Markiisi de Sade: Rakkaus ja väkivalta

Teksti professori Timo Airaksinen

Oliko Sade ensimmäinen joka tajusi, miksi rakkaus on väkivaltaa ja että kulttuurisen työn tehtävänä on peittää tuo kaamea totuus niiltä, jotka vielä kehtaavat rakastaa. Vanha fraasi kuuluu, sen tapat jota rakastat eli rakkauden tehtävä on tuhota kohteensa, jolloin tuho ja terrori todistavat rakkaudesta, eikä muuta todistetta sitten olekaan. Sade ajattelee näin, ja minä tietysti kerron tuon ajatuksen logiikan, mutta ensin on paikallaan taustakatsaus nykyaikaan ja sen edellyttämään outoon viihtymisen malliin.

Me elämme sepitteisen väkivallan kyllästämässä maailmassa, jossa viihde pelaa aivan erinomaisilla raakuuksilla, murhilla, tapoilla, teloituksilla, pahoinpitelyillä, raiskauksilla, verellä ja irtonaisilla ruumiinosilla. Haulikon laukaus päin kasvoja on aina hyvä aloitus tarinalle. Murha on tapahtunut ja poliisi alkaa selvittää sitä, hienoa, kuinka jännittävää! Kulttuurikansalaiset eivät koskaan saa tarpeekseen väkivallasta, sen toistosta ja ikävystyttävästä tavanomaisuudesta. Tappaminen säväyttää niin mukavasti.

Samalla ihmiset ovat käyneet yliherkiksi omaan persoonaan kohdistuvalle väkivallalle, seksuaaliselle ja muulle. Jo pieni kosketus, väärä puheilmaisu, tunku omalle reviirille tulkitaan väkivallaksi, väkivalta järkyttää ja lopulta tuhoaa persoonan. Ihminen pelkää väkivaltaa, eikä hänellä ole mitään välineitä käsitellä sen realiteetteja. Hän pelkää niin kuin ei mitään muuta, mutta silti hän ei saa tarpeekseen väkivallan sepitteisen muodon kiihottavuudesta. 

Ampuma-ase on taikakalu, talismaani ja fetissi, jonka ojentaminen kohti ja laukaiseminen, parhaimmillaan teloitustyyliin, antaa sen tyydytyksen jota muuten ei saa. Dualismi on täydellinen, me nautimme siitä, mitä pelkäämme, ja nautimme eniten siitä, mitä pelkäämme eniten; toisin sanoen, me nautimme pelostamme ja pelkäämme nautintoamme. Me sanomme rakastavamme rauhaa ja tahtovamme pelkää hyvää, mutta kaiken tämän me tuhoamme surkeassa mielikuvituksessamme. 

Sen tuhoaa, mitä rakastaa. Nykyihminen elää syvällä sepitteisessä ja symbolisessa maailmassa, niin syvällä, että todellisuus on varjo vain. Me siis rakastamme väkivaltaa. Kouristuksenomaisen kiintymyksen väkivallan ja seksin esittämiseen tasapainottaa imelletty lempi, romanttinen kiintymys toiseen ihmiseen, hyvä rakkaus ilman seksin pyydettä ja likaa. Viihdemusiikki, elokuvan romanttinen komedia ja ihmissuhderomaanit täyttyvät rakkaudesta ja niiden kuluttaja rakkauden kaipuusta, kaihosta ja kihelmöivästä odotuksesta.

Näin kirjakaupan ikkunassa kirjamainoksen, jossa nuori naiskirjailija lausuu, mikään ei ole pelottavampaa kuin rakkauden mahdollisuus. Hieno lause, tarkoittaako kirjailija väkivaltaista seksiä vain romanttista kaihoa? Moniselitteisyys viittaa johonkin, jota Sade olisi arvostanut, mutta pelkään, että tarkoitus on viitata kaihoon. Seksi ja seksuaalisuus ovat poissa ja ne pitää pitää poissa silmistä, vaikka kaikki tietävät, ettei nuori rakkaus ole muuta kuin seksin odottamisen aika. 

Kuten etiikka määrää, ensin on rakastettava, sitten vasta pantava, koska näin taataan molempien seksin osapuolten tasa-arvoisuus. Se on eettistä se. Seksi itsessään on pornografisoitu ja työnnetty omille nettisivuilleen, jossa tietokonevirukset vaanivat käyttäjän tietokonetta aivan samoin kuin sukupuolitaudit vaanivat liian himokasta kehoa. Seksi ei ole vain häpeällistä vaan myös vaarallista. Vääränlaisen pornon säilyttämisestä ja levittämisestä saa linnatuomion, jonka välityksellä pahuuden ruumiillistuminen todennetaan. Silti netissä on kaikki mitä seksissä saattaa olla. Mitä vain haluat, sen sinä sieltä saat.

Sade olisi rakastanut nettiä. Kun seksi on työnnetty rajan yli netin tuonpuoleiseen, miten seksin on käynyt? Ei seksi pysy marginaalissa, vaan työntyy sieltä esiin kovana ja vaativana. Seksi sekaantuu väkivaltaan, ei toki sillä tavalla, josta jotkut varhaiset feministit varoittivat. Ajatus nimittäin oli se, että pornografia merkitsee väkivaltaista seksiä, sellaista jossa Antero raiskaa vastahakoista Liisaa katsojan ja lukijan iloksi. Toisin sanoen, seksi on seksiä ja väkivalta väkivaltaa, ja pornografiassa esitetään seksiä, jossa on väkivaltainen osio.

