Teksti professori Timo Airaksinen

DigiVallilassa käsitellään professori Timo Airaksisen suosittuja kirjoituksia Markiisi de Sadesta kerran viikossa. Markiisi de Saden vahva vaikutus näkyy edelleenkin koko ajan vapautuvassa ilmapiirissä yhä voimakkaampana, mitä seksuaalisuudesta puhumiseen ja sillä itsensä ilmentämiseen tulee, yhtä hyvin ja selkeästi se näkyy myös Friedrich Nietzschen viimeisessä kirjassa Ecce Homo, jonka kirjoittaja ja esittämä kaikki sen ajan arvot kunnolla kyseenalaistanut ihminen olivat sata vuotta aikaansa edellä aikalaistensa suureksi kauhuksi ja järkytykseksi. Esipuheensa aluksi filosofi muistuttaa, ettei ole mikään pelottava kummajainen tai moraalihirviö, vaan luonnostaan täysi vastakohta sellaisille ihmisille, joita siihen asti oli kunnioitettu hyveellisinä:

"Näin meidän kesken, minusta näyttää siltä, että juuri tämä on yksi ylpeydenaiheistani. Olen filosofi Dionysoksen opetuslapsi, mieluummin olisin satyyri kuin pyhimys." Samanlainen on vapaan erotiikan hullaannuttama Airaksisen markiisi de Sade. Airaksisen hellimä kirjoitustyyli on pohtivaa ja älyllisesti haastavaa. Markiisi de Sadessa hän puhuu yksilön pahuudesta: "Absoluuttisen optimistin mukaan jotkin hyvät asiat osoittautuvat olevan pahoja, mutta vain näennäisesti, ja luonnon kuvat toimivat kuvan kaunistamiseksi – edellyttäen että ne ovat varsinaisia vajavaisuuksia, joiden varjot ovat samanaikaisesti sekä pysyviä että ohimeneviä mitä sopivammalla esteettisellä tavalla". De Sade on myös eräänlainen kulttuurimme mittari.

Se kertoo siitä, uskallammeko katsoa itseämme tarkasti sisään. Professori Timo Airaksisen de Sade-tutkielma on edelleenkin tärkeä osa yleissivistystä sekä perusteos pohdittavaksi akselilla ihminen-vapaus-valta-ja kontrolli, sillä de Sadellekin olemassaolon kysymys oli pohjimmiltaan kysymys ihmisen vapaudesta ja siitä, kenellä on oikeus sanoa, mikä on oikein. Airaksisen tekstit ovat merkittäviä myös siksi, että hän onnistuu valaisemaan Saden kaunokirjallisten teosten filosofista maailmaa ja analysoi niissä esiintyvää etiikkaa, käsitystä vapaudesta ja nautinnosta sekä elämänkatsomusta vertaamalla Saden elämää ja tuotantoa filosofian an historian muiden suurten nimien, kuten mm. Hobbesin ja La Mettrien saavutuksiin.

Luvut ovat seuraavanlaisia; Johdanto, Filosofian kääntöpuoli, Saden filosofia ja sen tausta, Tosiasiat, Aiheet, Optimismin kumoaminen, Perverssiyden määritelmä, Luonto ja tyhjyys, Kaksi käsitystä luonnosta, Luonto ja arvo, Haaskaeläin, Tuuri ja transgressio, Hedonismi psykologiassa, Persoonallinen identiteetti, Naiset, Mielihyvä vai aivot, Kostaja, Paheen etiikkaa, Elämänsuunnitelmat, Inversion parodia, Paheellisuuteen kouluttaminen, Rakkaus, Yhteiskuntasopimuksen ivaelma, Yhteiskuntakritiikki, Utopiassa ja sen tuolla puolen, Tuskan ja nautinnon teatteri, Fallokratian kumoaminen, Kypsä ja vapaa saalistaja, Tyyli ja paheellisuuden moniselitteisyys, Toisto, Väkivallan kielioppi, Lukija, Moniselitteisyys, Metaforat, Hyvän ensisijaisuus, Pintatason hyvä, Syvätason hyvä, Pelastusveneessä, Sade peilin läpi, Likaisten asioiden kanssa askartelu, Hyve ja kontrolli, Narsismin tappio, Perversion merkitys, Moraalisen minän vahingoittuminen, Harkitsematon preferenssinmuodostus, Heikkous ja perverssiyden ydin, Tosiasioita vai kuvitelmia?, Jälkipuhe pokkariversioon 2019: Paha rakkaus, Sade Rakkaus ja väkivalta, Nautinnoista suurin, Luonto, moraali ja luonnon lait: Kant ja Sade, Pitäisikö Sade polttaa?. Miksi lukea Sadea.

