Liika kunnianhimo ja ahneus on pahasta

Teksti Harald Olausen

Kuka enää seuraa Olympialaisia tai tunnistaa nimeltään mukana olevia urheilijoita? Olympialaisille tuntuu käyneen samoin, kun Lahden hiihtoskandaalin jälkeen hiihdolle. Se menetti paikkansa kansallislajina pettyneen kansan sydämissä. Olympialiikkeelle on käynyt samoin kuin kaikille hyvää tarkoittaville ihmisille ja ideoille, ajan myötä ne pilataan ja uhrataan ahneuden sekä kunnianhimon alttarille. Tällaisen ajattelun ja toiminnan ydinpolttoainetta on ahneus, metodeina koulukiusaaminen ja heikompien kyykyttäminen, sekä sen kaiken mahdollistava voimakkaimman etuoikeus ja köyhien tyhmyys. Unelman täyttymys on John Grishamin kirjassaan Lakimiehet (WSOY 2012) kuvaama tapa huijata ja rahastaa köyhempiä ja tyhmempiään, aseellisen ryöstön tapaan lain suojatessa roistoja epämoraalisissa bisneksissä. Tärkeintä on raha ja ennen kaikkea sen määrä.

Kurt Vonnegutin kirjassa Jumala teitä siunatkoon Herra Rosewater (Tammi 1872) puhutaan "E pluribus unum"-tunnuslauseesta puhki pamahtanutta amerikkalaista utopiaa ironisesti kuvaamassa, sillä jokainen irvokkaan rikas amerikkalainen edustaa kirjan mukaan omaisuutta, etuoikeuksia ja elämän nautintoja, jotka on kielletty monilta muilta. Ja ennen kuin Pohjois-Amerikan Yhdysvallat, joka oli alun perin tarkoitettu kaikkien ihmisten utopiaksi, oli täyttänyt vuosisataakaan, kirjan yksi päähenkilöistä, Noah Rosewater, ja muutamat muut hänen kaltaisensa (häikäilemättömät ihmiset) osoittivat perustajaisän menetelleen eräässä suhteessa varsin typerästi. he eivät olleet säätäneet lailla, että jokaisen varallisuuden olisi pitänyt olla rajallinen.

"Tämän laiminlyönnin aiheutti vastustamaton sympatia niitä ihmisiä kohtaan, jotka pitivät kaikesta kallista, sekä tunne että manner oli niin rajaton ja rikas ja väestä niin harva ja yritteliäs, että vikkelästikin toimiva varas saattoi aiheuttaa vain vähäistä kiusaa. Noah ja muutamat muut hänen kaltaisensa tajusivat, että mantereella oli rajansa ja että oli mahdollista saada lahjottavat viranhaltijat, erityisesti lainlaatijat, heittelemään suuria möykkyjä siitä ilmaan kenen tahansa kahmaista ja heittämään ne sillä lailla että ne putosivat nimenomaan Noahin ja muiden hänen kaltaistensa ulottuville."

Näin sai kirjan kertojan mukaan kourallinen saaliinhimoisia kansalaisia Amerikassa valvontaansa kaiken mitä kannatti valvoa. Näin syntyi myös epäinhimillinen ja idioottimainen, täysin mieletön, turha ja tylsä amerikkalainen luokkajärjestelmä kirjan kirjoittajan mielestä, missä rehelliset, ahkerat, rauhalliset kansalaiset luokiteltiin kiristäjiksi, jos he pyysivät palkkaa joka turvasi toimeentulon: "Ja he näkivät että kiitos oli siitä lähin tuleva niiden osaksi, jotka keksivät miten ansaita suunnattomasti tekemällä rikoksia joita vastaan ei ollut säädetty lakeja." Näin hänen mielestään amerikkalainen unelma kierähti vatsapuoli ylöspäin. Siksi hänen mielestään Kahmaise aivan liian paljon, muuten et saa mitään-lausuma voisi opettavainen tunnuslause historian valossa Herra Rosewaterin ja hänen kaltaistensa luomassa valossa.

