Liian helppoa ollakseen totta, vai mitä mahdollisesti seuraava pääministeri?

Teksti:

Harald Olausen

Kokoomuksen puheenjohtaja Pettri Orpo on juuri sellainen sliipattu ja uskottava puolueen puheenjohtaja, jonka jokainen puolue haluaisi keulakuvakseen. Ehkä siksi aika ajoin puolueen sisällä nousevat pienet kapinaliikkeetkin sammuvat yhtä nopeasti kuin ovat syttyneetkin. Orpon kerrotaan johtavan puoluettaan yhtä viisaasti tasapainotellen eri ryhmien välillä kuin kuunnelleen tarkalla korvalla, mitä kentän ihmisillä on sydämellään. Siinä on menstyskaava itse kullekin poliitikolle, joka harvoin muuttuu sanoista lihaksi. Eilisessä Ylen ensimmäisessä puheenjohtajatentissä esiintynyt Orpo onnistui napakympisti suorituksellaan siitä huolimatta, ettei hän varsinaisesti sanonut mitään sellaista uutta, joka olisi yllättänyt asioita seuraavia televisionkatsojia. Kokoomus on ansainnut ykköspuolueen asemansa, jos Orpon juttuihin uskoo. Ja jos jotain pitäisi ennustaa Orpon eiliesestä esiintymisestä, siinä saattoi puhua mahdollisesti seuraava pääministerimme, vaika onkin Turusta. Ongelmallista Orpon esiintymisessä on hänen jäykkyytensä ja kirjakielen käyttäminen puheissaan häivyttyäen Turun junnaavan intonaation harkitusti taustalle. Se tekee hänestä teennäisen ja sormea heristelevän opettajamaisen (ei lastentarhaopettajamaista, koska ei selvästikään arvosta heitä liian matalapalkkaisina kokoomuksen intresseihin sopiviksi eli tärkeiksi, eikä halunnut lähteä toimittajan ansaksi tarkoittamaan Sari Sairaanhoitaja-uusintahuutoon mukaan). Kun sanoma on vielä "ettekö tyhmät tajua, että teitä kussaan ja pahasti linssiin", kun hän itsetyytyväisenä hihittelee viedessään pikkulapsilta leikkikalun ÄHÄKUTIT SIITÄS SAITTE!

Kokoomus on, huolimatta pienistä natinoista liitoksistaan, edelleenkin suomalaisen politiikan yksi vakuuttavimmista ja osaavimmista puolueista. Sen vahvuus on selkeä sanoma ja yhtenäinen kannattajakunta. Heikkous ylpeyden helmasyntiin sortuminen. Ja vaikka julkisuudessa on puhuttu arvoliberaalien ja arvokonservatiivien törmäyskurssista puolueen sisällä viimeksi Kirsi Pihan luopuessa tuohtuneena Atte Kalevan Kommunismivapaa Helsinki-kirjoituksesta, pitää muistaa, että arvoliberaali Piha toimi sulassa sovussa arvokonservatiivi Raimo Ilaskiven epäonnisen presidentinvaalikampanjan tiedotuspäällikkönä vuonna 1994 jääden odotetusti joukon hännille neljänneksi.

Pihan luopuminen pormestariehdokkuudesta näyttää parantaneen Helsingin kokoomuksen asemaa pysyä vihreiden edellä kaupungin ykköspuolueena. Pihaa pidetään ailahtelevana ja tekopyhänä arvoliberaalina, joka osaa ja jaksaa nostattaa hysterrisiä raivonmyräköitä Ellun Kanojen seinien ulkopuolellakin. Juhana Vartiainen taas on kuin toivevävy ja ihanteellinen ehdokas osaavana, tasaisena ja arvoliberaalina kulttuuripersoona, joka ei ärsytä ketään ja joka vaikuttaa politiikassa edelleenkin puhtaalta pulmuselta, jonka sanaan voi luottaa. Väistyvä kokoomuspormestari Jan Vapaavuori oli suuri pettymys omilleen. Moni pitkään politiikassa hänen kanssaan ollut kokoomuslainen luuli tuntevansa hänet hyvin mutta yllättyi, miten hätäisesti ja omaa oksaansa sahaten hän toimi nurkkaan ajettuna kokoomukselle tärkeässä keskustatunneli-kysymyksessä, joka hänen töppäystensä vuoksi on haudattu poliittisesta agendasta ainakin seuraaviin kunnallisvaaleihin saakka odottamaan aikoja parempia.