Professori Timo Airaksinen: Markiisi de Saden elämä. Alkuperäisteos: The Philosphy of the Marquis de Sade (Routledge, London, 1995). Suomennos Manu J.Vuorio. Markiisi de Saden filosofia (Gaudeamus 1995). Gaudeamuksen luvalla Kulttuuriklubin pokkariversion toimittanut ja tuottanut Harald Olausen sekä kirjoittanut uuden esipuheen (Kulttuuriklubi 2019).

Hedonismi psykologiassa

Saden näkemyksen ei tarvitse heijastaa tieteellistä totuutta ollakseen kiinnostava. Voidaan päinvastoin sanoa, että hänen visionsa on ehkä juuri siksi houkutteleva, että se on niin epätodellinen. Sade ei kiellä tosiasioita vaan ylittää ne. Täten totuudellisuus ei ole filosofisen teorian ainoa hyve. Saden psykologia varmasti säpsähdyttää lukijaa kertakaikkisella virheellisyydellään. Olemme tottuneet pitämään psykologian teoriaa joko totena tai epätotena, koska meistä tuntuu, että psykologia kuvaa asioita, jotka ovat enemmän tai vähemmän pysyviä; meistä tuntuu, ettemme voi jälleenorganisoida omaa itseämme samalla tavalla kuin esimerkiksi yhteiskuntajärjestystä. Mutta vaikka psykologia ei artefakteja kuten sosiologia, se ei vielä riitä suojelemaan psykologiaa kuvitteellisilta muutoksilta. Tässä yhteydessä tulemme näkemään, että Saden ajatukset mielihyvästä ja persoonallisesta identiteetistä ovat samanaikaisesti sekä outoja että myös valaisevia. Sade pyrkii kuvaamaan ihmistä sellaisena kuin hän on ja selittämään hänen outoa ja yllättävää toimintaansa. 

Tämän tehtyään Sade on valmis väittämään normatiivisesti, että hänen kuvaamansa käyttäytyminen on teeskentelemätöntä eikä vieraantunutta — jotakin, johon kuka tahansa voi pyrkiä ja johon hänen tuleekin pyrkiä. Persoonallisuuden psykologian kuvaileva teoria näyttää oikeuttavan julmuuden ja aggressiivisuuden. Jos psykologia muuttaa tällaiset ilmiöt patologisiksi tai syvästi irrationaaliksi, niiden hyväksyminen vapaaksi toiminnaksi ei olisi tarpeellista. Niinpä tällaisen psykologian kehittämistä koskevaan kysymykseen voidaan vastata ehdottamalla, että Sade ei pyri vain osoittamaan, mitä sivistynyt ihminen ensi näkemältä kokee, vaan myös millainen hänen todellinen luontonsa on. Päämääränsä hän tavoittaa sirottelemalla tiettyjä symbolisia piirteitä ihmisten itsestään kertomiin tarinoihin. Tässä mielessä sekä Saden psykologia, että erityisesti hänen aitouden käsitteensä ovat normatiivisia. Nämä normit liittyvät metafysiikkaan, teoriaan luonnollisesta elämästä ja myös luonnon elämään. Kuvailen ensin sadelaisen persoonallisuuden identiteetin perusteita määrein.

