Lukutärppinä professori Timo Airaksisen kirjoitus Randall Jarrellin runosta eli Pallotornin todellisuus!

Teksti Harald Olausen

"From my mother`s sleep I fell into the State. And I hunched in its belly till my wet fur froze. Six miles from earth, loosed from its dream of life. I woke to black flak and nightmare fighters. When I died they washed me out of the turret with a hose."

-The Death of the Ball Turret Gunner by Randall Jarrell

Runoa ei ole kääntäminen kirjoittaa professori Timo Airaksinen uutuuskirjassaan Lukea Kirjoittaa Ymmärtää – kirjallisuuden puolesta (Robustos 2023). Nabukoville käännös oli "verinen pää lautasella". Niin se vaikuttaa olevan Airaksisellekin, mutta runo on Airaksisen mielestä helppo kääntää. Oikeasti hän ei vain käännä – ellei kääntäminen ole myös vääntämistä, vaan kertoo ja selittää runon sisuksen, jota ei ole lainkaan helppo ymmärtää ja yleensäkin yrittää ymmärrettävästi tulkiten kääntää nykyihmisen ymmärryksen ulottuville, kuten tulemme huomaamaan.

Airaksinen tulkitsee runoa ymmärtämisen tuottamisen tapana, ja yrittää vastata samalla kysymykseen: Mistä olikaan kysymys. Tässä herkullinen perusasetelma; deweyläisesti kokemusta voi sanoa esteettiseksi, vain jos se on totta, miellyttävä ja itsessään haluttava. Airaksinen ei siis lähde perinteisen kirjallisuuskritiikin tapaan harhailemaan oman ylhäisen yksinäisyytensä turvin siihen samaan ansaan, josta Eeva-Liisa Manner varoitti, kun runous oli pitkän aikaa käsitetty liian paljon tunteen asiaksi, vaikka sen piti olla hänen mielestään koko persoonallisuuden asia.

Parnassossa 3/1957 Eeva-Liisa Manner kirjoitti samasta asiasta ohjelmajulistuksen: "Jos ihmisellä on koti, se on kai siellä missä hän ymmärtää ympäristönsä. Tästä syystä varmaan niin harvat ovat onnistuneet kotoitumaan uuteen runouteen; ja ne, jotka ovat sen ymmärtäneet, puolustavat kiihkeästi uutta kotipaikkaansa – seikka mikä on useinkin omiaan herättämään hämmennystä ja ärtymystäkin. Muutokset häiritsevät, halutaan tunteenomaisesti säilyttää vanha, ja näin annetaan nykyhetken mennä ohitse."

Airaksinen aloittaa kertomalla ensinnäkin mikä on ball turret. Se on amerikkalaisen toisen maailmansodan aikaisen pommikoneen mahan alle sijoitettu muovi- ja alumiinipallo, jossa kyhjöttää ampuja, GUNNER, konekivääreineen, siis pallotorni. Hänellä ei ole mitään suojaa vihollisen tulelta ja hävittäjän avatessa tykkitulen, hän on ensimmäinen uhri. Hyvän kuvan runon ilmataisteluista Airaksisen mielestä saa, kun katsoo Saksan Luftwaffen koulutustarkoituksiin tehtyjä hävittäjän konekiväärikameran ottamia autenttisia filmejä.

Airaksinen kirjoittaa ensimmäisen runon säkeen aiheuttaneen kovasti vaikeuksia lukijoille ja alkaa pohtia syitä; Mitä se tarkoittaa? Mitä on äidin uni, ja ennen kaikkea, mitä tarkoittaa the State isolla kirjaimella: "Äidin uni on alkuperäisen rauhan ja viattomuuden tilan metafora. Äidin unessa nuoren pojan elämä on aina parhaalla mahdollisella tavalla. Rakastavan äidin uni kuvaa parasta mahdollista maailmaa, joka siis on mennyttä ja korvautuu jollakin aivan muunlaisella todellisuudella, joka on the State."

Tämä tila on Airaksisen mukaan outo ja sanoin kuvaamaton, ja niin erityinen, että se on kuvattava erisnimellä, jotka aina kirjoitetaan isolla kirjaimella. Kyseessä ei siis ole the State valtiona, joka nyt sotii ja tempaa kertojan mukaansa tuhon tielle. Ei missään nimessä, siitä Airaksinen on varma. Kyseessä on tuo tiloista oudoin, johon kertoja on nyt vangittuna. Kyseessä on Airaksisen mukaan PALLOTORNIN TODELLISUUS! Seuraa paradoksi, kun hyvä äiti muuntuukin pahuudeksi. Kertoja kyyhöttää aseineen pallossa kuin äidin vatsassa ja sikiöasennossa yksin kylmässä korkealla.

