisen taustalla oli riittämättömyyden tunne ja epätäydellisyyden periaate. Aivan kuten ajatukset, joita voidaan ajatella vain yhdessä, ahtautuisivat eteiseen koska niiden paljous estää kulun sen läpi. Jokaisen olevan eksistenssi kutsuu toista tai toisten moninaisuutta. Sitä olivat lopulta Irlannin vapaushaaveetkin: ketjureaktio, joka kerran alettuaan ei voinut pysähtyä. Miksi sarja siis kannattaa katsoa samaan aikaan Julien Templen Crock of Gold: A Few Rounds with Shane MacGowanin kanssa? Siksi, ettei se ole taatustikaan mitään sosiaalidemokraattista tylsyyslatteutta ja itsestäänselvyyksiä viljelevää unettavaa moskaa.

Templen dokumentissa elää kansan sielu ja aitous samalla tavalla kuin James Joycen Odysseyksesä, ja on sitä aitoa vasemmalla olevien, ja elämälle sykkivien sydänten vallankumouksellista kapinaa omien mahdottomuuksien ylittämättömyyksistä ja surusta, kun pahuus ja siitä hyötyvät saavat aina palkkansa - muut eivät, ja että ymmärtäisimme, millainen on se oikeasti kiinnostava ja maailmalla esikuvana ollut satu irlantilaisen hulluuden kieliopista, joka irlantilaisten kautta on levinnyt jokaiseen maailman kolkkaan todellisena, vaikkakin vittuiluun ja viinanhajuiseen kääriytyneenä, unelmana yksilön vapaudesta sortajistaan.

Kyse on irlantilaisessa hulluudessa ja siitä kumpuavasta tahtomisen aktissa; järjen voi menettää väliaikaisesti jos kohtaa odottamattoman menetyksen. Ihmiset eivät voi mitään, kun tunteet vievät mennessään, vaikka tavallisissa oloissa ihmisen tuli hallita tunteitaan. Hyvä kysymys onkin: Mksi irlantilaiset vastarintamiehet onnistuivat? Kysymys vapaudesta on myös peruskysymys olemassaolosta itsestään. Ihminen on vapaa vain, jos se on olemassa oman luontonsa pakottamana ja saa toteuttaa yksin itse itsensä. Irlantilaisten vapaushaaveita kuvattaessa usein sorrrutaan kusen- ja viinanhajuiseen romantisointiin.

Irlantilaisia vihataan itseään parempina pitävien, ja aivan erityisesti, englantilaisten piirissä. Yleensä myös sen pohjalla vaikuttavaa Joycen muotokuvaa esitetään historiallisen valjuna. Tuntuu kuin Joycen kohtalo pitäisi selittää koko ajan uudelleen ikään kuin sekä anteeksipyydellen koko kansalta, että sitä rakastavaksi jälkikäteen julistetulta Joycelta, joka olisi haistanut jälkijättöisessä ihailussaan samanlaista hyssyttelyn ja selittelyn makua poliittisen korrektiuden nimissä samalla ovelalla tavalla, kuin millä hän aikoinaan kirjallisen teränsä asetti taistelussa sekä umpikonservatiivista idiotismia, että muuta yhtä järkyttävää ja yleistä typeryyttä vastaan Irlannissa.

Bloomin juutalaisuus antoi mahdollisuuden kyseenalaistaa myös irlantilaisten ennakkoluuloja erilaisuutta sekä tottuja sovinnaisuuksia kohtaan. Mutta toisin kuin Homeroksen Odysseys, Bloom ei ole itsetuhoinen tai rämäpäinen soturi. Hän on enemmänkin suurpiirteinen ja optimistinen hyvä tyyppi eli jokamies. Kirja on eräs maailman eniten kesken lukemisen lopetettu romaani. Miksi? Ehkä siksi, että se on sydänverellä kirjoitettuna yhä yhtä tajunnat räjäyttävä kuin aikoinaan ilmestyessäänkin. Se lainaa Homeroksen Odysseyksesta nerokkaasti pitkän paluun kotiin matkalla, mikä on täynnä erilaisia vaikeuksia. Joycelle yksi päivä ihmisen elämässä oli koko maailman päivä:

"Muukalainen yhä vain katseli, miten kasvoilta hänen edessään hitaasti vetäytyi tuo väärä levollisuus, jonka niille, siltä vaikutti, oli määrännyt tottumus tai jokin harjoiteltu kuje, noiden sanojen vuoksi, niin katkeroituneiden että ne ihan moittivat lausujaansa sairaalloisesta, flairista elämän korkeimpiin asioihin. Katselijan muistissa kirpoaa näkymä, näköjään niin luonnollisen ja kodikkaan sanan herättämä, että tuntuu kuin nuo päivät todellakin olisivat läsnä siinä paikassa (kuten jotkut ajattelivat) mutkattomine iloineen."

-James Joyce Ulysses (suomennos Leevi Lehto; Gaudeamus 2012).

Shanesta kertova Julien Templen ohjaama televisiodokumentti on kuin tehty Joycen Odysseuksen henkeen silmien edessä ennen kuolemaa ohi vilahtavaksi elämän tapahtumien filminauhaksi. Se on omanlaisensa irlantilainen nykykuttuurin roadmovie, joka on puettu Shanen, joka elää vain PREESENSISSÄ! yhden päivän vastoinkäymisten synkkään vaippaan, sillä samalla inhimillisellä ymmärryksellä, kuin mitä irlantilaisilla on kautta aikojen ollut pelastusrenkaana; elämä, se vaillinainenkin, pitää vain elää ja yrittää antaa itselleen anteeksi oman hulluutensa (joka irlantilaisuudessa on vapauden normaalia elämää itsessään, mitä vastaan alistetut ja ahdistetut sielut muualla kapinoivat).

"Yhtenä kesäiltana olin helvetillisessä humalassa. Seisoin melkein vain kuolleena. Nurkassa vanha mies lauloi Where The Water Lilies Go? Ja jukeboksissa Johnny lauloi sitä mitä sanotaan rakkaudeksi. Mitä poika? Mikä sinun nimesi on? Mistäpä helvetistä sinä mistään tietäisit? Ainoa asia, jonka mielessäni näin olivat ruskeat silmät jotka katsoivat minua. Mutta kun palasimme raajat kokoon kursittuina ruskeat silmät eivät minua kotona odottaneet ja minä lähdin maailmaa kiertämään ruskeita silmiä etsimään."

- The Pogues -yhtyeen laulusolisti Shane MacGowan