Sellaiset ensin ja tarkkaan, mitkä liittyvät yhtäältä agentin aikomuksiin ja toisaalta hänen passiivisuuteensa toiminnan kohteena. Seuraavaksi selitän mielihyvän kostajan ilona, jonka hän saa vihollistensa ja myös itsensä vahingoittamisesta. Tällainen mielihyvä ei ole transsendenttia, ja siksi siinä sekoittuvat keskenään arvo ja katkeruus. Sadelaiset sankarit tarvitsevat yhteiskuntaa — keinotekoista yhteiskunnallista maailmaa — saavuttaakseen todellisen nautinnon, ja tämä ratkaisee irstailijoiden välisen ystävyyden arvoituksen. Se tosiasia, että luonnossa kuka tahansa agentti on haaskaeläin, on turhauttava ja luo koston kaipuun. Olen sitä mieltä, että psykologisesti sellainen mielihyvä eroaa suuresti sosiaalisuuteen perustuvasta nautinnosta. Tämän väitteen puolustaminen etenee termein, jotka kieltävät luonnollisen kategoriat — joita ei voi hallita — ja omaksuvat keinotekoisen kategoriat, joita voidaan hyödyntää mielihyvän tuottamisessa. Tämän mukaisesti argumenttini haarautuu kahdelle taholle, joista ensimmäinen tarkastelee mielihyvän etiikkaa ja toinen yhteiskuntasopimuksen logiikkaa. 

Tämän jälkeen tarkastelen Saden tyylikeinoja, jotka osoittavat hänen lukijalleen tien kohti vapautumista. Persoonallinen identiteetti voidaan tulkita kahdella tavalla: agentin ominaispiirteiden termein, ja termein, jotka kuvaavat, mitä hänelle tapahtuu. Ihannetapauksessa nämä kaksi näkökulmaa ovat toisensa poissulkevia, kuten Sade näyttää ajattelevan. Kypsä agentti ei ole objekti vaan ainoastaan subjekti. Hänen uhrinsa on pelkkä vastaanottaja, jolta puuttuu oma identiteetti. Tällaista suoran ja ironisen_ identiteetin toisistaan erottamista ei kuitenkaan voida suorittaa psykologiassa. Se voi tapahtua vain utooppisessa yhteiskuntajärjestelmässä — yhteiskuntasopimuksen luomassa artefaktissa. Onnistuaksemme yrityksessämme ymmärtää, mikä "persoona" on, meidän on hylättävä kaikki tai psykologiaa koskevat ajatuksemme. Saden analyysi alkaa luonnosta, ja tämä merkitsee, että meidän täytyy tämä perusteina käsittämättömyyttä ja olemattomuutta, ja myös. Ymmärtääksemme sadelaista persoonaa meidän on ensin tarkasteltava hänen rakennettaan persoonallisen identiteetin näkökulmasta käsin.

Voidaksemme menetellä näin on meidän ensin murrettava luonnon kosminen kuori siten, että sen yhtenäisyydestä nousee esille toimimaan valmis yksilö. Ensimmäiseksi Sade esittää luonnon ja persoonallisuuden välisen polaarisuuden (liikkua kuten haaskaeläin), sitten hän määrittelee sen (repiä kappaleiksi kuten kostaja), ja lopuksi käyttää sitä (saada nautintonsa kuten saalistaja). Saden perusmotiivi on pitää vastakohtien välinen etäisyys niin lyhyenä kuin mahdollista siten, että persoona on sekä rigidi että riippumaton, hänen saadessaan nautintonsa luonnosta, mutta hänen toimintansa jäädessä hänen omakseen. Niiden välinen yhteys perustuu tosiasiaan, että ajatus ja teoria ovat itsessään mielihyvää. Roberta Hackel kirjoittaa lyhyessä mutta oivaltavassa tutkimuksessaan seuraavasti: Sadelaisen luonnetyypin olemus kuvataan vain moraalin termein, erotettuna fyysisistä attribuuteista; sellaisena, jona hän esiintyy moraalisessa miljöössä, erotettuna fyysisistä puitteistaan. Paikan kuvaukset ovat pintapuolisia. Kaikki psykologiset redusoidaan hyvää tai pahaa kohtaan tunnetuiksi mieltymyksiksi. 