Netistä kuitenkin löytyy kaikkea seksiin liittyvää, hellää yhtä hyvin kuin väkivaltaista, mitä vain kuluttaja halajaakaan – ja kaikkea muutakin. Saden kannalta, niin kuin hän sen esittää, seksi ja väkivalta ovat yksi ja sama asia. Tämän keksinnön takia Sadea täytyy pitää profeettana, jumalaisena markiisina, joka näki suuren kulttuurisen hämäyksen läpi ja kutsui sitä kristilliseksi. Yksi ja sama esitetäänkö seksiä vai väkivaltaa, samaa esitetään. Kun poliisin ammus räjäyttää pahiksen pitkin seiniä, kyse on seksistä; kun mies tunkee kalunsa kakkoseen, kyse on väkivallasta.

Saden teesi on, ettei väkivaltaa ja seksiä ole erottaminen toisistaan. Omana aikanamme BDSM harrastus perustuu samaan totuuteen. (BDSM tarkoittaa "bonding, discipline, sadism, masochism" eli sitominen, kurittaminen, kärsimyksen tuottamisesta nauttiva, omasta kärsimyksestä nauttiva.) Jos ihmistä leikellään partaterällä tai piiskataan lujasti, miksi nautinto olisi seksuaalista? Miksi tuollaisen katseleminen on seksuaalista? Miksi sadistinen nautinto olisi seksuaalista? 

Kuvittelisi sadismin perustuvan vallan antamaan huumaan, joka ei ole seksuaalinen tunne, mutta seksuaalista tuo valta silti on, vaikka ei liitykään millään tavalla sukupuolielimiin. Kuvittelisi seksin määritelmän olevan jotenkin sidoksissa nimenomaan sukupuolielimiin ja niiden käyttelyyn toisia sukupuolielimiä vasten, mutta kun ei ole. Sadea mukaillen sanotaan, ettei mikään ole inhottavampaa ja epäseksikkäämpää kuin mies ja nainen lähetyssaarnaaja-asennossa ikään kuin lasta siittämässä. 

Sade torjuu vaginaalisen seksin ja suosittelee varauksetta kakkosen käyttöä, koska silloin seksin pystyy näkemään väkivaltana jota se oikeasti on. BDSM on seksiä vain, jos asia ymmärretään niin kuin edellä esitin. Outoa sinänsä, mutta BDSM -seksi on aidompaa seksiä kuin se mitä isä ja äiti harrastavat lapsen saamiseksi ja jota ihmiset matkivat normaalina seksinä. Lapsen teko on kuulemma luonnollista ja siksi hyväksyttävää. Harva tulee ajatelleeksi, miten vajaa tämä päättely on. 

Tavanomainen privaatti paneminen ykköseen on pelkkä erikoistapaus, joka jostakin merkillisestä syystä on korotettu paradigmaksi. Seksuaalista kiihotusta ja nautintoa on tarjolla muuallakin ja tosi kaukana tuosta paradigmasta. Saden ajatuksena on, että sentimentaalinen, imelän romanttinen rakkaus, erotiikka, tuo tämän päivän amerikkalaisen viihteen iän ikuinen aihe, "love", on sumuverho, joka peittää sen totuuden, että rakkaus on seksiä ja seksi väkivaltaa, aivan kuten väkivalta on seksiä. 

Pistooli on silloin tekopenis eli dildo ja luoti se siemen joka tuottaa rakkauden hedelmän, räjähtäneen ja silvotun ruumiin, tuon ruman, verisen ja likaisen sikiön. Sade ei puhu romanttisesta rakkaudesta tai jos puhuu, puhuu siitä halveksuen. Hänen väitteensä on, että romanttinen rakkaus ei ole mikään nautinnon lähde. Kukaan ei kiihotu, innostu, rupea riehumaan ja hakemaan orgasmia leijuessaan romanttisen rakkauden auvossa. 

Silloin vain yrittää olla ymmärtämättä totuutta rakkaudesta, joka on seksiä eli väkivaltaa, sitä suurinta mielihyvää ja onnea joka ohjaa ihmisen toimintaa. Me olemme hyviä ymmärtämättömyyden taitajia, me osaamme ja onnistumme piilottamaan alitajuiset pyrkimyksemme ja halumme ikään kuin kaikki onnistuisi romanttisen rakkauden varassa. Mutta totuuskin on häilyvä: TV on totuus ja netti koko maailma. Naiset menevät nykyään armeijaan siinä kuin miehetkin, vaikka toki vapaaehtoisina. 

Naiset tajuavat armeijan ja poliisin suoman tilaisuuden päästä nauttimaan suurimmasta mahdollisesta nautinnosta, tappamisesta, kiduttamisesta ja pahoinpitelystä, vieläpä yleisesti hyväksytyllä tavalla. On seksikästä ajaa tankkia ja ampua singolla, sen minäkin ymmärrän. Kiihottaako ajatus pansaritorjunnan onteloammuksen vaikutuksista ihmiskehoon tankin teräskuoren sisällä? Vai kuvitteleeko joku, että naissotilaat ovat lempeitä sisaria kun tosipaikka tulee? 

Että he ovat siellä sitä vasten. On vain yksi motiivi liittyä vapaaehtoisesti armeijaan, tappaminen. Kuten tiedetty on, armeijan tehtävänä on tappaa ihmisiä. USA:ssa poliisi tappaa ihmisiä, Suomessa harvemmin. Mutta tappajan näköisiksi poliisit on tehty meilläkin. Muistakaamme kuitenkin, että Sade itse ei arvostanut tappamista sodassa eikä edes julkisia teloituksia. Se mikä on virallista, oikeutettua ja hyväksyttyä, ei saata olla nautinnollista juuri siinä oikeassa mielessä, jota Sade niin värikkäästi kuvaa.