Markiisi de Saden elämä: osa 36 - Sade peilin läpi

Teksti professori Timo Airaksinen

Vaaralliseksi ja likaiseksi koetun mielikuvituksen kontrolloiminen voi ilmetä kahdessa eri muodossa. Ensinnäkin, asia tutkitaan ja kielletään asianmukaisesti tapaukseen soveltuvien normien perusteella. Toiseksi, koko asiasta tehdään tabu tai, kuten valistuksen jälkeisenä aikana on tapahtunut, asiaan liittyvät seikat määritellään uudelleen siten, että niiden motiivi muuttuu prima facie käsittämättömäksi. Jälkimmäisen metodin myötä siirrymme laillisen sensuurin väkivaltaisuuden tuolle puolen, rationaalisen moraalin maailmaan. Tällaiset uudelleen määrittelyt luovat kuitenkin taas omat ongelmansa. Moraalinen terminologia raskauttaa yhteiskuntaa siinä määrin, että se rajoittaa yksilön toimintaa. Toisin sanoen, moraaliset tosiasiat esitetään niin realistisella tavalla, että yksilön on soviteltava päätöksensä niiden mukaisiksi. Hän ei voi enää väittää, että maailma on yhdenmukainen hänen arvojensa kanssa. Vaikka moraalinen todellisuus muuttaa häntä, hän ei voi muuttaa maailmaa.

Miten on mahdollista, että moraalinen ihminen voi muuttua näin eteeriseksi, vaikka moraalinen ympäristö on niin tiheänä arvoista? Sade taistelee tällaista anoreksiaa vastaan rikkomalla kaikkia normeja ja luomalla omat epävakaat vasta-arvonsa. Hänen ongelmanaan on narsismi-ilmiön laiminlyöminen; sen paremmin itserakkaudessa kuin libidinaalisessa solipsismissakaan ei ole mitään mieltä, kun ihmisen toiminnan merkitys kuitenkin jää selittämättömäksi. Koska Sade on vapaa kaikista moraalisista rajoituksista, hän ei voi maalata omaa kuvaansa. Mutta narsismia ei voi olla olemassa ilman heijastavasta pinnasta näkyvää omaa kuvaa. Perverssi ihminen ilmentää paheellisia piirteitä ja tähtää hänelle tyypilliseen epäelämänsuunnitelmaan. Sokraattinen eetikko väittää, että paheellisessa elämässä ei ole mieltä, vaikka tämä näkemys voikin olla virheellinen. 

Tarjolla on myös heikompi teesi: se, minkä etiikka tuomitsee, on siirtymä paheellisuutta kuvaavasta tarinasta, kuten Saden kertomukset, itse paheelliseen tarinaan, kuten Jumalaisen Markiisin oma elämä. Täten voi prima facie olla mahdotonta, että tarina olisi samalla tavalla paheellinen kuin itse toiminta tai elämänura, eli rikoksesta puhuminen ei itsessään ole rikos. Tämä ajatus voidaan edelleen kääntää ymäri ja sanoa, että kertomuksellinen lähestymistapa ei voi saavuttaa paheellisen elämänsuunnitelman sisintä. Toisin sanoen, kertomus paheellisuudesta koskee jotakin, jota ei ole olemassa; tai, jos pahuutta esiintyy, tarinaa siitä ei voida kertoa syrjäyttämättä sen olemusta. Kaikesta huolimatta vaikuttaa yhtä uskottavalta, että paheellisuutta kuvaava kertomus voi itsessään olla jotakin pahaa. 

Lujasti ankkuroitunut sensuurin ideologia nojaa tällaiseen näkemykseen. Jos tällainen käsitys sensuurista näyttää liian hienostumattomalta, on tapoja vahvistaa sitä. Voidaan esimerkiksi väittää, että perverssien tarinoiden seurauksena yleisö vahingoittuu, ja koska kirjailijan tulisi olla tietoinen tästä kausaalisesta yhteydestä, hän tekee väärin. Tällä tavalla kertomisen aktin ja kertomuksen sisällön väliin tungetaan epäsuora linkki. Normaalisti tällaisen konsekventialistisen näkemyksen seuralaisena on hahmoton tunne siitä, että kertomus ilmentää huonoa makua ja sen sisältö on jotenkin itsessään epätoivottavaa. Pornografia on hyvä esimerkki. Koska se ei ole taidetta, sensorit pitävät sitä sekä vahingollisena että likaisena ja riistävät siltä vähäisimmñtkin vaatimukset olla jotakin suurta. Tässä asiayhteydessä nousee esiin myös yleisempää tasoa oleva utilitaristinen ongelma. 