Tulen seuraamaan tätä johtolankaa, mutta en Saden novelleissa (kuten Hackel tekee), vaan hänen kielletyissä romaaneissaan, joissa ihmiskuvaus on vielä äärimmäisempää. On totta, että sadelaiset sankarit eivät ole psykologisesti hyvin määriteltyjä, vaan pikemminkin arvottavien ja moraalisten attribuuttien koosteita. Vaikka tämä tosiasia on helppo osoittaa Saden romaaneissa, sitä on vaikea selittää kunnolla; se kohdistuu yleisempään ongelmaan yrittää määritellä, millainen on kunnollinen ihminen. Sade kieltäytyy käymästä käsiksi tähän aiheeseen. sen sijaan hän lähestyy henkilöitään ulkopuolelta, perustaen heidän moraaliattribuuttinsa siihen, mitä he itse teossa ovat. Jopa sellaiset kertomukset kuin Justine, joissa käytetään ensimmäistä persoonaa, noudattavat tätä sääntöä. Juliette, paha nainen, kertoo, mitä hän teki, aivan samalla tavalla kuin Justine, hyvä nainen, tekee selkoa siitä, mitä hänelle tapahtui. Juliette kertoo enemmänkin siitä, mitä tapahtui häntä ympäröiville ihmisille hänen aloittamiensa vuorovaikutussuhteitten ansiosta. Juliettesta tulee persoona täydemmässä mielessä kuin Justinesta. 

Vain Julietten toiminta tuottaa tuloksia; Justine on sen sijaan itsessään tulos. Seuraava kuvailee Julietten ajatusten seurauksia: "Ei, sanon, saamatta mielestäni pahaenteistä ennakkoaavistusta, jolle en mahtanut mitään, 'ei, uskon, että haluaisin mieluummin juoda likööriä ja keskustella Durandin kanssa kuin naida. Sitä paitsi, minulla on kuukautiset, eikä minua muutenkaan haluta... Haluan yksinkertaisesti jutella?" Hän on masentunut. Tässä tapaamme Julietten, joka — poikkeuksellisesti — vaikuttaa perinteiseltä persoonalta vastakohtana niille sadelaisille henkilöille, jotka kieltäytyvät määrittelemästä itseään henkilökohtaisesti tuntevina ja järkeilevinä olentoina, Lukija samastuu hetkeksi Julietteen, joka vastaa nyt lukijan omaa kuvaa itsestään elämän syvällisten ongelmien kanssa kasvokkain olevana ihmisenä. Tämä tunne häviää nopeasti, kun lukija havaitsee Julietten olevan todella suuressa vaarassa. Hänen harkintansa osoittaa, että hänestä itsestään on tulemaisillaan uhri. Hänen on vapauduttava tästä itsetarkkailusta ja alettava taas toimia. Sade esittelee lukijoilleen sankareita, joihin nämä eivät voi samastua. 

Joukossa toisensa poissulkevia tyyppejä jokainen persoona edustaa yhdistelmää muuttumattomista ominaisuuksista, eikä eri tyyppien välillä ole mitään yhteyttä. Persoonat ovat jäykkiä ja etsimänsä mielihyvän kautta myös yhteneväisiä. Mutta mielihyvä merkitsee transsendenssia, joka riistää subjektiltaan persoonallisuuden. Ainoa mielenkiintoinen poikkeus tästä persoonan ainutlaatuisuutta määrittelevästä säännöstä on kasvatus. Kasvatuksen aiheuttamaa muutosta lukuun ottamatta sadelaiset persoonat ovat niin kiinteitä, ettei heitä voida määritellä identiteeteiksi millään perinteellisellä tavalla. Persoonallisuudet jaetaan kahteen suureen luokkaan: vahvat ja heikot. Tyypillisesti ovat vastakkain sadistinen sankari ja avuton uhri. Tätä voidaan verrata fyysiseen työhön, joka tuottaa tekijänsä halun mukaisia tuloksia: sadisti tekee työtä, jonka tuloksena on uhri. Saden kerrontaan tulee sadistinen vivahde juuri tästä alkuperäisestä kovan työn tai tuskan painottamisesta; hänen omat epätoivoiset masturbointiyrityksensä vankilan sellissä kietoutuvat yhteen tuotteiden, kuten paskan, sperman ja ruumiin hallinnan kanssa. 