"Hän on tyhjässä avaruudessa, kunnes jäätyy seinään kiinni. Hänen paksu turkistakkinsa on hiestä märkänä, vaikka kylmä kuinka puristaa. Kuoleman kylmyys ja elämän lämpö kohtaavat kuoleman jäädessä voitolle. Arktisen maan asukas ymmärtää kyllä tämän metaforan. Korkealla taivaan sinessä kertoja tajuaa olevansa aivan uudessa todellisuudessa, siellä missä kaikki elämä lakkaa olemasta. Ilmaisu LOOSED FROM ITS DREAM OF LIFE, kääntyy suurin piirtein näin: irrallaan elämän unesta."

Airaksisen mukaan pommikone ohuessa ilmassa ja tyhjässä avaruudessa on kokonaan oma maailmansa, joka irrottaa kertojan kaikesta muusta, ja erityisesti elämän unelman unesta. Elämä on unta, Airaksinen toistaa Pedro Calderon de la Barcan kuuluisan ajatuksen. Runon kertoja tajuaa Airaksisen mukaan saman; elämän olevan uni ja unelma, ei sen enempää, vaikka elämä onkin kaikki mitä on: "Kertojamme ei tähtää sankaruuden tuomaan kuoleman jälkeiseen maineeseen. Hänelle elämä on tässä ja nyt koneen vatsassa."

Runo on harvinainen omassa aseistariisuvassa henkilökohtaisen tuskan kokemisen ja koko maailman menettämisen lajissaan, ja erityisesti vaikkapa juuri israelilaisen kirjailija Amos Ozin sukupolvea innoittaneen Jehuda Amihadin lyhyiden ja yksinkertaisista ohje – ja käskyrunojen (Neljä kuvaa sodasta, Haluan kuolla vuoteessani, Pommin läpimitta, Vaarallinen maa, ei saa näyttää heikkouttaan) sydämellisen paatoksellisuuden harhauttamista vastaan suunnattu täsmälääke.

"Uni loppuu heräämiseen, kun todellisuus palaa. Elämä pallotornissa ei ole unta, koska se on irrallaan kaikesta siitä mitä uni pystyy käsittelemään. Elämä pallotornissa ei ole edes elämää, koska se ei ole unta. Todellisuus on ilmatorjuntakranaattien (flak) räjähdyksiä, jotka jättävät jälkeensä sirpaleryöpyn ja likaisen savutuprahduksen. Lopuksi ilmestyvät vihollisen hävittäjälentokoneet, jotka tulittavat kaukaa ja ajavat sitten melkein kiinni risaksi ampumaansa pommikoneeseen."

Kun Airaksinen kuuntelee runoa lausuttuna, hän huomaa lausujan helposti sanovan NIGHTMARISH FIGHTERS eikä NIGHTMARE FIGHTERS. Näin "painajaismainen" korvaa "painajaisen". Airaksisen mukaan kyseessä on selkeä ja merkittävä virhe: "Englannin kielioppi vaatisi edellistä ilmaisua, mutta runo ei sitoudu kieliopin sääntöihin. Hävittäjät ovat painajainen. Koneet eivät ole enää painajaismaisia, kun ne katoavat maailmasta ja korvautuvat painajaisilla. Ne ovat kamalinta mitä ylipäänsä voi olla. Ne ovat saalistavia petoja, jotka raatelevat ampujan palloonsa ja jättävät hänet sinne ruumiinnesteet seinille jäätyneinä roiskeina."

Airaksisella on ollut todennäköisesti mielessä tunnetun kirjallisuuskriitikko Harold Bloomin sanoin kysymys siitä, miten tulisi lukea, sillä johtaa aina myös lukemisen motiiveihin ja tarkoituksiin. Bloomin mielestä, jos ihmisen on tarkoitus säilyttää edes jonkinlainen kyky muodostaa omat arvionsa mielipiteestä, on hänestä tärkeää, että he jatkavat lukemista oman itsensä takia eteenpäin, kuten Airaksinenkin, vaikka runon kertoja on kuollut! Runo ei sano: jos olisin kuollut, vaan "kun kuolin". Tässä on koko ajan puhunut vainaja, katkera vainaja, joka on muuttunut pelkäksi saastaksi, joka lähtee pois pallosta korkeapaineisen höyrypesun avulla. Välineet ovat jo valmiina Airaksisen mukaan.

