Lapsuuden muisto

Teksti Harald Olausen

Taidemaalari Juho Rissanen (1873-1950) aloitti maalaamaan vuonna 1900 Lapsuuden muisto-nimistä teosta, joka valmistui vasta kolmen vuoden päästä. Silti moniosainen teos ei koskaan valmistunut suunnitelmien mukaan. Oikeastaan sitä ei ole, on vain luonnoksia ja monia erilaisia osia erikseen ja yhdessä, joissa Rissasen mestarillisuus näyttäytyy kaikissa niissä jähmettyneenä kauhuna, joka saa katsojan värisemään pelosta. Taulussa on jotain niin totta ja kauheaa, että se alkaa elää painajaisissamme.

Lapsuuden muisto- taulujen ja luonnosten surumieleinen kaiho tarttuu liiman tavoin katsojaansa; on vesiväri- ja piirrostöitä vainajan kotiinpaluusta sormi suussa katsovasta karvalakkipäisestä pojasta tai surevasta äidistä lohduttamassa tyttöä. Tosiasiallisesti Rissanen oli ensimmäinen suomalaistaiteilija, joka piirsi kansalle surun sarjakuvan, missä piirros eli ihollamme.

1903 valmistuneessa taulussa äiti vetää surullisen näköisenä ruumisarkkua pikkupojan pitäessä arkun kannesta kiinni. Tunnelma on lohduttoman apea. Ilottomat värit ja taustalla kalseutta korostavat auringoton taivas, ovat kuin itse kuolema. Arkussa makaa Juhon jäihin humalassa hukkunut isä, jonka kuolema suisti perheen taloudelliseen kurimukseen, niin kuin viina silloin usein teki.

Taiteilija teki monta erilaista luonnosta maalaukseen, ennen kuin sai siihen hahmoteltua maalauksen lopullisen muodon. Suru oli liian voimakas ja omakohtainen vielä vuosienkin päästä kuvattavaksi, ja se paistaa maalauksesta läpi viiltävän koskettavaksi. Juho, joka oli pahasti traumatisoitunut, nykykielellä kärsi postraumaattista stressiä, piirsi oman ikävänsä ja kaipuunsa tauluun. 

Isä oli tuohon aikaan usein perheiden ainoa elättäjä ja ehdoton auktoriteetti, joka päätti kaikesta, myös lastensa koiulutuksesta ja sitä kautta tulevaisuudesta, Takapajuiselta maaseudulta ei niin vain lähdetty edes läheiseen kylään. Isän kuollessa Juho oli vasta kymmenvuotias. Mieron tielle joutuminen vei hänet onnekseen kilpimaalarin kisälliksi, ja lopulta isolle kirkolle itse maan pääkaupunkiin. Rissanen opiskeli ahkerasti pääkaungissa, päästen lopulta itse suuren venäläismestari Ilja Repinin oppilaaksi.

Rissanen rakasti savolaisiaan ja palasi aina kesiksi maalamaan yläsavolaisia. Mutta mikä teki savolaisen kansanluonteen kuvaajana tunnetuksi tulleesta maalarista Helene Schjerfbeckin oppilaan ja Albert Edefeltin suojatin, ja näiden suomalaisen taiteen kultakauden kahden eniten juhlitun mestarin ystävän? Yksi vastaus on viaton olemus ja lahjakkuus. Toinen se, että oli jo aika antaa arvonsa myös kansakuvauksia tehneelle tavalliselle maalaispojalle, joka kulki samaa tietä kuin suuret taiteilijatkin.

Juuri tämä taulu, tai oikeammin se elämä, jota lapsenomaisesti asioita ihmettelevä luonnonlahjakkuus oli aiemmin elänyt ja nähnyt Ylä-Savossa, ja painanut tarkkaan muistinsa sopukoihin tavallisten kansanihmisten ilmeitä, naamoja ja olemuksia. Niistä hän ammensi taiteensa ylistetyn voiman, ja sai kehuja aina ulkomaita myöten taidollaan kuvata vakavasti ja herkästi maaseudun tavallisia kansanihmisiä. Hänet oli hyväksytty muutaman muun kanssa edustamaan Pariisin vuoden 1900 maailmannäyttelyyn.

Silti Lapsuuden muisto-taulu ei jättänyt häntä koskaan oikein kunnolla rauhaan. Se oli hänelle rakas ja yksi tärkeimmistä töistä. Hyvä niin, sillä Lapsuuden muisto – taulu sai pitkän tekoprosessinsa myötä tulkintoihinsa psykologista syvyyttä ja tunnetta. Tunnettu kriitikko Hanna Rönnberg piti sitä Rissasen parhaana työnä siksi, että se oli lajissaan ainutlaatuinen tapa välittää lapsen näkökulma kuolemaan. Rissaselle se oli muutakin: jatkuva viiltävä kipu sydänalasta siinä kohdalla, missä olisi pitänyt lukea isä.