Asia, joka aluksi näyttää vastenmielisyyden merkiltä, kääntyy väistyvästä väliaineesta saadun voiton juhlinnaksi. Saden ongelmana on, että kova työ ja purkautuminen eivät koskaan oikein sovi yhteen. Herra ja hänen orjansa vastustavat yhdistymistä, miten transsendenttia se sitten saattaisikin olla. Saden persoonien ja luonnon välistä suhdetta koskeva ongelma on, että hän vaatii sankareiltaan yhtäältä sekä riippumattomuutta luonnosta että toisaalta sen pakotteisiin alistumista. Tällaiset henkilöt kuvataan sekä heidän yleisten toiminnallisten taipumustensa että erityisten yksityisten piirteittensä termein. Yleisiä toiminnallisia taipumuksia ovat peniksen koko, aukkojen saatavuus, mielikuvituksen lennokkuus ja julmuuden aste. Nämä kuvailevat sitä, mitä ihminen on kykenevä tekemään ja samalla myös sitä, mitä hän todellisuudessa tekee. Ikä, yhteiskuntaluokka, ammatti, siviilisääty ja kauneus ovat esimerkkejä erityispiirteistä. Kaikki nämä ovat etupäässä uhrien ominaisuuksia, ja ne ovat kuvauksia niistä tavoista, joilla tällaisia ihmisiä käytetään.

Pysyviin ruumiin ja mielen piirteisiin keskittyviä kuvauksia käytetään osoittamaan sitä, mihin näiden piirteiden kantajia käytetään. Passiivisuus kuuluu objektille, joka kuvataan ilman -toimintataipumuksia — toisin kuin sankari, joka jatkuvasti esitellään puhtaana aktiivisuutena. Tietenkin myös sankarit voidaan kuvata erityisinä yksilöinä, mutta tämän tarkoituksena on vain osoittaa, mihin petturuuden kategoriaan he ovat kykeneviä. Jopa sankareita voidaan pettää, väärinkäyttää, silpoa ja tappaa. He eivät ole viattomia eivätkä kypsiä, koska heidät voidaan kuvata ja itse kuvaustakin vielä vaihtaa. Tämä aiheuttaa heille ahdinkoa. Näin vahvimmat sankareista muuttuvat määrittelemättömiksi, ikään kuin he olisivat vain puhdasta toimintaa, dinaalista Idiä, määriteltävissä vain niiden tulosten kautta, joita Id mielihalujensa mukaisesti tuottaa. Uhrit taas ovat pelkkää ainetta, joka tarvitsee muodon voidakseen ylipäätään olla olemassa. Persoonallisen identiteetin yksityiskohdissa käytän teoksen Les 120 journées de Sodome tyyppikokoelmaa. Siinä on kaksi primaaripersoonien ryhmää: neljä toimijaa (irstailijaystävykset).