On selvää, vaikka asiasta ei uskalleta edes puhua, että jos kunnallisvaalien jälkeen Helsinkiin tulee toimiva punavihreä enemmistö, kokoomus alkaa hakea yhteistyökumppaneita oikeiston äärilaidalta persuista ja kristillisistä ja terävöittää kunnallispoliittista otettaan Helsingissä nostamalla sen keskiöön jo haudatun keskustatunneli-hankkeen. Tällä hetkellä Helsingissä kokoomus pärjää siksi, että vihreiden ehdokaslista ei ole heidän voittonsa kannalta parhain mahdollisin. Taavi Vartian ja lähes koko vihreiden oikeistosiiven poissaolo vie ääniä käytännöllisten ja taktikoivien äänestäjien parista kokoomukselle. Vihreillä ei mene hyvin. Puolue ei sittenkään näytä galluppien mukaan onnistuvan nousemaan kokoomuksen ohi maan pääkaupungin ykköspuolueeksi. Syyt löytyvät pormestariehdokas Anni Sinnemäestä, joka on sekä omiensa piirissä että laajasti muillakin foorumeilla varsin kiistanalainen poliitikko, josta olisi haluttu päästä eroon jo aikaisemmin. Vihreät ovat unohtaneet alkuaikojensa tärkeän rotaatio-periaatteen. Poliittiselta kehäraakilta vaikuttava Sinnemäki on nuoresta iästään huolimatta epäonnistunut jo kansanedustajana, ministerinä ja puolueensa puheenjohtajana.

Mutta miksi vihreät halusivat tähän onnettomaan listaan vielä hävityt pormestarinvaalit ja sitä kautta ehkä lopullisesti laskevan kannatuksen lähtölaukaukset? Yksi syy siihen on kuulemma se, että näin päästään hänestä paremmin eroon ennen ensi kunnallisvaaleja. Sinnemäkeä ollaan työntämässä Heidi Hautalan seuraajaksi EU-parlamenttiin pilaamasta Helsingin vihreiden tulevaisuuden menestystä, jos puolue enää näiden vaalien pettymysten jälkeen pääsee kiinni kultakantaan. Moni sanoo vaalien olevan siksi kohtalonkysymys vihreille, joiden aika raikkaana kestovaihtoehtona saattaa jo seuraavissa vaaleissa olla ohitse. Vihreiden ehdokasasettelu ei muutenkaan onnistunut nappiin Helsingissä. Esimerkiksi toisen kiistanalaisen henkilön, sateenkaaribloggari Eino Nurmiston hyväksyminen ehdokkaaksi monien vihreiden vastustuksesta huolimatta, on aiheuttanut sen, että vihreistä vuotaa aiemmin hyvin tärkeitä - joidenkin laskujen mukaan n. 10 prosenttia vihreitä äänestäneitä - LGBTQ-äänestäjiä, joita lasketaan eri laskutavoista riippuen olevan Helsingissä n. 15-25.000, sekä oikealle kokoomukseen että vasemmalle vasemmistoliittoon juuri se 2-4 prosenttia, jotka olisivat tuoneet vihreille pormestarinpaikan ja Helsingin suurimman puolueen kunnian. Kiitos tästä virhearvionnista kuuluu kuulemma itselleen Sinnemäelle, joka pelaaa "varman päälle uhkapeliä".

Orpon hyvän esiintymisen varjoon jäi kokonaan tärkeä kysymys kokoomuslaisille tyypillisestä vähempiosaisten unohtamisesta ja vähättelystä, mitä tulee hyvinvointiyhteiskunnan heikommissa asemassa olevien elämän helpottamiseen. Maailma näyttäytyy ihan toiselta myllypurolaisen yksinhuoltajaäidin silmin katsottuna maksaako pojan kohonneita jalkapallomaksuja 80 euroa vai 120 euroa, kuin jos vertaa siihen, monta sataatuhatta euroa kaupunki muka säästää sillä, ettei tue heikommassa asemien olevien nuorten kalliita harrastuksia. Tästä on kysymys tulojen tasaamisessa oikeudenmukaisesti kunnallisen progressiivisen verotuksen keinoin, sitä hieman nostamalla - kysymys, johon kokoomus kategorisesti suhtautuu kautta koko maan kielteisesti. Orpo väittää sen olevan liian helppo keino. Helppo keino mihin? Näin Orpo välttä vastaamasta itse perusongelmaan, sosiaalisen eriarvoisuuden lisääntymiseen kovan oikeistolaisen talouspolitiikan seurauksena, ja puhuu ovelasti suoraan vain omille äänestäjilleen, hyvin toimeentulevalla keskiluokalle, jonka kukkarolla kaikki uudistusmieliset poliitikot ja hankkeet aina pakostakin käyvät.

Suomalainen hyvinvointi ei ole syntynyt kokoomuksen aloitteesta, jos hyvinvoinnilla tarkoitetaan sen skandinaavista muotoa eli hyvinvointia tasapuolisesti kaikille, kuten eilisestä Orpon puheesta sai virheellisen käsityksen. Kokoomus ja sen veljespuolueet ovat päinvastoin toimineet aktiivisesti tasapuolisen hyvinvoinnin vastaisina voimina. Yhdenvertaisuuden toteutuminen ei heitä kiinnosta tai tasa-arvon editäminen, tuloerojan kaveneminen ja palkkojen korottaminen, paitsi ylemmissä palkansaajaryhmissä. Miksi kiinnostaisikaan, hehän puhuvat niiden puolesta, joilla jo on, tai on voimaa, halua ja kykyä yrittää. Kaikilla ei ole. Kokoomuksen lanseeraama epätosi sanahirviä MAHDOLLISUUKSIEN TASA-ARVO on tasa-arvoa vain niille, joilla jo on, ei niille, joilla ei ole, eikä mahdollisesti tule koskaan olemaankaan mitään. Käytännön politiikka näyttää toteen sen, kenen puolella puolue toimii.

