Loistava Wolf Hall – susipalatsi

Teksti Harald Olausen

"Thomas Cromwell (1485-1540) oli sepän poika, josta tuli kuningas Henrik VIII:n lähimpiä neuvonantajia, ministeri ja Englannin tärkeimpiä poliittisia henkilöitä. Historiallinen draamasarja kuvaa valtataistelua Henrik VIII:n hovissa ja Cromwellin tietä valtaan." https://areena.yle.fi/1-2700742 Kardinaalin suojattina ja neuvonantajana toimii neuvokas Thomas Cromwell. Vaikka mies on lähtöisin vaatimattomista oloista, hän on päässyt pitkälle, ja tähtää vieläkin korkeammalle ja tajuaa samalla mitä tyhjyys on.

Se on tahdon huijausta ja järjen voitto tahdosta, Cromwell tuntuu ajattelevan. Ylen Areenasta katsottava mestarillinen Wolf Hall – susipalatsi (Iso-Britannia, 2014-2024) on historiallisten draamojen parhaimmasta päästä. Takeena on tuttu brittiläinen tyyli, osaavat näyttelijät ja älylliset käsikirjoitukset. Sarjaa voisi hyvin pitää brittiläisten historiallisten draamojen Sinuhe Egyptiläisenä, sillä sen rento olemus sekä opetus ovat samoja; maailma muuttuu vähän ja on oleva ennen meitä ja jälkeen meidän, sanoimmepa tai teimmepä mitä tahansa. Mikä tärkeintä, valta on monimutkaista samoin kuin hallitsijat ja hallitseminen.

Wolf Hall – susipalatsi on viimeksi nähty Suomessa vuonna 2018. Jotain kertoo sarjan tärkeydestä, että se uusitaan nyt lähes kymmenen vuotta ensiesityksen jälkeen. En yhtään ihmettele, että sarja on niin yleisön rakastama kuin kriitikoidenkin. Laadulla ja tyylillä tehty televisiosarja ei mässäile turhalla seksillä tai väkivallalla, pikemminkin ote on filosofinen ja tuo mieleen toisen kautta aikojen menestyneen, ja sekä yleisön että kriitikoiden rakastaman, Minä Claudius (1973)-televisiosarjan, missä keisari kävi synkkää yksinpuhelua muistelmiensa sivuilla vallan turmiollisuudesta katuvaisena oman brutaalin sukunsa hirmutöistä.

Pääosanesittäjät ovat kaikki kulmikkaita, salaperäisiä ja samalla sekä vakuuttavia että kovaa hermopeliä sisällään kuolemanmaku suussaan pelaavia vallasherroja. Erityisen hienot roolit tekevät niin Cromwellia näyttelevä Mark Rylance kuin kuningas Henrikkiä näyttelevä Damian Lewis ja Thomas Wolseyna Jonathan Pryce. Mutta silti yksi on ylitse muiden, Utopian kirjoittanutta lordikansleri Thomas Morea näyttelevän Anton Lesserin hieno ja vivahteikas rooli Englannin ehkä yhden kuuluisimman miehen traagisesta kohtalosta vallan alttarilla kuin itsensä teloittajana, ihan kuin hän olisi ymmärtänyt meillä olevan erilaisia vapauksia.

Niitä ei vain voi toteuttaa yhtäaikaa. Miesten ystävyys, toistensa kunnioittaminen ja luoviminen keskellä kaoottiseksi muuttuvaa intohimojen labyrinttiä, toimii kertomuksen punaisena lankana. Thomas Morea ja Thomas Morea yhdisti toisiinsa, mutta myös erotti, monet vastakkaiset luulot. More oli yläluokkaisen viileä tappaja silkkihansikkaat käsissä, kun taas ylempien sylkykuppina oleminen oli muovannut Cromwallista jonkinasteisin uhoilevan mahtailijan, joka levitti kulisseissa verkkojaan hämähäkin oveluudella. He ymmärsivät kohtalon, täyttymyksen ja vapauden eri lailla niin yksityiselämässä kuin julkisuudessakin.