Sekä neljä sekundaari - eli kohdepersoonaa eli irstailusubjektia. Voi näyttää siltä, että kaikki ovat hyvin määriteltyjä ja heidän identiteettinsä perustuu runsaaseen piirrosjoukkoon; jokaisella esimerkiksi on oma erisnimi, lyyriset piirteensä yhteiskunnallinen taustansa ja aktiiviset taipumuksensa, makunsa ja hyveensä. Samaa tekniikkaa käytetään myös teoksessa Justine -2. Silti primaaripersoonalla on sekä faktuaalinen että moraalinen identiteetti. Tiesimme, että Curval oli "synnynnäinen juoppo ja että siitä oli kymmenen vuotta, Curval oli lopettanut oikeustoimiensa harjoittamisen". Tässä mielessä hänen identiteettinsä on kiinnitetty; sitä ei voi sekoittaa esimerkiksi herttua de Blangisin identiteettiin, joka ei ollut ollut tuomari eikä ollut syntynyt samanlaisissa olosuhteissa. Kuitenkin, kuten Sade tekee selväksi, Curval on nyt jo vanha ja tuomarin roolinsa on ohi, eikä hänen menneisyytensä kaikua enää kuulla- Jopa muisto hänen epäkypsästä menneisyydestään on enemmän tai vähemmän haihtunut: Curval oli siinä määrin vajonnut paheen ja irstailun suohon. 

Hänen oli Iähes mahdoton lausua muuta kuin niihin liittyviä sanoja Tämä mielen epäjärjestys oli ja muutaman vuoden ajan antanut hänelle typerän ja raakamaisen ilmeen, mikä, niin hän väitti, oli muuan hänen rakkaimmista riemuistaan. Tämä kuvaus osoittaa, miksi hänen menneisyyden identiteettinsä, joka muodostui sosiaalisista rooleista ja muistoista, oli melkein haihtunut. Koska Curvalia itsensä hillitsevänä olentona ei enää ollut olemassa, hänestä oli tullut utuinen. On yksinkertaisesti mieletöntä yrittää kontrolloida, rangaista tai loukata tuollaista epäpersoonaa. Vain hänen nimensä ja kehonsa ovat vihollisen leikkikaluina. Koska nimikin on sovinnainen siinä mielessä, että se voidaan vaihtaa, näyttäisi siltä, että kaikki mitä yksilö Curvalin identiteetistä on jäljellä, on pelkkää kehoa. Samanaikaisesti Curval on niin ruma ja hänen kehonsa niin mädäntynyt, ettei hän ei milloinkaan eroa uhreina olevista sekundaaripersoonista. Koska keho on passiivinen, se on myös vaarallinen — joten se on tuhottava. Roolissaan puhtaasti moraalinvastaisena agenttina Curval on kuten kaikki muutkin irstailijat. 

Kaikki irstailunäytökset ovat toistoa; niitä voidaan vapaasti poistaa, monistaa tai laittaa uuteen järjestykseen ilman, että kerronnallisuudelle koituu minkäänlaista tappiota. Curval on kuin kuka tahansa muista hahmoista, jotka katoavat ja ilmestyvät uudelleen ilman selvää järjestystä. Teoksissa Justine ja Juliette tällaisia asioita tapahtuu kaiken aikaa. Näiden romaanien rakenne määräsi, että jokaisen uuden hirviön täytyy käydä läpi inhottavat rituaalinsa, aivan kuten Justinen täytyy jatkaa matkaansa ja kohdata seuraava elostelija. Kertomuksen näkökulmasta käsin tarkasteltuna persoonat ovat vapaasti vaihdettavissa eikä heillä ole oman identiteettiä. Heitä luonnehditaan vain sen valossa, mitä he haluavat tehdä. Kuka tahansa uusi näyttelijä, jolla on samanlaiset arvot kuin heillä voi korvata heidät kertomuksen menettämättä mitään. Moraalinvastaiset ja aktiiviset taipumukset eivät pysyvästi yksilöi irstailijaa, mutta eivät myöskään primaariuhreja. Vaimojen psykologiaa Sillingissä kuvataan seuraavasti. 