Murhaajaa teloitettaessa yhteiskunnallinen hyöty maksimoituu. Oletetaan, että laki on äärimmäisen julma ja että uhrin voi surmata joko kone tai ihminen. Jos teloituksen suorittaa pyöveli, hän voi nauttia teostaan. Hyötykalkyyli näyttää listaavan vaihtoehdot siten, että koneellinen surmaaminen on huonoin, kun taas henkilökohtainen nautinto on paras vaihtoehto. Syynä tähän on se, että henkilökohtainen surmaaminen voi tarjota edes jotakin ylimääräistä nautintoa. Huomattakoon, että tämä lisänautinto ei voi seurata jostakin yhteiskuntaa vahingoittavasta ajatuksesta, vaan sen on seurattava siitä, että pyöveli tuntee palvelevansa lakia ja oikeutta. Tällainen utilitaristinen johtopäätös kaatuu kuitenkin siihen intuitioon, että tappamisesta nauttiminen ei ole arvokasta, tai se on suoranainen epäarvo, jonka esiintyminen tekee kokonaisuuden vielä pahemmaksi. Tämä väärän tyyppisen arvon käsitys muistuttaa käsitystä likaisuudesta.

On varmasti vaikea nähdä, miten pelkät pornografian vahingoittavat kausaaliset seuraukset ilman likaisuuden käsitettä oikeuttaisivat kieltämään sen. Jos meillä on oikeus valita, me valitsemme edellyttäen, että olemme aikuisia ja että valinnastamme ei koidu kenellekään muulle objektiivista vahinkoa. Uhreja täytyy suojella, mutta siinä onkin kaikki. Likaisen materiaalin yksityinen käyttö on toinen asia. Naiivia liberalistista näkemystä voidaan vastustaa väittämällä, että sensuroituja aiheita ei voida sisällyttää kenenkään oikeuksiin, koska yksikään järkevä ihminen ei vaatisi niitä. Se, että jokin on likaista, ei kuitenkaan sellaisenaan kumoa asian arvostettuja puolia. Asia on pikemminkin niin, että nämä asiat eivät ole oikeuksia, koska kukaan ajatteleva ja hyvin informoitu ihminen ei olisi niistä kiinnostunut. Ne ovat todellakin arvottomia. Tämä tosiasia kuitenkin taas riippuu siitä, millainen on kokonaisuutta hallitseva normatiivinen ilmapiiri, tai selityksestä, miksi asiat ovat likaisia ja sellaisina sopimattomia arvon kannattajiksi. Lian metaforaan täytyy todellakin suhtautua vakavasti. 

Likaiset objektit eivät ole kiiltäviä tai sileitä; päinvastoin, ne ovat sameita, tahraisia, ja naarmuuntuneita. Ne jättävät jälkensä, joka tarttuu kuin häpeämerkki, josta ei voi vapautua, ja joka sattuu ja tulehduttaa. Kaikki nämä ilmiöt voidaan selittää viittaamalla tosiasioiden objektiiviseen maailmaan. Sensuuria ja moraalista holhoamista ei voida oikeuttaa. Ne ovat vain menetelmiä kontrolloida yhteiskunnassa esiintyviä mielipiteitä. On varmaa, että ne toimivat minimalistisella tasolla: ihminen haluaa päästä eroon pahoista tarinoista, ja jos hänellä on valta tehdä se, saa käytännöllinen järkeily hänet sensuroimaan. Todellisuudessa sensuuri ja holhous ovat tietenkin merkkejä jostakin paljon suuremmasta. Sade-tutkimus osoittaa, että kertomuksen sisältöä ja kertomisen aktia ei voi erottaa toisistaan millään elegantilla tavalla. Ne jäävät yhteen kietoutuneiksi siten, että jostakin perversiosta puhuminen on vähintäänkin osoitus huonosta mausta paljastaessaan puhujan osallistuvan huonoon elämään. 

