Kuutamoladun ja rakkauden polun ahneet mitalirohmut

Teksti:

Harald Olausen

Juuri päättyneissä talvilajien maailmanmestaruuskisoissa ykköseksi mitaleissa päässyt Norja kahmi peräti 30 mitalia; 13 kultaista, 11 hopeaa ja 7 pronssia, kun entinen talvilajien kuningasmaa, siis joskus 60-ja 70-luvuilta, kahdeksanneksi mitalitaistoissa sijoittunut Suomi, sai tyytyä yhteensä vain 3 mitaliin; 0 kultaa, 2 hopeaa ja yhteen pronssiin. Hiihtolajit eivät enää omien Lahden MM-hiihtojemme jälkeen vuodelta 2001 dopingkäryn jälkeen ole koko Suomea yhdistävä kansallislaji, jota suuren jännityksen vallassa koko maa saman aikaan tuijottaisi televisiosta kuten aikoinaan, ja siksi asialla ei ole niin suurta merkitystä ellei kyseessä olisi katkerat muistot siitä, ketkä Myllylän käräyttivät ja jatkuvasti voimistuvat huhut siitä, että nämä samat menestyjät olisivat itsekin käyttäneet dopingia paljastumatta. Hiihtolajit ovatkin nykyisin hiipuneet maalais-Suomen yksinoikeudeksi. Sen saman porukan, joka aikoinaan äänesti kepua, nyt enemmän galluppien mukaan persuja, asuu tango- ja taantumusrajan takana kaukana ruuhka-Suomesta jossain Kehä III:sen ulkopuolella, ja joka edelleenkin lukee 7- päivää lehteä, kuuntelee Iskelmäradiota, pelaa rahapelejä haaveillen lottovoitosta ja katsoo televisiosta etupäässä Maikkarin paskaa. Silti suomalaisten menestys tai nykyjään menestymättömyys, sekä aivan erityisesti, Norjan talvillajien mitalirohmujen ylivalta, puhututtavat ja ihmetyttävät tavallisia suomalaisia.

Norjan ylivoima on niin musertava, että se alkaa muistuttaa kuuluisan Punakoneen ylivoimaa jääkiekossa 70-ja 80-luvulla, jonka luultiin Neuvostoliiton romahtamiseen asti 90-luvun alkupuolella olevan muuttumaton. Toisin kävi ja urheileva Suomikin pääsi alemmuudentunteestaan voitettuaan kaksi MM-kultaa jääkiekossa. Vanhaan hyvään aikaan, kun miehet oli terästä ja laivat puuta, ja hiihtäjät menestyivät pelkän mustikkakeiton ja kovan harjoittelun yhteistyötuloksena - tai niin meille kerrottiin, norjalaishiihtäjiä pidettiin pienen köyhän vuonomaan "vaikka läpi harmaan kiven"-yrittämisen innostavina symboleina, ja heille huurraahuudettiin kannustuksia kansainvälisten kilpalatujen varrelta, muidenkin maiden kannattajien keskuudesta aitoa ihailua ja vahvaa solidaarisuuttaan heidän "maasta se pienikin ponnistaa"- taisteluunsa empaattisesti tuntien. Kaikki rakastivat silloin Norjaa ja sen urheita kansallissankareita, jotka osasivat paitsi voittaa, myös hävitä kunniallisesti ja antaa arvoa myös kanssakilpailijoilleen, ja aivan erityisesti vastustamattomalla tavallaan voittajilleen kehumalla näitä.