Näihin viehätyksiin Constancessa yhtyi oikeudenmukainen ja miellyttävä ja jopa valistuneempi mieli kuin oikeastaan olisi kuulunut surulliseen tilanteeseen, johon kohtalo oli hänet saattanut, sillä hän koki koko sen kauheuden ja olisi epäilemättä ollut paljon onnellisempi, jos aistit eivät olisi olleet niin herkät. Constance kuvataan ihanteellisena uhrina, joka täysin ymmärtää tilanteensa vaarallisuuden ja on näin ollen kykenevä kärsimään. Koska hän, Curvalista poiketen, ajattelee ja ymmärtää, vain hän on sopiva olemaan onneton. Jo hänen nimensä, Constance, on merkkinä hänen luonnollisesta kyvystään kärsiä. Hän on passiivisuuden psykologian ruumiillistuma sekä mielessä tabula rasa, että mielessä ex nihilo nihil. Koska hän ymmärtää vain sen, mikä tulee sisään ulkopuolisesta maailmasta, hän on kykenemätön aloittamaan toimintaa: hän on tyhjä. Tuskan termein määriteltynä häntä ei ole edes olemassa ilman kiduttajaansa. Primaarisena uhrina myös Justine kykenee ajattelemaan: "Tuo nuori mies ei ollut minulle mitään velkaa, ja siksi hänen Jalomielisyytensä sai kyyneleet valumaan silmistäni."

"Ystävällinen kohtelu tuntuu niin suloiselta sen jälkeen, kun ei pitkään aikaan ole kokenut muuta kuin vastenmielisyyksiä. Hyväksyin hänen lahjoituksensa ja lupasin hänelle, että tulisin työskentelemään voidakseni maksaa sen hänelle jonakin päivänä takaisin." Koska hänen kärsimyksensä on mielekästä, häntä voi sääliä. Hän on lähes todellinen. Toisin kuin Constancella ja Justinella, jotka ovat oikeita uhreja, muilla sekundaaripersoonilla ei ole edes ajatuksia tai tunteita. Heidät voidaan määritellä vain suhteessa primaaripersooniin. Tällaiset persoonat ilmestyvät Sillingin linnan sosiaaliseen kontekstiin ulkopuolelta, joko vuokrattuina tai kidnapattuina. Sankarit, jotka ovat vastuussa heidän läsnäolostaan Sillingissä, selostavat heidän taustaansa. Heissä on myös fyysisiä piirteitä, jotka ovat joko irstailun objekteja tai tuloksia. Heissä ei ole mitään sellaisia jälkiä persoonallisuudesta, joita eivät irstailutapahtumat selittäisi. He ovat itse asiassa mielihyväkoneita, ja heidän identiteettinsä aste on täsmälleen sama kuin minkä tahansa koneen. Ennen kaikkea heillä ei ole minkäänlaisia omia suunnitelmia.

Tai haluja tai pelkoja. Heillä ei ole mitään tietoja eikä heissä ole minkäänlaista herkkyyttä. Vaikka he voivat huutaa ja puhua, he eivät harkitse, arvioi eivätkä arvostele mitään. Tällä tavalla jopa heidän kärsimyksensä muuttuvat merkityksettömiksi. Heihin tunkeudutaan ja heidät leikellään palasiksi kuten kuollut aine tai heidät puretaan kuten kellon koneiston säännöllisyydellä toimivat automaatit. Nämä sekundaariset olennot jaetaan jälleen kahteen pääluokkaan: aktiivisiin ja passiivisiin. On neljä aktiivista nussijaa, joilla on eläimellinen mieli ja suuri elin, kuten "Perseenpuhkojaksi" kutsutulla. Aktiivisen luokan jäsenet edustavat toimintaa. Passiivisen luokan muodostavat uhrit — kidnapatut pojat ja tytöt sekä neljä rumaa ja vanhaa naispalvelijaa. Nuoret tullaan pian tuhoamaan; vanhat ovat elämän kauhujen mykkiä muistomerkkejä. Näiden luokkien tarkoituksena on vastaavasti kuvata tulevaa ja mennyttä aikamuotoa, ja Saden viestinä on, että kaikilla aikamuodoilla on sama sisältö. Pojat ja tytöt tulevat kärsimään tulevaisuudessa; palvelijat ovat jo kokeneet kärsimyksensä menneisyydessä. 

