Kymmenen uutta kotimaista romaania – sarja kirja-arviointeja. Osa 2. Rakkauden ja tulehduksen oireita.

12.06.2021

Teksti professori Timo Airaksinen

Kymmenen uutta kotimaista romaania - sarja kirja-arviointeja. Osa 2. Sari Pöyliö Rakkauden ja tulehduksen oireita. Atena, 2021, 247 s.

Maailman onnellisin kansa ja kuolleen vaimon kirous

Äitini Hilkka-Liisa kävi kavereineen ahkerasti elokuvissa Vaasassa ennen sotia, nuorena. He määrittelivät itkufilmin käytettyjen nenäliinojen mukaan. Äitini muuten ihaili James Cagney'ä ja Humpleberry Bogartia, joten hän oli tiedostavan puolen edustajia. Hieno termi tuo itkufilmi, eikö olekin? Nyt kun luin tämän Pöyliön teoksen ja ajattelin sen olevan romaani, joka ansaitsee hyvät itkut. Seuraa heti kysymys, montako neestuukia menee yhden lukemiskerran aikana - mutta kun ei itkettänyt, vaikka tunteita heräsikin ja paljon. Mutta rakkautta en löytänyt, tulehdusta kylläkin.

Hirveä on tämä kirja, on vaikka kannet ja titteli antavat ymmärtää jotakin muuta. Kannet ovat niin värikkään kepeät kuin vain voi ja titteli viittaa kansankomediaan. Kirjaan on helppo tarttua. Takakannen tekstikin löysäilee ja vakuuttelee: "Sari Pöyliön tragikoominen romaani kysyy, onko rikki menneen perheen jäsenillä toivoa?" Helsingin sanomien arvostelija on sanonut, että kirjassa naurattaa elämän hulluus. Mistä tuo koomisuuden harha on syntynyt, ihmettelen vain, kun minua ei naurata ollenkaan. Olenko jotenkin viallinen?

Onko Pöyliö sitten kirjoittanut tragedian? Tragediahan syntyy kuolevaisen mutta uljaan ja hyveellisen sankarin uhmatessa kohtaloaan - tai jumalia, kuten antiikin kreikan tarustossa. Katsotaan mitä ja miten Pöyliö kirjoittaa. Hän kertoo tarinaa perheestä, jossa äiti kuolee nuorena Hodginin lymfoomaan. Patti kaulassa ja sitten mennään ja kovaa. Tautia on pari eri päämuotoa, yksi tappaa väistämättä ja toisesta selviää hengissä. Äiti ottaa ja kuolee, jää kaksi pientä lasta ja yksi onneton isä, Hemminki. Hän haluaa ottaa vastuun lapsistaan, joka ei sitten tahdo sujua.

Onko tämä traagista vai pelkästään onnetonta ja surullista? Ja missä on katarsis, tragedian huipentuman sielua puhdistava vaikutus? Lopun ylevyys, joka kohottaisi lukijan ja katsojan taivaita kohti. Aika vaativaa siis kirjoittaa tragediaa, helpompaa on kirjoittaa kirja arkipäivän vaikeuksista, kuten pissatulehduksesta ja puolittaisista raiskauksista. Pari mojovaa kuvausta löytyy: yhdessä Hemmingin tytär menettää neitsyytensä puolivangossa ja tulee kerrasta raskaaksi. En kerro, miksi hän alkaa inhota tuota nuorta miestä, en kehtaa. Kun nainen torjuu abortin, saadaan uusi vesa sukuun. Toinen mukula tulee sitten mukana Norjan kalatehtailta, eikä kummankaan lehtolapsen isä kelpaa mukaan elon kuvioihin. Toisessa tapauksessa poliisilla on niin iso vehje, että nainen repeää välilihasta lääkärin ihmeteltäväksi asti. Kuvaus on kuin suoraa Fanny Hillistä. Ei tule tragediaa, ei tässä eikä muutenkaan tämän polveilevan sukutarinan aikana.

Henkilöt eivät lopultakaan ole sympaattisia, raukkoja he ovat, eivät osaa elää, mistään ei tule mitään, kukaan ei rakasta eikä oikein halua mitään - kunhan ajelehtivat. Muka traaginen sankari, isä Hemminki kuolee lopuksi sen aivan tavallisen kuoleman henkisesti taantuneena ja kaikin puolin surkeana. Vaimon kosto on toteutunut: kun äiti ja vaimo lähti, mistään ei enää tullut mitään, ei voinut tulla koska äidin varhainen kuolema langetti kirouksen heidän kaikkien ylle - kirottu sukukunta se on, ilman toivon kipinääkään, mitä nyt vähän vitsiä joutaa sekaan. Mitä jos kirjan nimi olisikin ollut Kuolleen äidin kirous - ei kovin myyvä nimi. Audille annetaan platoninen huolto, tämä on ainakin minulle uutta ja tarjoaa hetken hupia.