Todellisuudessa moraalitutkimuksella on omat tapansa käsitellä tätä osallistumisen problematiikkaa. Jos kertomusten sisällöt ovat sellaisinaan epätoivottavia, vaaditaan varotoimia. Kirjoittaja lisää kertomukseen piirteitä, jotka osoittavat sekä sen, että hän ei hyväksy kerrottua, että hän ei lainkaan mainitsisi sellaisista asioista, jos niitä ei mitenkään voitaisi selittää. Tällainen kaksinkertainen retorinen kieltäminen, tai itsesensuuri, puhdistaa agentin. Ilman sitä hän jäisi suojattomaksi, kun häntä syytettäisiin osallistumisesta tarinan likaiseen sisältöön. Koska syyllisyys on tarttuvaa, tämä sama soveltuu myös lukijaan. Kirjoittajan tekniikka, jolla hän voittaa oman epäröintinsä ja syyllisyyden tunteensa, voi olla joko suoraa tai epäsuoraa. Ensinnäkin, hän voi suoraan varoittaa lukijaansa hyväksymästä viestiään suositukseksi. Hän voi sanoa, että hän ei käytä vaan ainoastaan mainitsee termejä — kritisoidakseen niitä mahdollisesti myöhemmin. 

Puhuja voi käyttää hyväkseen ilmeitä, äänensävyä tai ruumiin liikkeitä antaakseen vaikutelman, että hän tuntee vieraantuneisuutta, tuskaa ja inhoa siitä, mitä on sanomassa. Yleisö saa vaikutelman, että puhujalla on puhumaansa omat erityiset syynsä, joiden puuttuessa hän tekisi jotakin muuta- Koska aivan yksityiskohtiin ei pidä mennä, on noudatettava kuvitteellisuutta sääteleviä sopimuksia. Hän voi myös kertoa hyvyyden vastakohdista korostaakseen itse hyvyyttä. Hän voi käyttää ironiaa. Hän voi myös julkisesti katua tekemäänsä tai ajattelemaansa. Hän voi syyttää jotakuta toista siitä pahasta, johon hän viittaa. Hän voi ehdottaa, että tarina on kenties tarkoitettu pilaksi. Lievät sosiaaliset shokit ovat myös viihteellisiä (tietenkin hyvän maun rajoissa!). Useita tällaisia strategioita on olemassa, ja niiden käyttö osoittaa agentin osaavan käyttäytyä sekä arvokkaasti että maltillisesti, jotka kumpikin ovat tärkeitä yhteiskunnallisia hyveitä.

Puhuminen perverssiydestä, julmuudesta ja rikoksesta ilman tällaista suojakilpeä aiheuttaa kuitenkin sen, että puhuja syyllistyy rienaukseen ja pornografiaan. Likaisuutta kontrolloidaan epäsuorasti joko määrittelemällä se uudella tavalla tai suoranaisesti salaamalla. Ihminen, jonka puheenaihe hämmentää häntä, voi kertoa alkuperäisestä poikkeavan tarinan tai olla kertomatta mitään. Esimerkiksi murhaaja voidaan nähdä onnettomien olosuhteitten uhrina jotka, tieteellisen psykologian lainalaisuuksien mukaisesti, ovat aiheuttaneet hänen persoonallisuudessaan haitallisia muutoksia. Vaihtoehtoisesti hänet voidaan sulkea telkien taa, ikään kuin kieltäen hänen olemassaolonsa. Tämä tekee itse pääasian ja sen kontekstin määrätyiksi. Toinen strategia on tuhoaminen, jolla myös kielletään henkilön olemassaolo. Nämä strategiat ovat erilaisia: uudelleen määrittely on menestyskäsite, koska se tuhoaa pysyästi, tehden paluun mahdottomaksi; pelkkä kielto, kuten vangitseminen, on prosessikäsite, joka viittaa vaikutuksiin, jotka voidaan palauttaa esimerkiksi siinä tapauksessa, että ihminen myöhemmin paranee tai hänen kunniansa palautetaan.

Ei ole vaikeaa osoittaa, miten näitä harkitun kieltämisen menetelmiä voidaan kritisoida ja saada näyttämään harkitsemattomalta sensuurilta. Sensuroitu objekti voi paeta vankilasta, aivan kuten Sade itse pakeni Fort Miolansista, johon hänet oli teljetty, ja hänen kirjoittamansa teokset (Guillaume Apollinairen avustuksella) kirjastojen erikoiskokoelmista, joihin niitä oli yritetty piilotella. Todellinen ongelma, joka hankaloittaa tällaisen epäsuoran karkotuksen toimeenpanoa, on paljon syvällisempi: jokaisesta sensorista tulee pornograafikko, koska kielen teoriassa käytön ja mainitsemisen välinen ero ei enää ole relevantti. Sensorin käyttämä kielellinen kilpi, jota hän käyttää luetteloidessaan kauhuja, joista yhteiskunta haluaa päästä eroon, ei suojaa häntä. Sensori ei ole pornograafikko vain siksi, että hän nauttii tutkimastaan materiaalista, joko tietoisesti tai tiedostamattaan; tällainen selitys on ad hoc. Mahdollinen nautinto ei ole pääasia, vaikkakin se, että pornografia, väkivalta ja likaisuus ovat petollisia mielihyvämekanismeja, on eräs suvaitsemattoman yhteiskunnan myyteistä. 