Nämä kaksi järjen rationaalista jättiläistä ja pragmaatikkoa pohtivat kumpikin omillaan vallan olemuksen hyviä ja huonoja puolia. Jos tahto saa sen, mitä se haluaa, sen on lakattava, sillä vapaus ei ole tahdon sokeaa seuraamista, mutta ei myöskään tahdottomuutta, kuten sarjasta saamme nähdä. Cromwellille vapaus oli kyky uhmata kohtaloa, tai ainakin yhden miehen uhkarohkea yritys aikana, jolloin typeryyttä oli kahdenlaista;  negatiivista eli yhteiskunnallis-kirkollista ja positiivista eli sydämen yksinkertaisuutta. Huom: Erasmus Rotterdamilaisen Tyhmyyden ylitys (Karisto, 1990) on omistettu "ystävälle" Thomas Morelle.

Renessanssikunigas Henrik VIII kutsui Erasmuksen hovinsa oppineiden iloksi. Erasmusta ja Morea yhdisti se, etteivät he koskaan olleet karkeita tai rahvaanomaisia. Cromwell oli eri maata mutta samaa puuta, ollessaan enemmän kuin hyvin tietoinen esikuvallisesta roolistaan tavallisten ihmisten noususta esille ja uuden ajan sekä ihmisten ja aatteiden noususta. Hänen taakseen jäi keskiaikainen uskomusten, pelottelun ja väkivallan hirviömäinen maailma taivaineen ja helvetteineen, autuuksineen ja kadotuksineen, ja edessään siinsi ihmisen, yksilön vapauttaminen kirkon ja ruhtinaiden sekä luostarien holhouksesta.

Maineensa menettänyt ja kuninkaan epäsuosioon joutunut mestattu kardinaali Wolsey muistuttaa Cromwellille happamasti ruhtinaiden eroavan aina muista ihmisistä mutta ei edukseen: "Heidän on piiloteltava itseltäänkin, etteivät häikäisty omasta valostaan. Henrik omii kunnian oivalluksistasi – ja syyttää sinua kehnoista ideoistaan. Kun kohtalo kääntyy sinua vastaan, tunnet iskun. Minä sen tiedän. Hän on minun luomukseni. " Wolseyn ivalliset sanat ovat kuin hirttosilmukoita Cromwellin kurkkua kuristamassa, sillä edetessään urallaan hän on koko ajan entistä tietoisempi vallan ohenevuudesta ja kuoleman läheisyydestä. 

Cromwell käy myös koko ajan omaa raastavaa sisäistä kamppailuaan omia pirujaan vastaan, ja niitä on paljon ja kaikkialla, sillä eihän sepän pojasta muuten olisi tullut kuninkaan tärkein neuvonantaja ja korkea ylimys. Erässä kohdassa kuningas kysyy muka ihmeissään, kykeneekö Cromwell nukkumaan rauhassa? Menneisyys ei jätä häntä rauhaan. Omatunto soimaa häntä. Hän on viilipyttykuoren alla kiivaileva opportunisti, joka on aina askeleen edellä varjojaan. Hän elää mahdollisen mahdottomassa maailmassa, jossa pitää olla elääkseen muita osaavampi. Mutta mies on pelossa elävä hermoraunio, joka epäilee jopa itseäänkin.

Ja ettei "totuus" unohtuisi, pitää muistuttaa, että tuolloin elettiin nuoren Englannin vaarallisinta aikaa. Henrikin aateliset vehkeilivät häntä vastaan. Katoliset paavin kätyrien avulla yrittivät lietsoa kapinaa. Juoruja kuninkaan kuolemasta levitettiin kansan keskuudessa. Cromwellin väitettiin yrittävän päästä naimisiin kuninkaan tyttären kanssa ja ryöstävän luostareita sekä sulattavansa niiden metalliaarteet tykeiksi, jolla ammuttaisiin köyhiä. Osattiin sitä ennenkin propaganda ja vihanlietsonta.

Sarjan keskeisin sanoma piilee Espanjan lähettilään ja Cromwellin välisessä illallispuheissa, kun lähettiläs yrittää saada käännettyä Cromwellin pään saadakseen Henrikin ensimmäisestä avioliitosta syntyneen hurskaan katolisen tyttärensä, Marian Henrikin kruununperijäksi. Lähettiläs uhkailee ja uhoaa vanhan maailman äänellä Cromwellille, jolla ei ole sukua takanaan, ja joka on vain sepän poika. Näin onkin, mutta ei enää tuon kohtauksen jälkeen. Cromwell oivaltaa jotain, ja on itse osa muutosta. Hän saa tehdä likaisen työn eikä kukaan arvosta häntä. Hän on kuninkaan suosiosta riippuvainen. Mutta ei enää tulevaisuudessa.