Vonnegut on tunnettu irvileuka, joka tuli Herra Rosewaterissaan luoneeksi elävän irvikuvan ahneuden universaalista kaavasta, joka koskettaa meitä kaikkia kaikkialla. Ahneuden ongelma on ikuinen ja jatkuva; kun saa jostain himoitsemaansa, ei koskaan ole tyytyväinen, vaan haluaa yhä enemmin, yhä parempaa ja yhä useammin citius altius fortius (nopeammin, voimakkaammin, rohkeammin) - tuo olympialiikkeen väsähtänyt fraasi, jonka pitäisi tänään kuulua heti, minulle, kaikki. Herakleitoksen sanoi, että röyhkeys kaipaa sammuttajaa enemmän kuin tulipalo. Juuri siitä on kysymys ahneudessa. Ne, joilla jo on, haluavat koko ajan enemmän ja enemmän piittaamatta niistä, joilla ei ole mitään, mutta mikä pahinta, he myös vievät röyhkeydellään kirjaimellisesti köyhän suusta leivän. Kysymys on myös vapaudesta tai siitä, ettei sitä ole. Tai että se on yksipuolisesti vahvemman vapautta, minkä vapaus on heikommilta pois.

Grishman kuvaa Lakimiehet-kirjassaan amerikkalaisen unelman kääntöpuolena syntynyt ahneuden ja vahvemman vallan raakaa ja väkivaltaista maailmaa, missä kaikki huijaavat toisiaan kuin finaalina tälle kehitykselle, mutta myös kuin kokoomuslaisen nykydraaman ihmiskuvana. Grishamin oikeussalidraamoissa hyvä ja paha ottavat mittaa toisistaan hyvän jäädessä aina lopulta tappiolle. Amerikkalaisen unelman hinnasta kunkin kohtalon suhteen käydään jatkuvaa oikeutta:

"Varrickin pääjohtaja tiesi milloin taistella ja milloin sopia, miten sopia halvalla ja miten vedota asianajajien ahneuteen niin, että säästi tonneittain yhtiön rahaa. Varrick oli selvinnyt (1) 400 miljoonaan dollarin vahingonkorvauksista, jotka maksettiin sinkkimyrkytyksiä aiheuttavasta hammasproteesivoiteesta; (2) 450 miljoonaa dollarin vahingonkorvauksista, jotka maksettiin epäonnistuneesta ummetuslääkkeestä, joka tukki röörit vain pahemmin; (3) 700 miljoonan dollarin vahingonkorvauksista, jotka maksettiin maksavaurioita aiheuttavasta verenohennuslääkkeestä, (4) 1,2 miljardin dollarin vahingonkorvauksista, jotka maksettiin korkeaa verenpainetta aiheuttavasta migreenilääkkeestä; (5) 2,2 miljardin dollaria vahingoista, jotka maksettiin migreeniä aiheuttavasta verenpainelääkkeestä; (6) 2,3 miljardin dollarin vahingonkorvauksista, jotka maksettiin välitöntä riippuvuutta aiheuttavasta kipulääkkeestä, sekä kaikkein pahimmasta tapauksesta, (7) 3 miljardin dollarin vahingonkorvauksista, jotka maksettiin sokeutta aiheuttavasta laihdutuslääkkeestä."

Grishamin kuvaama petoksen ja juonittelujen maailma on karua luettavaa. Lakimiehet ja oikeusistuimet vievät maata, miten haluavat. Grishamin lakimiehet ovat suuria roistoja ja alansa pahimpia verenimijöitä. Oikeus on mätä ja tuomarit joko korruptoituneina (republikaanipresidenttien nimittämiä - mikä on lähes sama asia) "yritysystävällisiä", tai, harvemmin kyllä, idealistisia kansanpalvelijoita (demokraattipresidenttien nimittämiä). Korruptio verhotaan lobbauksen nimiseksi huijaamiseksi.

