Maantieteellispoliittinen Norja

24.06.2020

Teksti:

Harald Olausen


Kyllikki Tuominen on kirjoittanut pienen mutta hellyttävän matkaoppaan Norjasta Tiedon ihmemaailma-sarjaan no 3 "Kaunis ja Karu Norja" (WSOY 1949). Kirja paljastaa, ettei öljy ole ollut Norjalle elinehto vain vuoden 1973 öljylöydön jälkeen, ja on hyvä esimerkki siitä, millainen Norja oli ennen öljybuumia, miltä maa näytti ja miten siitä ajattelivat siellä käyneet suomalaiset:


"Jos ottaa Norjan kartalla erilleen muusta Skandinaviasta, se näyttää aika kummalliselta. Se on pitkän pitkä ja keskiosaltaan kapean kapea. Vain kumpikin pää, varsinkin eteläinen, on hieman leveämpi. Trondheimin vuono ja pohjoisempana Länsivuono pistävät syvälle mantereeseen. Eivätkä nämä vuonot ole ainoat. Koko rannikko on pitkin pituuttaan niin rikkonainen, että rantaviivan koko pituudeksi, vuonot mukaan lukien, on mitattu 20.000 kilometriä. Se on yhtä paljon kuin matka pohjoisnavalta etelänavalle."


Tämä on hyvä huomio. Suoraan mitattuna välimatka mantereen pohjoisimman kohdan, Nordkynin ja eteläisimmän, Lidnesin välillä on 1752 kilometriä. Kartan leveyspiirejä tarkastellessa huomaa kuitenkin, että Norja ulottuu sekä pohjoisemmaksi että etelämmäksi kuin Suomi. Kapeaa ja pitkää Norjaa kannattaa lähestyä alueellisen järjestyksen ja ihmisen luontosuhteen klassisesta tarkastelukulmasta, sillä pelkistetysti sanottuna Norja on parhaimmillaan pienten alueiden ja luonnon maantiedettä, jossa pitkää merirajaa suojaa mantereelta pitkä vuoristoraja.


Norja on aina ollut myös vaikeakulkuinen maa. Tuomisen aikaan tiet olivat vielä kärrypolkuja eikä niillä ollut päällystettä suurimpien kaupunkien pääteitä lukuun ottamatta. Norjan erityspiirteenä olevat maantietunnelit ovat aina silloin tällöin huonon kuntonsa takia yleisen kritiikin aiheena. Juuttuipa eräänä iltana kuningas erääseen Oslon tunneliin, niin että maailmalle lähti ennen aikaisesti viesti kuninkaan kuolleen, vaikka kyseessä oli vain "tyypillinen tunneliromahdus", joita Norjassa on edelleenkin kansalaisten mielestä ihan liikaa. Norjan kautta kulkeva leveyspiiri jatkuu lännessä Grönlantiin ja idässä Siperiaan. Grönlannissa vallitsi jääkausi ennen nykyistä ilmastonmuutosta. Tuomisen mukaan vuonna 1949 Siperiassa oli vielä maailman kylmin kohta. Huomio on siksi tärkeä, että norjalaisilla on asutusta samoilla leveysasteilla, joissa voi silti elää meren ansiosta:


"Vaikka Norja on näin kaukana pohjoisessa, se kuitenkin meren välityksellä saa osansa maapallon kuumimpien seutujen lämmöstä. Kaukaa Atlantin valtameren eteläosista kiertää Golf-virraksi nimitetty merivirta, joka tuo tullessaan lämmintä vettä Norjan rannikolle niiden koko pituudelta. Siksi meri ei siellä juuri koskaan ole jäässä, vaan laivoilla voidaan liikkua kautta vuoden. Keskitalvella on meriveden lämpö Jäämeren rannallakin +3 astetta."