Nyt tilanne on toinen. Norjalaiset tönivät ja etuilevat kilpaladuilla surutta. Hiihtämisestä on mennyt maku, valittavat monet ennen hiihtoa seuranneet suomalaiset, nimeomaan norjalaisten huonon ja epäurhelijamaisen köytöksen takia. Norjasta on tullessaan talvilajien trimmattu dopinginhajuinen suurvalta, jonka suurimmaksi valtionsalaisuudeksi väitetään jossain salaisista salaisimmista paikoista lymyävä huippudoping-laboratorio, tullut myös punavalkosini-väreineen se sama pelon ja inhon sekä kateuden maa, kuin aikoinaan itäblokin maat Neuvostoliiton johdolla putsatessaan lähes kaiken mahdollisen kiiltävän - etupäässä kultaisen - kilpa-areenoilta maidensa johtajien iloksi kotiin tuomisiin - myöhemmin syykin oli selvä: dopingin käyttö - asia joka yhdistää entisen itäblokin nyky-Norjaan - siitä on luettu ja kuultu satoja surullisia tarinoita, miten itäblokin sosialistinen kasvatusteollisuus käytti nuoria tulevaisuudenlupauksia hyväkseen maansa mannekiineina viehättävyyssodassa läntää vastaan myöhemmistä tuhoisista seurauksista yksilöille välittämättä.

Mutta miten on Norjassa? Norjalaishiihtäjät ovat maan kansallissankareita ja Norja on kamppaillut viimeistään omista kotikisoistaan, Lillehammerin talviolympialaisista vuodesta 1994, talvilajien ykköspaikasta maailmassa huippunsa trimmatuilla mitalirohmuillaan.

Törmään Norjassa asuvana suomalaistoimittajana norjalaishiihtäjiin vuonna 2008, kun olen tekemässä Mika Myllylän viimeksi jäänyttä haastattelua Ilta-Sanomille Kirkenesissä. Istumme kodassa kahdeksankertaisen hiihdon olympiakultamitalisti Vegar Ulvangin kanssa, joka on ojentanut Myllylälle sovinnonkättä, ehdottomalla häntä kansainvälisen hiihtoliitton Fisin tekniseksi tarkkailijaksi Tour de Skiihin, ikään kuin kaikkien norjalaishiihtäjien puolesta sovinnon eleenä ja keskinäisen kyräilyn lopettavana kunnianosoituksena yksin häpeänsä kanssa taistelemaan jääneelle Myllylälle. Tilanne on historiallinen vaikka sen yllä leijuu myös ikävä kaiku. Pyydän Ulvangia ja Myllylää hiihtämään kuvaajaani varten ympäri kotaa. Mika voittaa Vegarin. Vai antoiko Vegar voittaa? Kummatkin ovat voimiensa huipulla.

Kodassa palaa tuli ja juomme mehua Vegarin isän kanssa, joka sanoo Myllylän kohtalon surettaneen erityisesti Vegaria. Epäilen juttua, sillä juuri Vegarin kerrottiin olleen yksi Myllylän "käräyttäjistä". Enempää hän ei paljasta, mutta myöhemmin hiihtolenkin jälkeisellä höpötysrundilla ymmärrän Vegarin puheiden rivien välistä pientä katumusta ja jonkinlaista synnintunnustusta siitä, ettei hänkään ollut siinä pelissä puhdas pulmunen, kuten ei muutenkaan eivätkä muutkaan.

Hän ei puhu näin eikä paljasta mitään, kaikki ovat omaa tulkintaani. Mutta miksi minut olisi muuten hälytetty 1500 kilometrin päästä Oslosta paikalle? Minulla on sellainen tunne, että tämä hiihtohistoriassa ainutlaatuinen sovinnontekotilaisuus on järjestetty tämän takia. Mika saa anteeksi kun antaa itse anteeksi itselleen ja Vegarille. Huonoa omaatuntoa olen aistivinani molemmissa. Vegar on reilu ja mukava. Mika hiljaisuudestaan huolimatta vapautuneen oloinen. Melkein tippa tuli silmään kun näki, miten hän nautti Vegarin kanssa leikkimielisestä kilvoittelusta ladulla ja miten Vegar piti Mikasta. Vai oliko sekin tarkkaan etukäteen käsikirjoitettua hurmaaja-Vegarin teatteria? Todennäköisesti kyllä mutta huomaavaista ja liikuttavaa, olihan kyseessä suomalaiselle kunnialle tärkeä kysymys Myllylän arvon palauttamisessa, vaikka se tulikin myöhemmät tapahtumat muistaen inhimillisesti katsoen aivan liian myöhään.