Kirjan ison ja luupin alla olevan yhtiön pääjohtaja elvistelee suuren rahan antamasta röyhkeydestä ja vallasta, sillä ne tuntuvat olevan ainoita asioita, jotka liikuttavat mätiä ja ahneita poliitikkoja. Omin sanoin hän pystyy sopimaan tapaamisen varapresidentin ja edustajainhuoneen puhemiehen kanssa. Hän voi käydä lasillisella reilun kymmenen senaattorin kanssa (eli hänellä on taskussaan 10 prosenttia senaatista asian kuin asian puolesta): "Otan sekkivihkoni ja rekkalastillisen rahaa mukaan, jos niikseen tulee. Vien auton täydeltä huoria FD:han ja päästän heidät irti."

Ken muun kuin rahan ja vallan vapautta tämä on vastaan yksilöiden vapaus ja demokratia? Vapauden ongelma näyttäytyy kulttuurissamme "traagisgroteskina", kuten tsekkiläinen kirjailija Milan Kundera sanoisi. Tietyllä tapaa olemisen mielekkyys on kadonnut samaan aikaan, kun ihmisten välinen yhteyskin. Kirjoitin elokuvaesseen Filmihullun numeroon 5/2021 otsikolla Wajdan Marmorimies ja poliittiset patsaat. Marmorimiehessä näkyy selvästi, miten ihminen joutuu hyväksymään vallanpitäjien tarinoilla pyhitetyn moraalitradition valmiiksi annettuna ilman sen kummempia kyseenalaistamia.

Marmorimiehessä näkyy eräänlainen "kontigenttinen (tarkoitetaan yleisesti asiantilaa, joka on mahdollinen, muttei välttämätön)" metatarinana elokuvantekemisestä, minkä luonnetta voi kuvailla etukäteen sovituksi tai totutuksi perspektiiviksi nykyisyyden suhteesta menneisyyteen, silloin kun yksilö kokee joutuneensa vastavuoroisuudessa tappiolle valhekategoriassa, kahden valheen. " ekivookin" eli kaksimielisyyden ja organisoidun valheen - epämääräisyydessä, jossa asia esitetään tahallisesti niin hämärästi, ettei oikein kukaan tiedä, mitä se tarkoittaa. Organisoidussa valheessa vallanpitäjät määräävät, että asioiden nykytilasta, ja aivan erityisesti menneisyydestä, saa puhua vain kanonisoidulla tavalla.

Marmorimiehen sisältämät pinnanalaiset merkitykset voi tunnistaa vasta, kun ne näyttäytyvät kontingentissa väläyksessä - todellisuudessa, joka irtoaa symmetrisistä ja yksitoikkoisista kulisseista. Silloin todellisuus on kaikkea muuta kuin ennustettava ja koko ajan muuttumattoman samanlainen: asiat eivät ole välttämättömiä tai väistämättömiä, vaan voivat olla myös ajateltavissa tai tehtävissä toisin - eikä todellisuus voi näin ollen oikein olla jyrkän kaksijakoinen vaan sen on oltava kerrostunut. Marx muistutti, että kouluttajiakin piti kouluttaa ennakoimalla uuden ihmisen ongelmatiikan: ihmisen uudestisyntyminen oli vaikeaa, ellei peräti mahdotonta, sillä sen toteutumista estivät vakiintuneet edut ja luokkaitsekkyys.

Tämä on vapauden, sen oikean ja ihmisestä lähtevän vapauden, yksi suurimmista ongelmista. Vaikka ihmistä alettiin tarkastella tahtovana subjektina jo tieteen renessanssin aikaan 1100-luvulla, kovin pitkälle asiassa ei ole vieläkään pötkitty. Tähän peliin kuuluu myös se, että vallan vahtikoirat, media, eivät puhu aivan totta tai tarkoita ihan tarkalleen sitä mitä esittävät ajattelevansa silloin kun kyseessä on valta. Marmorimies onkin eräänlainen pakon välttämättömyyksien moraliteetti todistaessaan itsensä Immanuel Kantin kanssa suukopuun joutuneen ranskalaisfilosofi Benjamin Constantin tavoin totuuden kertomisen olevan kyllä velvollisuus, mutta ei velvollisuutta voinut olla ilman oikeutta, ja missä ei ollut oikeutta, siellä ei ollut velvollisuuttakaan ja kaikkien oli lupa valehdella.