Tämän tärkeän huomion Norjan erillispiirteestä, joka tekee Norjasta poikkeuksellisen, opimme jo ensimmäisillä maantiedon tunneilla koulussa. Norjassakin luonnosta, tosin estetisoimalla se puhtaana ja alkuperäisenä moniin muihin maihin verrattuna, on tehty matkailuvaltti ja tuotteiden ekologinen alkuperä näyttelee merkittävää roolia hinnoissa ja markkinoilla. Hyvänä esimerkkinä tästä on se, miten Tuominen kirjoittaa ihailevan juhlallisesti Norjasta ja sen luonnosta, miten tunturien sydämessä on juhlallisen ja kaamean yksinäistä. Vain siniset varjot ja paljaiden kallioiden rosoiset seinämät erottuvat ikuisen lumen valkeudesta:


"Kartassa Norja on suurimmaksi osaksi värittyy ruskeaksi. Tummimman ruskeassa on valkoiseksi värjättyjä kohtia. Siellä vuoret ovat niin korkeat, ettei lumi sula kesällä, vaan muuttuu jääksi. Näin syntyy jäätiköitä, jotka lähettävät pitkiä kielekkeitä laaksoihin. Vihreää väriä on kartassa vain maan eteläosassa ja kapeana kaistaleena rannikolla. Mutta monin paikoin tunturien rinteet laskeutuvat äkkijyrkkinä mereen saakka."


Norjan tekee viettäväksi sen karuus ja alkuvoimaisuus. Tunturien jäätiköistä ja laajoista soista Norjan joet saavat alkunsa. Monet joet olivat Tuomisen aikaan, ja ovat yhä lyhyitä, jyrkkiä ja koskisia. Niistä ei juuri ole kulkuväyliksi, mutta tukkeja niissä pystyi menneinä aikoina uittamaan ja ne antavat sähkövoimaa. Tuominen miettii, että vaikka Norja oli silloinkin niin kaukana pohjoisessa ja niin korkeaa maata, oli sen ilmasto Golf-virran vaikutuksesta lauhkeampi kuin missään muussa pohjoisessa maassa. Myös tämä tekee Norjasta erilaisen Pohjoismaan. Talvi ja kevät ovat leudoimmat rannikolla ja sitä kylmemmät, mitä kauemmaksi sisämaahan mennään. Oikeaa talvea, sellaisena kun suomalaiset sen tottuivat käsittämään marraskuusta huhtikuuhun ennen aikaan lumisena, kylmänä ja jäisenä, ei Norjan rannikoilla ole. Kesä taas on siellä viileä ja lämpimin sisämaassa. Rannikolla vallitsee meri-ilmasto. Lämpö on melko sama Etelä- ja Pohjois-Norjassa:


"Meri on lämmin ja vallitsevat länsituulet tuovat tullessaan runsaasti kosteutta. Rannikolla ilma joutuu kohoamaan tunturiseinämää ylös ja jäähtyy. Silloin siinä oleva kosteus muuttuu sateeksi. Norjan länsirannikolla sataa tavattoman paljon, monin paikoin kaksi, jopa kolmekin metriä vuodessa."


Norjan karuutta Tuominen ei väsy ihmettelemään kirjassaan, sillä suurimmassa osassa Norjaa ei kasva mitään vaan se on joutomaata. Joutomaata on hänen mukaansa juuri tuntureilla. Kasviton kivikko, jäkälä, sammale, kanerva sekä hieman alempana paju, kataja- ja vaivaiskoivupensaat verhoavat laajoja alueita:


"Metsä ei menesty niin korkealla merenpinnasta. Ylimmäksi kapuaa puista tunturikoivu, joka muodostaa metsänrajan. Metsänraja on Etelä-Norjassa 1000-13000 metrin korkeudessa, mutta laskeutuu pohjoiseen päin mentäessä 400 metriin. Pohjois-Norjan, Ruijan rannikolla on korkeutena vain 100 metriä."