Vegar on kokenut toimija medioiden kanssa. Enempää Vegar ei puhunut minulle - ei ole tarvis, sillä vaikka olin norjansukuinen, olin myös suomalainen toimittaja - siis tavallaan vihollinen. Se mitä ja mistä Vegar puhui minulle, oli tietenkin silkkaa propgandaa ja teatteria alusta loppuun pilke silmäkulmassa kerrottuna. Juuri tästä on kysymys tapahtumien sattumanvaraisten järjestyksien maailman ennustamattomassa subjektiivisuudessa, eli suomeksi sanottuna yksilöllisyydessä ja ihmisissä - ei vain aatteista ja järjestelmistä. Kaikki tietenkin pelaavat omaan pussiinsa välttäen tekemästä omaa maalia.

Miksi Vegar järjesti moisen shown? Ensinnäkin se meni sekä Suomessa että Norjassa suoraan valtamedioihin. Suomessa Ilta-Sanomiin ja Norjassa NRK:n (vastaa Suomen YLEä) suosituimpaan televisio-ohjelmaan, jolla oli yli 1,5 miljoonaa katsojaa. En rohjennut kysyä, minkä 80.000 kilometriä rantaviivaa omaavan vuonon sopukkaan on kätketty se huippusalainen Norjan salainen ase kuten kuiskaillaan: nykytekniikkaa huimasti edellä oleva huippulaboratorio, missä tulevaisuuden norjalaishiihtäjistä tehdään muiden kiusaksi näitä ahneita mitalirohmuja, kuin liukuhihnalta kultaa munivia hanhirobotteja kunnianhimo verenä ja sekuntikellot aivojensa paikalla omaatuntoa tuuraamassa? Ehkei sellaista ole edes olemassa. On jotain muuta. On oltava. Ihan tyhjästä ja mustikkakeitolla mitalit eivät ole tietenkään kilisseet Norjan laariin.

Millaisen vastauksen luulisitte että hän olisi antanut? Kun emme voi saada oikeaa tietoa tästä salaisuudesta tutkikaamme millaisia kaksi kohuttua hiihtäjää - nykyajan ahneet mitalirohmut, niitä liukuhihnalta kultaa munivia hanhirobortteja kunnianhimo verenä ja sekuntikellot aivojensa paikalla omaatuntoa tuuraamassa, joiden kaltaisiksi norjalaishiihtäjät ovat kymmenessä vuodessa tuosta haastattelusta muuttuneet -Therese Johaug ja Petter Northaug ovat. Ja mitä oleellista he ovat oppineet Vegar Ulvangilta. Tai yrittävät jättää sanomatta itsestään ja sanovat sen toisin kuin mitä se todellisuudessa on, yrittäessään pitää piilossa kolikon toista puolta norjalaisessa hiihtäjämaailmassa, mikä on sekä raadollinen, että julma totuus norjalaishiihtäjien menestyksen hinnasta, niin koko maalle kuin itselleen sen hiihtäjille.

Sitä ennen poimimme muutaman kohdan Heikki Brotheruksen kirjasta "Norja ja norjalaiset" (WSOY 1948). Tämä kohta on tärkeä ymmärtääksemme sekä norjalaisten että erityisesti norjalaishiihtäjien mielenmaisemaa - sielun maantiedettä, joka on "platonilaisen choran" tavoin kiinnittynyt sekä norjalaisiin ihmisiin että heistä ja heidän elämästään kertoviin tarinoihin:

"Nordmarkan länsireunalla on ns. kuninkaan näköala, jonka edessä avautuu viljava Ringerike, taustana kaukaiset tunturit lumipeitteisine huippuineen. Alhaalla olevan sisäjärven, Tyrifjordin, kapealla kannaksella on hauska Sunnayyan ravintola, jonne Oslosta on maanteitse 45 km. Tämä tie on loppuosaltaan Itä-Norjan kauneimpia."