"Runon loppu on iskevä, dramaattinen ja katkera – ja kokonaan vailla metaforista sisältöä. Runon viimeisellä säkeellä ei ole enää mitään tekemistä runomuodon kanssa, koska se vain toteaa, kuinka sotilaslentokentällä toimitaan. Siellä kaikki on tavanomaista rutiinia – kuolema erityisesti. Runon rakenteen hienous on siinä, että ensimmäinen säe on metaforisrunollinen arvoitus ja viimeinen säe pelkkä suorasanainen lopetus. Ensimmäinen säe runoilee haaveillen ja viimeinen iskee lukijasta ilmat pihalle samalla pakottaen samaistumaan."

Nyt Airaksisen mukaan lukija ymmärtää, mitä tarkoittaa puhe heräämisestä. Se tarkoittaa Airaksisen mukaan kahta asiaa, ensiksi heräämistä sodan todellisuuteen ja toiseksi runon loppumista. Painajaisessa ei ollut näet enää mitään runollista: "Painajainen on mitä se on, silkkaa pelkoa ja kauhua, ja sitten painajaisen toteutuminen. Näin runomme liukuu kuin huomaamatta irti runoudesta ja muuttuu raportiksi. Kuollut mies siinä valittaa kohtaloaan. Runo, joka ei ollutkaan oikea runo, on runoista hienoin."

Tämän runon tulkinta on vaivannut Airaksista pitkään, mutta vasta nyt hän ymmärtää miksi. Runo on hänestä tyrmäävän tehokas ja se johtuu hänestä siitä, ettei runo ole niinkään oikea runo vaan pieni itsenäinen sanateos: "Ajatellaan patsasta, jonka taiteellinen teho perustuu siihen, ettei se ole patsas. Mikä se sitten on? Samaa takaperoisen kerronnan kaavaa kuin runossa on käyttänyt myöhemmin Philip Roth kirjassaan INDIGNATION, jossa kertoja sanoo joutuvansa Korean sotaan ja siellä kiinalaisen sotilaan pistimellä tappamaksi jäisessä poterossaan, ellei hän pääse yliopistoon, joka tarjoaa pakopaikan armeijasta. Ei hän pääse ja lopuksi ilmenee, että kertoja on joutunut kiinalaisen sotilaan uhriksi – kirjoitus tulee kuoleman takaa."

Toinen Airaksisen esimerkki koskee Fernando Pessoan teosta BOOK OF DISQUIET ja sen erään loppukohtauksen tulkintaa. Nyt Airaksinen pääsee kunnolla vasta itse asiaan ja omalle osaamisalueelleen kuorimaan sipulia yrittämällä vastata kysymykseen: Mistä olikaan kysymys? Airaksista kiinnostaa Pessoan tapa välttää samaistuksia ja tapa käyttää monia valeminän kaapuja keskenään. Pessoahan väitti ns. "Mukapäiväkirjassaan", ettei ollut koskaan tehnyt muuta kuin unelmoinut: 

"Se ja vain se on ollut elämäni tarkoitus. Minulla ei ole koskaan ollut mielenkiintoa muuhun kuin omaan sisäiseen elämääni. Suurimmatkin suruni ovat hälvenneet, kun olen avannut ikkunan sisimpääni ja voinut unohtaa itseni vilkaisemalla mitä sisikunnassani tapahtuu. En ole koskaan yrittänyt olla muuta kuin unelmoija. Kun joku on puhunut kanssani elämisestä en ole koskaan kuunnellut häntä."

Airaksinen on kiinnostunut todennäköisesti juuri tästä. Mutta myös BOOK OF DISQUIETIN sisältämien aforismien runsaudesta sekä syvämietteisyydestä, jotka hänen mielestään menevät usein filosofian ja metafysiikan puolelle. Alussa Airaksinen vihasi runon kääntämistä ja piti sitä tuhoon tuomittuna projektina. Mutta tässä vaiheessa hän epäilee jo huomioitaan sekä itseään, ja alkaa ajatella lisää monimutkaisia ajatusryppäitä vaikean kaavan mukaan. Pitää muistaa, että Airaksinen on luonnoltaan samanlainen arvoituksellinen "Hämärän filosofi", kuin kuuluisa antiikin esikuvansa Herakleitoskin.