Mutta on Norjassa metsiäkin. Sen todistaa Tuomisen kirjaansa ottama kuva Oslon lähellä sijaitsevista pyökkimetsistä, jotka ovat luonteenomaisia yleensä keskieurooppalaiselle maisemalle. Tuomisen kuva on otettu Oslo-vuonon suulta. Kuvasta näkyy, miten varjostavien pyökkien juurella oleva maa on miltei kasviton:


"Kuitenkin Norja on Euroopan metsäisimpiä maita. Kuusi, mänty ja koivu ovat yleisimmät puulajit. Kuusta ei kuitenkaan ole länsirannikolla muualla kuin vuonojen perukoissa eikä liioin aivan pohjoisessa. Lehtipuuta on havumetsän seassa, etelässä jopa kaikkia Suomen jaloimpia lehtipuita sekä pyökkejäkin, joista ei Suomessa lainkaan kasva."


Suurin osa Norjan kaupungeista on etelärannikolla, kaikkein useimmat Oslo-vuonon rannoilla. Tuomisen aikaan kaupunkeja oli vain sisämaassa, Oslon pohjoispuolella olevalla alueella:


"Jos suomalainen saapuu Norjaan etelästä Skakerrakin poikki kulkevassa laivassa, hän kokee pienoisen pettymyksen. Hän tietää lähestyvänsä maan pääkaupunkia, Osloa, joka sijaitsee samannimisen vuonon perukassa mutta Oslo-vuono ei ole meidän mielikuvituksemme eikä kuvakirjojemme Norjaa. Laiva kulkee peninkulman toisensa jälkeen aukeassa, leveässä merenlahdessa. Siinä missä vuono on kapeimmillaan, vartioivat Oskarsborgin linnoituksen tykit Oslon porttia merelle päin."


Paljon on muuttunut noista Tuomisen kuvaamista ajoista sekä Norja että Oslo. Rajanveto norjalaisen ja muun maailman välillä on muuttunut samalla laajemmaksi kun myös heidän ympäristösuhteensa on kulutuksen kautta globalisoitunut ja olla sekä oikeassa että voittaa koko ajan karannut inhimillisen rajan ylitse ilman, että siitä ymmärretään maassa, joka kehuu itseään. Taustalla vaikuttaa näistä lähtökohdista nousevia kulttuurisia arvoja ja arvostuksia, joista yksi on kaikkialla vaikuttava nurkkapatriotismi. Norja on näet monimuotoinen paketti, jonka voi silti ymmärtää yhdellä silmäyksellä yhdeksi suureksi kokonaisuudeksi etelän Stravangerista Keski-Norjan Trondheimin kautta pohjoisen Tromssaan ja aina Finnmarkin läänin kveenien Pyssyjoelle asti.


Norjalaiset Egil A. Wyller ja Öivind Andersen, jotka kuuluvat pohjoismaiseen Platonselskabet-nimiseen aatehistorialliseen seuraan, ovat innoittaneet norjalaista maantiedon tutkija Inger Birkelandia, joka on vuonna 2002 viitannut kreikkalaiseen "chora"-käsitteeseen Platonin Timaios-dialogista osana näkemystään maantiedosta, joka sopii hyvin myös raamiksi "maantieteellispoliittiselle" Norja-näkemykselle nimenomaan siinä suhteessa, mitä Platonille "chora" merkitsi syntymisen ja lähtemisen alkutilana, mistä käsin ympärillä oleva reaalipoliittinen oivallus materiaalisen maailman toteutumisesta syntyy havaittavana maantieteenä, jolloin aistein tunnistettava tila on syntymisen ja häviämisen piirissä kotipaikan suhteen rakentuessa tutun ja erilaisen rajankäynnin välillä.