Juuri noissa maisemissa jokainen itsestään jotain kuvitteleva, ja kunnianhimossaan norjalaisena kovasti havitteleva, haluaisi hiihtää kultamitalisateessa. Oslossa on kaksi kansalle tärkeää kansallispyhättöä, jotka ovat melkein kiinni toisiinsa, kuin sillä samalla napanuoralla kuin nyky-Norjassa on öljy ja urheilumenestys maailmalla rahan ja kunnianhimon keskinäisenä yhteisymmärryksenä; Kansallisteatteri ja Holmenkollen, jonka radan alkupää alkaa Kansallisteatterin kohdalta.

Ennen vanhaan sunnuntait oli ainoita vapaapäiviä ja ne pyhitettiin ulkoiluun. Kesällä käveltiin ja talvella hiidettiin. Sukset kiinnitettiin vaunujen sivuissa oleviin telineisiin. Ja vaikka junia meni paljon, erityisesti sunnuntaisin, hiihtohaluiset joutuivat jonottamaan ja odottamaan paikkaansa Holmenkollenin junassa tuntikaupalla. Myös myöhemmin rakastettu, ainakin hovin omien tiedotteiden mukaan, Kuningas Olav hiihtokuninkaana paremmin tunnettu monarkki, pakkasi sukset kainaloonsa kuninkaanlinnassa ja käveli Kansallisteatterin pysäkille tarinoiden mukaan jonottamaan kiltisti muiden norjalaisten tavoin vuoroaan päästä junalla hiihtämään Holmenkollenille.

Holmenkollen on norjalaisen metsäkansan syvimmän sisuksen pyhättö mahtavine maisemineen, hyppyrimäkineen ja laajoine latuineen. Onko siinä kätkettynä jotain symbolista? On. Se on sielunkuva norjalaisen mielestä pyrkiä voittamaan ylitsepääsemättömiltä tuntuvat vastukset. Maahan on vuoroin yhtä ylämäkeä ja alamäkeä sekä vastoinkäymistä koko historiansa, huolimatta muun maailman hehkuttamista viikinkiajoista. Pitävätkö norjalaiset oikeasti hiihtämisestä, talvesta ja vastuksista? Todennäköiseti yhtä vähän kuin merimies rakastaa arvaamatonta merta. Mistä sitten on kysymys? Miksi norjalaiset muka rakastavat talvea ja hiihtolajeja? Joku ja jotkut ovat niin sanoneet historian saatossa. Kuka tämän myytin on keksinyt? Koko maa perustuu näille hokemille. Kyseessä on jokin muu mutta mikä?

Norjalaiset käyvät hiihtämässä laduilla, joiden nimet voivat olla sellaisia kuten "kuutamolatu" tai "rakkauden polku". Nimet kertovat jo millaisesta myytistä hiihdosta kuuluisassa hiihtomaassa on kysymys. Norjassa tavallinen, tavallisen ihmisen elämä on ankeaa. Talvella on liian lumista tehdä mitään ulkona ja kesällä kylmää ja sateista. Jotain oli pakko keksiä. Kääntää tämä surkeus voitoksi. Siksi norjalaisille hoetaan kuinka he raskastavat hiihtoa. Ulkomaalaiset luulevat jokaisen norjalaisen syntyneen sukset jalassa vaikka todellisuus on yhtä kaukana kuin, että jokainen suomalainen haaveilisi Suomen järvien muuttumisesta viinaksi. Niinhän tekee vain joka toinen suomalainen.

Norjassa hiihto on korvannut vuoden 1973 öljylöydyn jälkeen uskonnon. Mutta ei kaikkialla. Norjassa Oslo on kuin Suomen pääkaupunkiseutu, vapaampi ja rennompi paikka kuin koko muu, nurkkapatrioottinen ja umpimielinen, vuono- ja vuoristo-Norja. Hiihto yhdistää kansaa ja sen historiaa. Kun Trondheim on norjalaisten kuninkaiden kaupunki, on Holmenkollen kansanvaltaisesti itsensä suhteessa valtaapitäviin mieltävän tavallisen kansan ikioma pyhättö, missä koko kansa on saanut rellestää ja kohdata toisensa ilman titteleitä, ja näyttää kilpaladuilla millaista ruista sen nuorilla urhoilla ja tyttärillä on maan mahdollista puolustamista ajatellen ranteissaan.