Julmuuden uhreina heissä on fyysisiä merkkejä siitä: "Ensimmäisen nimi oli Marie. Hän oli toiminut aivan äskettäin surmatun kuuluisan rosvon palvelijattarena ja oli puolestaan joutunut ruoskittavaksi ja saanut polttomerkin. Hän oli viisikymmentäkahdeksan ja melkein kalju, vino nenä, himmeät ja tihruiset silmät. Myös kaikki nämä valepersoonat ovat vapaasti vaihdettavissa, joten heidän putoamisensa pois tarinasta ei muuta sen juonta. Sillingin neljä tarinankertojanaista muodostuvat omasta kieIestään ja muistoistaan. He ovat aktiivisia luovassa mielessä, mutta vain suhteessa kuulijakuntaansa. Sade kuvailee madame Desgrangesia kertoen, että "hänen sielunsa oli kaikkien sanoin kuvaamattomien paheitten ja rikosten tyyssija". Hänet kuvataan sellaisten muistojen termein, joita hänen kuulijakuntansa ei vielä tunne. Tietyssä mielessä hänet määritellään tässä asiayhteydessä juuri erittelemällä hänessä se aines, jota kuulijakunnan jäsenet eivät vielä tiedä. Jos he tietäisivät, madame Desgrangesia ei voisi olla olemassa. Hänen mielensä on kiihottava, koska se toimii odottamattomasti. 

Tarinankertojat ovat sangen huomattavia persoonia, koska he eivät edusta tuhoamista, vaan sellaisen luovaa säilyttämistä, joka on ollut totta. Säilyttämällä menneisyyden he saavuttavat korkea-asteisen haavoittumattomuuden väkivaltaan nähden. Ehkä tämä on tulosta heidän henkisestä luonteestaan. Saden romaanit eivät tarjoa kovinkaan paljon muita esimerkkejä tästä taipumuksesta, Tarinankertojat edustavat itse asiassa Saden omaa kertojan ja kirjailijan egoa naispuoliseksi verhottuna. Nussijat taas ovat pelkkiä fyysisiä olentoja, valmiita toimimaan mutta, toisin kuin tarinankertojat, alttiita ja haavoittuvia vastatoimille. Johtopäätöksenä esitän seuraavan kriteerin Saden kertomuksissa esiintyvien henkilöiden persoonalliselle identiteetille. Kaikissa tarinoissa kertomus kokonaisuudessaan muuttuu toiseksi kertomukseksi, jos jotakin aidon identiteetin omaavan persoonan kuvausta muutetaan, tai kertomus voi yksinkertaisesti pysähtyä siihen ja jäädä epätäydelliseksi, jos henkilöä muutetaan tai hänet jätetään pois. Teoksissa Justine ja Juliette tämä ei ole mikään uhka, jota se teoksessa Les 120 journées de Sodome on.

Jos Justine häviäisi kesken seikkailujensa, kertomus vain lyhenisi mutta ei jäisi epätäydelliseksi. Justinen kertomus on niin toistava, että hänen persoonallisuuttaan ei voida täydellisesti määritellä. Jos joku Sillingin neljästä ystävyksestä jää puuttumaan, kuka tahansa jäljelle jäävistä irstailijoista voi korvata hänet ja perusjuoni jää samaksi. Heidän identiteettinsä on heikko, mutta yhdessä heidän tarinansa ovat informatiivisia. Jos joku puuttuu, kertomus ei saavuta huipentumaansa. Teoksessa Juliette sekä sankaritar, että hänen kertomuksensa ovat melko vahvasti määriteltyjä, vaikka Juliette itse voidaankin korvata jollakin muulla roistolla tarinaa typistämättä. Teos La philosophie dans le boudoir vaikuttaa kuitenkin tavalliselta romaanilta siinä mielessä, että sekä päähenkilöt että juoni ovat selkeitä. Madame de Saint-Angea ei voida poistaa kesken kaiken katkaisematta tarinaa ja tekemättä siitä epätäydellistä.