Keskittynyt mediaomistus on kaiken tämän vapauden tiellä, jos on uskominen Noam Chomskyä. Vaihtoehdottomuus on tarkoituksellisesti ylläpidettyä ankeutta ja tylsyyttä. Kysymys on moniarvoisuuden ymmärtämisestä eri tavoin, vaikka siitä on tullutkin Albert Camusin sanoin sellainen kysymys, että jos hän teki itselleen kysymyksen, mistä hän voi päätellä, että jokin kysymys oli kiireellisempi kuin jokin toinen? Ja hän vastasi itselleen, että voi päätellä sen teoista, joihin hänen kysymyksensä johti. Camus väitti, että ihmiset tapattivat itsensä aatteiden tai kuvitelmien takia, jotka tekivät elämän heille mielekkääksi. Ihmisten elämässä oli näet paljon vaikeita tilanteita, joita ei helpolla ratkaista, vaikka ihminen itse määrittää pitkälti sen miten muut hänet kokevat. Samoin oli medioiden moniarvoisuuden laita.

Noam Chomsky menee syvemmälle mediakriisin käytännön syihin, kysyessään kirjassaan Mediakontrolli (Sammakko 2003) tärkeän kysymyksen lukijoiltaan; "Haluammeko elää vapaassa yhteiskunnassa, vai eräänlaisessa itse aiheutetun totalitaarisen järjestelmän alistamina. Haluammeko elää yhteiskunnassa, jossa hämmentynyt lauma on syrjäytetty päätöksenteosta, jossa se on hämättynä, kauhuissaan karjuu isänmaallisia iskulauseita, pelkää henkensä edestä ja palvoo pelonsekaisella kunnioituksella johtajaa, joka pelasti heidät "tuholta", samalla kun koulutetut massa tepsuttavat käskystä hanhenmarssia ja hokevat iskulauseita, joita heidän kuuluu toistaa, ja yhteiskuntamme mätänee ja rappeutuu. Päädymme palvelemaan väkivaltaista palkkasoturivaltiota toivoen, että muut maksavat meille maailman murskaamisesta."

Myötäsyntyisen epäluuloisuuden ajamana Chomsky pohtii median roolia nykypolitiikassa ja sitä, miten se pakottaa meidät myös kysymään, minkälaisessa maailmassa ja yhteiskunnassa haluamme elää; aivan erityisesti on syytä hänen mukaansa lisäksi kysyä, millaiseksi ymmärrämme demokratian, mikäli haluamme elää demokraattisessa yhteiskunnassa? Tai oikeammin luettuna rivien välistä voivotella kohteliaasti laiskoille sohvaperunoille, että hyviä pyrkimyksiä on paljon, mutta rohkeus viedä ne loppuun asti puuttuu siltä ihmiskunnan hyvinvoivalta keskiluokkaiselta enemmistöltä, jonka saamattomuus ja asioihin puuttumattomuus takaavat sen, etteivät asiat koskaan muutu paremmaksi ja ongelmat vain pahenevat. Camus kysyy itseltään, mikä on se arvaamaton tunne, joka riistää sielulta sen elämälle välttämättömän unen:

"Maailma, jonka pystymme selittämään kehnoillakin perusteilla, on tuttu maailma. Mutta maailmankaikkeudessa, jossa on riistetty haavekuvat, ihminen tuntee olevansa muukalainen. Hänen maailmanpakolaisuutensa on auttamaton, sillä häneltä on riistetty niin kadotetun isänmaan muistot kuin toivo luvatusta maasta. Absurdisuuden tunne merkitsee juuri tätä kuilua ihmisen ja hänen elämänsä, näyttelijän ja kulissien välillä."