Holmenkollenin kisoja mahtuu seuraamaan kerralla yli satatuhatta katsojaa. Holmenkollen on luonnonkaunis paikka, jossa voisi kuvitella niin muinaisten viikinkijumalien kuin urhojenkin nauttineen niistä muutamista harvinaisista aurinkoisista päivistä, joita norjalaiskesä tuo aina, jos hyvin sattuu, mukanaan. Brotherus kuvailee kirjassaan sadan vuoden takaa Oslo-vuonon houkuttelevia uimarantoja ja erästä Nordmarkan sisäjärveä, jotka kuuluvat samaan kansalliseen kuvakartastoon, jotka on pakko kerran elämässä nähdä ja kokea, kuten myös norjalaishiihtäjien päässä vilkkuviin sankarikuviin lumisena hiihtää yksin ja valloittaa koko tyhjä seutu omalla täyteläisellä itsellään sielunsa syvyyden täydeltä:

"Edustavin kaupunkinäköala saadaan Grefsenkollenilta, mistä katsottuna Oslo sulautuu kukkuloittensa välistä oikeaan elementtiinsä. Sillä kesällä Oslo on ennen kaikkea merikaupunki. Itään johtava valtatie, jolta aluksi kannattaa poiketa Ekebergin kukkulalle tarkastelemaan kaupunkia lintuperspektiivistä, kulkee pitkin meren rantaa tarjoten kilometrimäärin tunnelmallista katsottavaa rauhalliselle vuonolle."

Norjalaishiihtäjät hiihtävät eri planeetalla, kuten myös eri sielunmaisemissa, kuin suomalaiset toverinsa, sillä suomalaisen oikeustajuun ei mahdu, että Therese Johaug sai jatkaa dopingkärynsä jälkeen hiihtämistään rohmuten vieläkin melkein kaikki mahdolliset kultamitalit mitä on olemassa, kun Myllylä sai koko elämän kestäneen kilpailukiellon Lahden maailmanmestaruuskisoissa vuonna 2001, ja myöhemmin juuri osin siksi ja tämän tapahtumien lieveilmiöiden takia, masentui, ja joi itsensä huonoon kuntoon riistäen lopulta itseltään hengen.

Myllylä oli todellinen metsien sankari ja siinä samassa mielessä mustikkakeittomies kuin mitä sillä hongankolistaja Juha Mieto aikoinaan tarkoitti apukouluvitsinä hälventääkseen Lasse Virenin verenvaihtoskandaalin kohdistumista putipuhtoisiin hiihtäjiin. Mitalirohmu Johaug on nenästä roikkuvasta räästä käyttämiinsä hiihtosukkiin Norjan valtion tuottama urheilumainosrobotti, missä ei ole mitään muuta inhimillistä kuin ahneus ja julkeus, kun kyse on omasta omien töppäysten takia uhanalaisesta urasta ja doping-käryn vähättelystä. Myllylälle tehtiin "paavonurmet" ja se satuttaa ja suututtaa edelleen suomalaisia. Kaukana ovat ajat, jolloin norjalaishiihtäjät olivat koko maailman huomion keskipisteenä hyvässä mielessä ja heidän menestyksestään osattiin iloita vihollisten, kuten suomalaisten piirissä.