Pimeä ja epäselvä kiinnostavat mystisestä kiinnostunutta ihmisiä. Antiikissa Herakleitosta, joka sanoi osuvasti ihmisten mielipiteiden olevan lapsosten leikkikaluja, kutsuttiin pimeäksi (Heraclitus Obscurus). Luceretius sanoi, että juuri siksi Herakleitos lunastikin ajatuksillaan valoisan maineen. Herakleitos sanoi osuvasti koirien haukkuvan aina sitä, mitä eivät tunne. Herakleitoksen, jolta Hegel sanoi ottaneensa teoksiinsa kaiken mahdollisen, mukaan kaikki alkoi ja päättyi tuleen. Tätä maailmanjärjestystä ei ollut hänen mukaansa kukaan jumala eikä ihminen tehnyt.

Niinpä Airaksinen kurottautuu hieman olevaisen ulkopuolelle ja alkaa etsiä syytä tähän hämmennykseen "herakleitomaisesti": Onko kyseessä ihmisen ja ajan välinen ongelmallinen suhde? Ihminen tässä ja nyt kun on hänestä yhtä hyvin tulevaisuuden ihminen, joka on mennyt majan manoille. Herakleitos sanoi kuolevaisten olevan kuolemattomia ja kuolemattomat kuolevaisia, koska edelliset elivät kuolemassa ja jälkimmäiset kuolivat elämässä (...kuka tietää, eikö se, mitä kuolevaiset kutsuvat elämäksi, tarkoita kuolemaa ja kuolema taasen elämää?). Kuoltua kohtaa ihmisiä sellainen, mitä he eivät odota eivätkä oleta. Mutta sielun rajoja sinä et matkaltasi löydä, niin syvällä piilee sen logos!

"Toinen mahdollinen selitys on platonistinen. Me kaikki olemme luolan vankeja katsomassa harhakuvien varjomaista leikkiä luolan seinällä, vailla kosketusta todelliseen maailmaan. Meillä ei ole pääsyä ulos katsomaan todellisuutta sellaisenaan kuin se on. Tämä on vulgaaritulkinta ideaopista, mutta kelvatkoot. Ihminen luolassa on kuollut tai kuolleen kaltainen, koska hän on vailla osuutta todelliseen maailmaan. Elämä on siinä todellisuudessa, jonne meillä ei ole pääsyä. Tässä elämä ja kuolema ovat kuitenkin metaforia, enkä ole ollenkaan varma olisinko silloin halunnut ajatella kuolemaa muuten kuin realiteettina."

Epäilijänä Airaksinen ei ole ihan varma. Edelliset ajatukset ja pohdinnat kristinuskon synnistä syynä taivasosuuden menettämiselle eivät tuntuneet hänestä tarpeeksi hyviltä. Mutta sitten hän löytää Pessoalta kappaleen, joka herättää hänessä toivon ratkaisun löytämisestä: "Se alkaa aivan platonistiseen tapaan. Korostan, että olin itse jo muotoillut platonismini jo ennen tutustumistani Pessoan metafysiikkaan. Pessoa kirjoittaa suurin piirtein näin (s.160):"Me olemme kuolema" Seuraa tuttu ajatus: "Mitä me kutsumme elämäksi, on todellisen elämämme uni, sen kuolema mitä todella olemme."

Airaksisen mielestä se oli nätisti sanottu: "Mutta kun uneksimme – ja me uneksimme aina, emme ole kontaktissa todelliseen minäämme, jota voi siksi pitää kuolleena. Siksi tässä kohtaa kuoleman metafora on jotenkin sama kuin ilmaisussa "se lain kohta on kuollut kirjain": "Mutta Pessoa jatkaa: "Kuolleet syntyvät, he eivät kuole. Maailmat vaihtavat paikkaa silmissämme. Me olemme kuolleet ajatellessamme elävämme: me alamme elää kuollessamme." Airaksinen miettii ratkaisua ja tajuaa, ettei ehkä sittenkään Pessoa ole avain arvoituksen ratkeamiseen (HUOM-muistutukseksi: Pessoan Anarkistipankiiiriin mukaan ei ollut luonnollista ponnistella minkään päämäärän hyväksi ellei korvaukseksi saada tietää, että päämäärä saavutetaan).

