Majakovski historian jäljessä

Teksti:

Harald Olausen

Nuoren Neuvostoliiton propagandarunoilijaksi osin vasten tahtoaan joutunut venäläinen runoilija Vladimir Majakovski ei ollut ehkä suuren luokan syvällinen ja mestarillinen runoilija, mutta hänen arvonsa on muualla. Hän oli tärkeä aikalaistodistajana modernin ihmisen ja modernismin synnyn alkuvaiheilla (1923) sekä Amerikassa että Neuvostoliitossa siitä huolimatta ettei hän ollut sanan humanistisessa mielessä älykkö, ei tekijä eikä näkijä, vaan kulki historian jäljessä toistaen sitä kuten hänelle käskettiin tehdä ilman leikkiä, iloa ja huumoria. Suomeksi Majakovskin kirjoituksia Amerikasta löytyy kaksin kappalein "Minun löytämäni Amerikka" (Savukeidas 2010) sekä "Runoja Amerikasta" (Savukeidas 2010). Teoksista huomaa miten Majakovskin kynä ei ollut enää pitkään aikaan ollut terässä eikä jaksanut palvella sydäntä. Tekstit ovat tekopirteitä ja runot kangistuneita. Hekuma ja innostus puuttuvat. Majakovski ei osaa mennä asioiden ytimiin eikä kertoa jouhevasti mistä kenkä puristaa. Miksi? Siihen löytyy vastaus Brodskyn Nobel-puheesta.

Majakovski olisi voinut olla kuin Brodsky, sillä hän oli jo itse kokenut Venäjällä, miten ilmapiiri oli kiristynyt. Jokin oli mennyt heti alussa pieleen ja pahasti eikä niinkin ison laivan kuin Venäjän kääntäminen onnistunut muutamassa vuodessa. Leninin kuoltua alkanut sisäinen taistelu vallasta ja sisällissodan pysyvät arvet kärsivässä kansassa samalla kun Felix Derzinskin johtama salainen poliisi alkoi saada yhä suuremman vallan kommunismin nimellä kulkeneesta epäonnistuneesta ihmisrääkkäyksestä. Juuri sen takia tai syyllisyyttään tuohon onnettomuuteen omaa hurjuuttaan ja sinisilmäisyyttään, kehno runoilija päätti päivänsä halvassa hotellissa tietäen, ettei koskaan saavuta runoilijana sitä arvoa, jonka mieluusti olisi halunnut, vaan juuri siksi että oli melkein yhtä lähellä punaisia, kuin toinen yhtä hyödyllinen idiootti - häneen Amerikka-innostuksen istuttanut amerikkalainen toimittaja John Reed, joka antoi vahvasti väärän leniniläisen todistuksen lokakuun vallankumouksesta kirjassaan "Kymmenen päivää, jotka ravisuttivat maailmaa", kuin ohjeena Majakovskille toimia samoin.

Osin Reedin innoittamana Majakovski alkoi puhua pääsystä näkemään Amerikka. Kun Reed kuoli vuonna 1920 Majakovski alkoi haaveilla matkasta Reedin kotimaahan. Majakoskilla oli kuumeinen kausi nähdä ja saada kokea. Hän ei halunnut enää sulkeutua ummehtuneiden kirjojen maailmaan vaan avata ikkunat lukemattomiin maailmoihin. Hänen suonissaan virtasi vielä tuolloin nuoren miehen levoton veri - se sama, joka Reedin mukaan pisti Amerikan työläiset kapinoimaan riistäjiään vastaan. Moni muukin oli huomannut Amerikan vetovoiman, kuten Majakovski. Amerikoissa tapahtui koko ajan jotain uutta ja jännittävää. Siellä kaikki oli suurta ja jopa isompaa kuten valheet, valta ja kansan kärsimykset. Koneet jyskyttivät rahaa suurella tohinalla ja kovalla äänellä niin, ettei kukaan nukkunut kunnolla koskaan maassa, jossa aika oli rahaa kirjaimellisesti.

Majakovskin runot ovat yhtä pauhaamista ja teennäistä vilpittömyyttä täynnä. Siksi nämä onnettomat räpellykset kannattaa sivuuttaa täysin (en ymmärrä miksi Savukeidas on julkaissut samana vuonna kaksin kappalein Majakovskin vieläpä huonoimpia tekstejä; eikä paperille olisi ollut parempaakin käyttöä, vaikka vessapaperina?). Hän on kuin kommunismin älystä ja oivalluksiat tyhjä Arvo Salo (HYI). Todellisen runoilijan karikatyyri. Vai pitäisikö sanoa vastavalo ja painajainen? Puistattaa lukea hänen (molempien) kylmiä ja sisällyksettömiä runojaan, joita en edes runoiksi nimittäisi, vaan "arvosalomaisiksi sitaateiksi näkyväisen sokeasta tautofoniasta". Hyvästä syystä Brodsky inhosi tätä tyhjäntäyttävää turhaketta ja itsensä mielivallalle huorannutta teeskentelijää. Hänhän oli hirmuvallan edessä mateleva pikkupiski, joka jaksoi nuolla kiduttajiensa kenkiä hamaan (karmaisevaan) loppuun saakka siitä huolimatta, että tiesi mitä kulisseissa oikeasti tapahtui. Brodsky piikitteli kuoleman läpi Majakovskia, tätä mainitsematta, Nobel-juhlaesitelmässään, muistuttamalla Ahmatovan sanoja lainaten, moskasta runon ja elämän yhtenä tärkeänä rakennusaineena:

"Taide on sinkoase; sen kehitystä ei määrää taiteilijan yksilöllisyys vaan itse aineiston dynamiikka ja johdonmukaisuus, se, miten on käynyt aiemmin käytetyille keinoille, jotka kerta kerran jälkeen vaativat (tai tuntuvat vaativan) laadullisesti uuden esteettisen ratkaisun. Koska taiteella on oma sukupuunsa, dynamiikkansa ja logiikkansa, se ei merkitse samaa kuin historia, vaan on enintään sen kanssa rinnakkainen, ja sen olemassaolo on jatkuvaa uuden esteettisen todellisuuden synnyttämistä. Tästä syystä sen katsotaan usein kulkevan "kehityksen edellä", historian edellä - historian, jonka tärkein työväline on - ellemme vielä kerran parantelisi Marxia - juuri tuo klisee."