Moni Norjan julkeisiin ja kyltymättömiin mitalirohmuihin kyllästynyt kysyykin aiheellisesti turhautuneena tänään, milloin tämä kupla puhkeaa? Sillä mikä menee kovaa vauhtia ylös on aina myös taipumus tulla yhtä kovaa vauhtia alas, kunhan aikaa kuluu. Viimeaikaiset jännitteet lisääntyvinä epäurheilijamaisena käytöksenä hiihtoladuilla ovat omiaan viemään lisää lajin suosiota suuren yleisön silmissä. Jännitys ja katkeruus sekä väkivalta tuntuvat televisioruutuihin käsinkosketeltavina, kuten tänään kun norjalainen tönäisi melkein maaliviivalla Venäjän hiihtosuuruutta Bolsunovia niin, että Bolsunovin sauva rikkoutui ja hän menetti todennäköisesti kultamitalin.

Huippu-urheilu on politiikan jatketta ja seuraa maailman trendejä. Suurten mittojen huippu-urheilu on edelleenkin tärkeä asia maailmalla maiden välisessä ikuisessa imagotaistelussa. Siitä on osoituksena Putinin sähke Bolsunoville heti kisan jälkeen, jossa presidentti rauhoitteli kullan hävinnyttä hiihtäjää kehumalla hänen suoristustaan.

Mutta puhutaan suoraan. Hiihto on tylsää ja sen sisäiset skandaali törkeitä. Norjalaiset voittivat tämän erän. Mutta temput ovat häiritsevän likaisia. Pintaan nousee taas uudessa valossa vanha kysymys siitä, miksi Myllylä uhrattiin norjalaisten doping-urheilijoiden puolesta? Tänään hän saisi tempuistaan Johaugin tapaan vain muutaman kilpailun kiellon. Koska Myllylä oli rehellinen ja sopiva uhri, joka ei kiltteyttään panisi vastaan kuten Johaug, joka sai urheilukieltonsa kumotuksi valheilla medioissa valtavalla kansallisella porulla miten meidän Therese-pikkuiselle on tehty vääryyttä ja ymmärretty viaton väärin. Tätä on vaikea antaa anteeksi norjalaisille kenenkään suomalaisen.

Mutta voiko tämä olla sittenkään totta? Ovatko norjalaiset oikeasti nykyisin kunnianhimossaan ja voitontahdossaan noin kusipäitä? Monet vihjeet viittaavat sinnepäin. Voitonhymyn, jos sitä nyt enää voi edes hymyksi sanoa, takaa piilee pedon julma irvistys. Eikä tämä ole leikkiä vaan totisinta totta heille vääränlaisen kunnianhimon kohottamana. Milloin he putoavat pilvistään meidän muiden tasolle? Milloin totuus paljastuu?

Lillehammarista vuonna 1994 alkanut mitalien rohmuaminen osoittaa, kuinka suurista panoksista hiihdossa on kysymys norjalaisille ikään kuin kysymys olisi elämästä ja kuolemasta, niin kuin onkin tavallaan. Norjalaiset ovat unohtaneet, että maailman voimien tasapainon takia kostonjumala Nemesis vaanii hybrisseikkailun järjettömiä epäjumalanpalvojia. Jossain kulissien takana sakkaa aina kuin kostoksi pahana olona. Joku viaton kanssakulkija kärsii tämän nahoissaan.

Millainen on sitten Therese Johaug Norjan hiihtoprinsessana? Juuri sellainen kun hän on itsekin julkisuudessa; tämän ajan urheilulaboratorioiden tyylikäs tuote ja kansan rakastama peili sen omasta kunnianhimosta, joka jatkuu äärettömyyteen potenssiin miljoona voittajana. Ja joka ei häikäile olla käyttämättä mitään mahdollisuutta pumpatakseen lyhyen urheilu-uransa aikana kaiken mahdollisen ulosmitattavan, mitä hiihtomaailmalla on hänen ehtymättömälle kunnianhimolleen tarjottavissa - ja se ei ole vähän edes tässäkin lajissa maailmanmestaruustasolla kamppailevien norjalaisten mielissä, sillä mikään ei heidän mielestään pidätä vähän yli kaksikymppistä hiihtoprinsessaa voittamasta Norjalle vielä lisää (kyseenalaista?) kunniaa hiihtoladuilla.