Sydän ei ole koskaan maailman uudistuksissa ollut sininen tai sijainnut oikealla puolella edes metaforona, ellei kyseessä ole ollut kokonaisen kansan lahtaaminen tai ruhtinas Metternichtin tapaiset taantumuksellisen arkkiroiston vastavallankumoukset, jotka ovat vieneet kokonaiset kansat vuosikymmeniksi hävityksen tilaan. Ainoa hyvä asia näistä toivottomuuden kausista on ollut se, että ne ovat vastavoimina synnyttäneet Marxin tapaisia ajattelijoita. Yhteiskunnalliset tasavertaiseen osallistumiseen tähtäävät uudistukset on tehty vasemmiston pitkän uudistuspolitiikan tuloksena, joka alkoi kunnolla Tammikuun kihlauksen jälkeen vasta 1950-luvulla SAK:n sosiaalipoliittisena ohjelmatyönä, kuten dosentti Tapio Bergholmin tutkimuksista on selvinnyt, jatkuen kiivana koko 1970-luvun aina vuoteen 1987 saakka, jolloin maahamme syntyi Harri Holkerin johdolla kokoomuksen ja demareiden sinipunaksi kutsuttu yhteishallitus tunnetuin seurauksin maan henkiselle ja poliittiselle ilmastolle. Jos sydän on sijainnut oikealla, on sen nimissä tehty sydämetöntä poltiikkaa. Jos veri on sininen, on se kuin elottoman ruumiin verta.

Orpo ei puhunut totta. Koska kokoomuksen politiikka kunnissa on tylyä. Sen rooli on jarruttaa kaikkia menoja, joista aiheutuu kuluja ja paineita nostaa veroäyriä. Maan talouden veturi Helsinki ei käy malliksi, sillä rikkaat ja suurin osa tärkeistä yrityksistä sijaitsevat Helsingissä, jossa on yksi maan alhaisimmista veroprosenteista, mutta on myös neljä ison luokan puskurirahastoa, joihin kaupunki tulouttaa valtavat voitot mm. Helsingin Energiasta, Vedestä ja Satamasta. Silti Helsingissä leikataan jatkuvasti kokoomuksen toimesta mm. tärkeistä koulutusrahoista pormestarin vedotessa yhdessä johtavien puolueiden kanssa tehtyyn poliittiseen pormestarisopimukseen, vaikka tarvetta leikkauksille ei olisi. Päinvastoin. Rahoja pitäisi korottaa, jotta käsiin räjähtävä nuoriso-ongelma saataisiin edes hieman hillityä ja osittain kuriin ennen kuin on liian myöhäistä.

Orpo ei tietenkään puhunut tästä. Tässä mielessä Orpo on kuin ovela kettu. Hän osaa olla vakuuttava ja puhua pötyä ilman, että jäisi kiinni siitä, mitkä ovat hänen todelliset motiivinsa? Talous edellä-politiikka on viisasta mutta se unohtaa pienen ihmisen. Kokoomuksen esiintyminen kirstunvartijana nitä tulevia sukupolvia ajatellen on kaksinaamaista. Oikein inhotti katsoa eilen televisiosta, miten helpolla toimittajat hänet päästivät silkkaa kohteliaisuttaan tai varovaisuuttaan. Miksi antaa poliitikon keikaroida sanoilla, eikä mennä suoraan itse asiaan tarkastelemalla sanojen ja tekojen välistä ristiriitaa. Vain käytännön teot ratkaisevat, eivät kauniit juhlapuheet. Se köyhiä ja tavallisia ihmisiä kyykyttävä politiikka, mitä kokoomus esimerkiksi tekee Pirkkalassa tai yrittää tehdä Imatralla, on jotain ihan muuta kuin kaikkien yhteiseksi hyväksi tehtyä kuntapolitiikkaa. Orpon televisiossa tarjoama kuva kokoomuksesta oli liian helppoa ollakseen totta. Sen hän toki itsekin tietää, mutta vaalit ovat vaalit ja tärkeintä hänelle ei ole totuus, vaan se miltä se näyttää ja tietenkin jatko omiensa keskuudessa kiiteltynä puheenjohtajana, josta näillä näkymin on tulossa myös mahdollisesti seuraava pääministeri, jos kokoomus pysyy vaalipäivään saakka kuntavaalien ykköspuolueena ja onnistuu luomaan uuden porvarillisen allianssin Ruotsin maltillisen kokoomuksen antaman mallin mukaan: kokoomus-persut-kristilliset.