"Chora" on osa ikuisesti olevaa, ja se tarjoaa siksi lähtötilan ja paikan missä olla sekä perustan materialisoivalle maailmalle. Kreikkalaisten "chora" olkoon siksi tämän luvun sekä synonyymi merelle että samalla siitä kumpuavan norjalaisen maantietokäsityksen status quo. Ja vaikka luonto ei esiinny tavallisesti Euroopassa niin täyteläisenä, rehevänä kuin Aasiassa ja Afrikassa, Norjan rannikkojen, luotojen ja luonnon vastakohtaisuudet ja karu viehätys on tehnyt Norjan luonnosta ihan oman lukunsa eurooppalaisen maantieteen piirissä. Norjan poliittisen maantieteen, joka nojaa enemmin historiallisiin tapahtumiin, josta se ottaa esimerkkinsä ja kehittää päätelmänsä, on joidenkin mielestä toiselta nimeltään geopolitiikkaa, joka käsittelee etupäässä nykyajan valtiollisia tapahtumia ja pyrkii vaikuttamaan poliittiseen kasvatukseen maantieteellisten tosiseikkojen pohjalla Norjasta merivaltiona.


Mutta nämä määritelmät ovat vanhoja eivätkä enää kuvaa tyhjentävästi suurien haasteiden edessä koko kuvaa maantieteellisestä "chorasta". Näiden molempien ymmärtäminen edellyttää jonkinlaista historian tuntemista. Siksi kirjan alussa on ensimmäinen luku "Lyhyt Norjan historia numeroina". Mutta se ei yksin riitä eikä tämä kirja riitä selittämään tyhjentävästi norjalaisen "choran" eroavuuksia muuhun selitysmaailmaan verrattuna. Siksi kuvaan tätä "choraa" maantieteellispoliittisesti, jolloin hyvä lähtökohta on muistaa Norjan olevan eurooppalaiselta mantereelta katsottuna historiallisesti pieni ja eristäytynyt antlanttinen meri-ja kalastusyhteiskunta, joka levittäytyy pitkälle kapealle alueelle, vaikeakulkuisten vuonojen ja vuorten vuorotellessa maisemissa yhtä paljon kuin ihmisten olemuksissa ja mielissä.


Napoleonin kukistuttua Euroopan kartta näytti hetken aikaa vakiintuneen uomiinsa ennen kuin alkoi syntyä kuin sieniä sateella uusia valtioita; 1814 Norja, 1829 Serbia ja Kreikka, 1830 Belgia, 1861 Romania, 1860/1870 Italia, 1871 Saksa, 1878 Bulgaria ja Montenegro, 1913 Albania sekä ms:n jälkeen 10 itsenäistä valtiota: Suomi, Viro, Latvia, Liettua, Puola, Tsekkoslovakia, Jugoslavia, islanti, Danzig ja Irlannin vapaavaltio sekä Itävalta ja Unkari. Kun saksalainen maantieteilijä Friedrich Ratzel lanseerasi geopolitiikka-sanan 1800-luvun lopussa, hän tarkasteli teoksessaan luonnonolojen vaikutuksia valtioiden syntyyn ja kehitykseen, mikä Norjan tapauksessa antaa yhden selitysmallin vanhan Norjan eli siis ennen vuoden 1973 öljylöytöä olleen maan syntyyn ja kehitykseen sekä väestörakenteeseen mutta ei riittävää eikä tarpeeksi monipuolista selitystä siitä, miten "chora" muuttui ajan myötä ja sen merkitys. Vai muuttuiko, sillä vaikuttaa että monet unohtivat, että Norjassa "chora" on kaikki kaikessa, jopa niin että maata voi hyvin kutsua merivaltioksi, olihan sillä 1800-luvulla maailman neljänneksi suurin laivasto?


Norjan luonnollinen huoli Jäämerestä ja siellä olevista satamistaan sekä Huippuvuorista vaikuttaa tätä vasten ymmärrettävältä norjalaiseen maantieteellispoliittiseen kokonaisymmärrykseen kuuluvalta perusperiaatteelta, mistä ei tingitä tippaakaan Norjan kanssa pohjoisen meriherruudesta taistelevan suurvalta-Venäjän kanssa siitä huolimatta, että Venäjän alue toissa vuosisadan vaihteessa ulottui Itämerestä Isoon valtamereen ja Jäämeren rannikolta Mustaanmereen ja Kaspianmereen. Iivari Leiviskä kuvaa meriongelmaa kirjassaan "Poliittinen maantiede" (Kauppalehden kirjapaino 1938) enemminkin Pohjoismaiden keskinäisenä geopoliittisena kohtalonkysymyksenä:


"Keskiajalla koetti Tanska saada ylivallan Itämerestä Pohjanmereen johtavien salmien ja näiden merten ympäristössä vallaten Etelä-Ruotsin ja Etelä-Norjan ja yrittäen asettua Viroon. Samoin hansakaupungit yrittivät rajoittaa pääsyä Itämereen Tanskan salmien kautta. Kustaa Adolfin aikana Ruotsi yritti saada koko Itämeren valtapiiriinsä ja saikin haltuunsa Ruotsin ja Suomen rannikoiden lisäksi Inkerinmaan sekä Etu-Pommerin Itämeren rannikolla."


Leiviskän geopoliittinen selitys on edelleenkin hyvä eikä ole tippaakaan vanhentunut muuttuneista olosuhteista ja historiasta huolimatta. Se kuvaa myös Norjan, Ruotsin, Tanskan ja Suomen vaikeaa asemaa Saksan ja Venäjän välissä sekä sitä, miksi Britannia ja Yhdysvallat eivät syö kilpaa samalla kaukalolla Pohjoismaiden kanssa, vaan ovat näiden luonnollisia liitolaisia ja yhteistyökumppaneita logistisessa mielessä, mutta myös aivan erityisesti muista Pohjoismaista poiketen Norjan strategisesti tärkeän rannikon merkitystä Britannialle ja Yhdysvalloille - asia, jota Suomessa on ollut vaikea jostain kumman syystä ymmärtää, vaikka sekä historiallisesta perspektiivistä että kartalta paljaalla silmällä katsottuna asia on enemmän kuin ilmeinen.


Kun katsoo pitkän merirajan omaavaa Norjaa Atlantilta, huomaa ettei Norja ole kulkeutunut minkään "ajopuuteorian" mukaisesti Britannian ja Yhdysvaltojen syliin, vaan on aina siellä ollut, kuuluen historiallisesti tähän kolmen merivaltakunnan muodostamaan Atlantin tiiviiseen perheyhteisöön. Tämä reaalipoliittinen ymmärrys "choraan" sitoo Norjan geopoliittisesti enemmän Atlanttiin kuin Eurooppaan ja Pohjoismaihin, valtion muodon ollessa hyvin erilainen maavaltioihin verrattuna; merivaltioilla sen rajat kulkevat merissä, joiden hallinta ja sekä iso kauppa- että sotalaivasto ovat näille maille enemmän kuin elinehto; ne ovat sydän, keuhkot aivot ja koko sen verenkierto. Tuomisen kuvaus Norjasta samalta vuodelta 1949, kun maa liittyi Natoon, on viehättävä ja alansa parhaita tietystä yksinkertaistamisestaan huolimatta. Tuominen kuvaa hyvin maan sekä myös Norjan eläimiä, korkeilla merikalliolla pesiviä "hullunkurisen näköisiä lunneja" sekä pohjoisnorjalaista luontoa. Valaanpyynnin merkitys Norjalle oli ennen öljybuumia noihin aikoihin merkittävä:


"Valaanöljy on erittäin tärkeällä sijalla Norjan tuotteiden joukossa, vaikka sitä joudutaankin niin kovin kaukaa hankkimaan. Monet maat harjoittavat valaanpyyntiä, mutta Norja on pyyntimaista ensi sijalla. Öljystä tehdään pääasiallisesti margariinia ja saippuaa. Suurin osa käytetään omassa maassa, mutta tärkeintä on öljyn myyminen ulkomaille. Norja tarvitsee kipeästi puolestaan niistä saatavia tarvikkeita. Siksi sen kannattaa lähettää laivansa etelän vesille kauas omilta rannikoiltaan ja meriltään."