"Ehdotan seuraavaa. Tulkinta-avain löytyy, kun erotamme toisistaan kuoleman todellisen ja metaforisen muodon. Pessoa leikkii tällä erottelulla, kertomatta kummasta puhuu. Puhutaan kuolemasta todellisena ja lopullisena ruumiillisen olemisen loppumisena ja metaforisesta kuolemasta sielun kuoleentumisena. Pessoa ei puhu kuolemasta vaan sielun kuoleentumisesta, joka platonistille on kuolemaakin pahempi kohtalo. Silloin "me olemme kuolema"- tarkoittaa, että olemme olemukseltamme kuoleentuneita. "Me alamme elää kuollessamme" vaatii vielä huomiota: kuolemassa, kuoleman hetkessä, on totuus kaikkien naamioiden pudotessa – lyhyt huvi. Ihminen näkee totuuden vasta viimeisellä hetkellään. Silloin tietää, ettei ole oikeasti elänyt. Nyt elää, kun kuolee."

"Mutta mitä muuta elämä voi muka olla kuin logoksen draamaa?", kysyi kuuluisan Länsimaisen perikato (1961 Kirjayhtymä) -kirjan kirjoittaja Oswald Spengler väitöskirjassaan Herakleitoksesta: "Elämä on näytelmä, joka tarkoituksenmukaisuudessaan on subliimia, yhtä tarkoituksetonta kuin tähtien kulku, kuin maan liike, kuin vaihtelu maan ja meren välillä, jääkausien ja alkumetsien välillä. Sitä voi vain ihailla tai itkeä. Mutta sellaista se on." Airaksinen on tutkinut Herakleitosta tarkkaan ja kirjoittanutkin Herakleitoksesta tieteellisissä kirjoituksissaan. Mutta hänen loppupäätelmänsä ei ole Herakleitokselta vaan se, että elämätön elämä se siellä huutaa.

Airaksinen tyytyy lopulta ajatukseen, että ihminen elää uneksien ja totuutta näkemättä. Runo on kuin onkin ollut avain tuntemattomaan ja innostanut häntä ajattelemaan syvällisesti ja tutkimaan runon piilosanomaa muita tarkemmin: mitä tarkoittaa "elää uneksien totuutta näkemättä?". Kun emme tiedä tätä, olemme kuoleentuneita, ja tämä tila väistyy vasta kuollessamme, koska silloin emme ole enää kuoleentuneita. Onko ei-kuoleentuminen sitten samaa kuin elämänilon löytäminen? Filosofi Ludvik Wittgenstein vastaa tähän takaperin, ikään kuin antaen ymmärtää mielen vankiloiden kuolleennuttavan meidät: 

"Silvo ihminen kokonaan, katkaise häneltä kädet & jalat nenä & korva & katso sitten mitä on jäljellä hänen itsetunnostaan & arvokkuudestaan & missä määrin hänen käsitteensä sellaisista asioista ovat yhä samat. Emme aavista lainkaan, kuinka nämä käsitteet riippuvat ruumiimme tavallisesta, normaalista tilasta. Mitä niistä tulee, kun meitä talutetaan rengas kielessä & sidottuina? Kuinka paljon ihmistä hänessä on yhä jäljellä? Millaiseen tilaan tällainen ihminen vaipuu? Emme tiedä, että seisomme korkealla kapealla kalliolla & ympärillämme kuiluja, joissa kaikki näyttää aivan toisenlaiselta."

Itse mietin, mitä mahtoi todella Wittgenstein tarkoittaa edellistä kirjoittaessaan rivien välistä? Mikä oli hänen suhteensa omaan minäänsä, täyttymättömiin unelmiinsa, ja miten hän koki piinallisessa elämässään toden ja kuvitellun välisen ristiriitana, joka kalvoi hänen sisuksiaan? Hän olisi voinut kirjoittaa lisää olemisen ja uneksemisen suhteesta elämässään - ehkä aika tai paukut eivät aivan riittäneet, kun hän pyörii saman itsesäälisyytensä ympärillä itseään voivotellen (mutta oli hän kyllä riivattu ja syyllisyydentuntoinenkin): 

"Mutta voi aivan hyvin olla, että paljaaksi ajateltu ruumis saa meidät jossain mielessä menettämään itsekunnioituksemme. ("Karamazovin veljekset."). Ei ole epäilystäkään siitä, että rujous, joka tekee meidät omissa silmissämme arvottoman, naurettavan näköisiksi, voi viedä meiltä kaiken itsepuolustustahdon. Miten hämillemme meidät - tai ainakin monet ihmiset (minut) - usein saa fyysinen tai esteettinen alemmuus." Olisi ollut kiinnostava lukea myös Wiitgensteinin tulkinta The Death of the Ball Turret Gunner by Randall Jarrell...