Ja vaikka Johaugin dopingkäry muka "järkytti norjalaisia syvästi", hän on yhä edelleenkin norjalaisten supertyttö ja suosikki, vaikka kaikki tietävät hänen olevan "dopattu" epäpuhdas, mutta ennen kaikkea epärehellinen urheilija, eikä siksi kelpaisi kenellekään esikuvaksi. Kysymys on valtavista miljoonien ja taas miljoonien norjankruunujen mittaisista sponsorirahoista, ei sen vähempää.

Kysymys on myös teollisuudenhaarasta, jolla on valtion suojelus. Norjan kansan psyyke ei kestä häviämistä ja sitä surkeaa inhoamiensa ruotsalaisten kyljessä olevaa sateista ja kalalle haisevaa köyhän sekä menestymättömän maan kyseenalaista mainetta, mikä sillä oli maailmalla lähes sata vuotta ennen kuin öljy teki maasta rikkaan.

Yksi selitys on myös se, että hiihtotähdet ovat Norjassa miljonäärejä ja oma tärkeä esimerkkinsä kullanvuolennassa, jota tahkomaan pääsevät vain todelliset huippuyksilöt, siinä eivät muutamat dopingepäilyt paina mitään kun hurmioitunut ja voitonnälkäinen norjalaiskeskiluokka ulkoilmalapsineen hurraavat lyhyensiistit kuninkaalliset haakon-parrat huurussa satatuhatpäisenä laumana pölhökustaannäköinen kuningas etunenässä omalle erinomaisuudelleen kullankiilto silmissään Holmenkollenilla.

Entä sitten kun hieman vanhempi Petter Northaug sivakoi kultaa toisensa jälkeen usein kaksin kerroin kisoissa kuin kisoissa? Hän on Norjan oma kultapoika, joka ei koskaan antanut siinä periksi, missä tavallinen ihminen olisi jo heittänyt kirveen kaivoon ja polttanut koko kaivon suutuspäissään siitä, ettei koskaan onnistu vaikeissa tehtävissä. Northaug oli ja on norjalaisille edelleenkin taivaasta laskeutunut jumalan lähettiläs tai itse jumala. Ja jos ei muuta niin vähintäänkin sen maanpäällinen korvike, joka on syntynyt jumallisesta voimasta sukset jalassa kirkkaimmat killuttimet kaulassaan kuin ennustuksena jumalien suosiosta siksi, että hän uskalsi olla oma itsensä tullessaan maailman parhaaksi.

Vain tällaiset tarinat kelpaavat nykynorjalaisille.

Monet heistä uskovat yhtä kovasti siihen, että voittaminen ja voitontahto ovat heidän huumeensa ja mantransa, jota he hokevat joka aamu "hyteissään" pukiessaan norjalaisvillapaitojaan päälleen syötyään sitä ensin "herkullista" ruskeaa vuohenjuustoa leivän päällä, ja tehdessään lounaaksi mukaan itselleen "matpakken (ranskanleipää voilla)" ennen kuin laittavat sukset jalkaansa ja laskettelevat katsomaan kilometrin alemmille rinteille, vieläkö alaspäin jyrkästi viettävillä rinteillä pysyvät pikkukilit liekanaruissaan? Vai onko illan kova tuuli ja myrsky pyyhkäissyt kiliparat muutaman kilometrin alemmas ammottavaan syvään vuononpohjan kuolonsyleilyyn? Eikä tämä olisi ensimmäinen tai viimeinen kerta. Norjalaisille mikään ei ole. Aina on mahdollisuus toiseen kertaan ja silloin voittaa. Jos ei nyt, niin huomenna. Jos ei itseään, niin ainakin jonkun toisen. Ja jos ei rehellisillä tempuilla, niin ainahan voi hiihtää ja kansa hurraa huomaamatta, ettei hiihtäjällä ole suksia lainkaan - eikä tarvitsekaan, jos on vain yksi asia mielessä: voittaminen, voittaminen ja voittaminen. Se on nyky-Norjassa tärkeintä. Hiihto on sivuseikka. Tärkeintä on voitto eikä väliä mikä ja miten.