Kirja on lyhyt mutta todella raskas luettava, jeremiadi, toivoton suku, ikäviä ihmisiä, ei valopilkkua missään, huumori kuivuu kurkkuun. Suosittelen seuraavaa lukutapaa. Oleta olevasi ulkomaalainen tai kotoisin vieraasta galaksista, jos se on luontevampaa. Sitten ajattelet saavasi tämän kirjan oppikirjaksi, jossa kerrotaan suomalaisuuden synnystä ja ydinajatuksista - millaista onkaan olla suomalainen? Tästä kirjasta se selviää. Hauskalta se aluksi näyttää, ihan vitsikkäältä, kun isukki hoitaa kahta villiä kakaraa. Mutta mitä pitemmälle päästään kirjassa ja ajassa (vuodesta 1972 vuoteen 2019) sitä toivottomammaksi kaikki käy, vai mitä sanotaan aikuisen Ulpun karakterisoinnista: "Ulpu ei ollut muuttunut. Se oli yhtä hyljemäisen kiinteä kuin aina: punaposkinen ja rivakkaliikkeinen, graniittisydäminen kutsumussairaanhoitaja, joka piti kunnia-asianaan puhua köydestä hirtetyn talossa." Entä miehensä Isko, surkea vätys, joka pääsee, lukijan ihmetellessä, panemaan seksikästä Kirsti Kunttua. Siis Kunttua, pelkkää vittua (cunt, engl.) koko nainen. Ja kun Kirsti merkitsee kristittyä naista, puhutaan jo pyhästä vitusta - onhan sekin jotakin, paremman puutteessa. Tässä kohtaa en tiedä pitäisikö itkeä vain nauraa. Miten muuten sisar hento valkoinen voisi olla graniittisydäminen?

Tämä romaani pitää peiliä lukijansa kasojen edessä ja sanoo sydämettömästi, ilman armoa ja epäröintiä, tällainen paska sinä ja sukusi ovat. Olisitko halunnut, että kirjoitan sinusta? Tai miksi kirjoittaa sinusta, vaihtaa vain nimiä kirjassa sinulle tutumpiin, mieluiten omiin nimiisi?

Katsos, tämä on Suomen, maailman onnellisimman maan koko kuva, isänmaan hymyilevien äidinkasvojen ilme. Mutta Sari Pöyliö tappoi äidin heti aluksi, ei siis ihme, että nuo äidinkasvot hymyävät niin kitkerinä one-linereinä, kunnes hymy hyytyy kirjan lopussa. Kummallinen loppulause yrittää sitten paikata sitä mikä ei enää koskaan korjaannu: "Onni tuli ajatelleeksi, ettei rakkaudelta pitänyt odottaa liikaa. Ei edes pyyteettömältä rakkaudelta. Rakkaus ei itsessään tehnyt mitään eikä se taannut onnistumista. Se sai vain ihmisen yrittämään parhaansa." Onni ja rakkaus siinä muka kohtaavat. Tosi outo, päälle liimattu opetus kirjassa, jossa muuten ei mainita rakkautta mitenkään muuten kuin noin vain ja sivuroolissa. Ei tässä kirjassa kukaan osaan rakastaa, ellei rakastamiseksi lasketa Kirsti Kuntun panemista. Kauheaa on elo ja olo Suomen niemellä, ollut jo vuosikymmeniä.

Kurjaa sakkia kaikki, tai kuten Lissu sanoi minulle ihmisikä sitten Varsovassa: Suomessa asuu pieni mutta pottumainen kansa. Sitä se Pöyliökin todistaa ja todella oiva on hänen kirjansa sanoman kirkkaus, joten olisi menetys jättää kirja lukematta. Kipeää se tekee loppuun asti, mutta ainakin masokistille teksti maistuu, siis karvaalta ja pahalta, mutta itsepähän luet. Kun katsoo Sari Pöyliön kuvaa kirjan etuliepeestä, mahdoton on ajatella, että noin mukavan näköinen nainen kirjoittaa noin epämukavia. Mutta taidekirjallisuutta tämä on, ei mitään viihdettä, vaan kovaa kamaa koville lukijoille, niille, jotka eivät luule luuta lihaksi tai elämän perimmäisen inhottavuuden kuvausta huumoriksi. Ei Hemmingin elämä kuolleen vaimonsa kiroamana ole mikään vitsi, mutta ei se tragediaakaan. Se on eräs totuus elämättömästä elämästä ja kaikesta siitä pyristelystä mikä ihmisen surkeutta jotenkin voisi helpottaa. Minut kirja pakotti miettimään, elinkö minäkin elämäni niin kuin Hemminki jälkikasvuineen. Yritin vakuutta itselleni, etten toki niin tehnyt. Piste Pöyliölle: osuma ja upposi.

xxx