On päinvastoin vaikea nähdä, miksei sensori menestyisi taistelussaan psykologista tosiasiaa, perverssiä nautintoa vastaan. Sensori voi elää pornografiasta. Kuten olen aiemmin väittänyt, ei Saden kiellettyjä romaaneja ole miellyttävä lukea, eivätkä ne kuvaa epikurolais-hedonistista tai psykologista nautintoa, vaan tuskaa ja inhoa. Se, mitä Sade tarkoittaa purkautumisella, koskettaa vain pintapuolisesti nautintoa, ja tämä relaatio on sellainen, jota pornograafikko sensorin roolissaan tuskin ymmärtää. Purkautuminen on tyhjyyden kokemus, joka saavutetaan kyseenalaistamalla arvot moniselitteisiksi. Sade tarkasteleekin siis arvojen metafysiikkaa eikä psykologista ilmiötä. Tämän lisäksi sadelaiset sankarit väittävät, että irstailijan on pysyttävä tyynenä toimituksensa aikana. Kypsä elostelija on hyvin syvällisesti välinpitämätön. Kiistäessään tämän sensori tekee virheen ja rajoittaa oman tehtävänsä vain passiivisen katselijan rooliin. 

Ulkopuolisena hänestä tulee Saden uhri; katseleminen on osa irstailua, koska siinä tarvitaan sekä uhreja että yleisöä. Koska sensori on halukas uhri, hänen täytyy olla perverssi. Hänen haluttomuutensa paeta tilannetta ja hänen itsepetoksensa, joka ilmenee hänen tunnustamassaan velvollisuudessa suojella muitten ihmisten viattomuutta, muuttuvat joksikin epämääräiseksi: joka peittää näkyvistä hänen olemuksessaan olevan tyhjyyden. Viattomuutensa menettäneenä esisadelaisena hänen tilanteensa on ironinen. Johtopäätökseni on, että psykologista mielihyvää pelkäävä sensori on pornograafikko paljon suoremmassa mielessä kuin Sade. Likaisuuden harkittu torjuminen vaatii suoraa yhteyttä siihen, joten kieltämisen motiivit muuttuvat vähintäänkin kyseenalaisiksi. Sensuurin toinen metodi sisältää tärkeän näkökulman: jos teko x määritellään pahaksi eikä agentti torju sitä, hän on luonut moniselitteisen tilanteen kieltäytymällä torjumasta jotakin epäsuotavaa, joka jo sellaisenaan vaatii torjumista. 

Pahat asiat määrittelevät loogisesti oman vastustettavan luonteensa, mutta silti agentti vaatii, että vapaan valinnan tulee vallita tässäkin. Tahdon paheellisuus on tässä pelitilanteessa retorinen siirto pois tällaisesta kiinnitetystä määritelmästä kohti kerronnallista moniselitteisyyttä. Koska määritteleminen on kontrolloimista ja kontrolloiminen määrittelemistä, etiikka on tässä mielessä ensisijaisesti valtaa. On olemassa myös sellainen eettinen traditio, joka saa pelkuruuden, valheen, raakuuden, pakottamisen, lupaukset, lahjat ja sympatian näyttämään "tiheiltä". 3 Ne käsitetään yhdistelmiksi tosiasioita ja arvoja, jotka ovat siinä määrin kietoutuneet toisiinsa, että osia ei voi erottaa toisistaan. Hyvin perusteltu humelainen tosiasioiden ja arvojen välinen erottelu häviää. Esimerkiksi pelkuri on persoona, joka ei noudata rohkeuden hyvettä. Tässä termi "persoona" on myös ymmärrettävä tiheänä, koska sen ymmärtäminen edellyttää rationaalisuudelle alistumista. 

Rohkeus on samanaikaisesti suhteessa sekä henkilön toimimiseen että persoonallisuuteen. Sensori voi saavuttaa tarkoituksensa kontrolloimalla niiden käsitteiden määrittelyä, jotka karakterisoivat hänen pornografiana näkemiään tapauksia. Hän määrittelee pornografian käsitteen siten, että se soveltuu Sadea koskeviin tosiasioihin ja merkitsee muiden arvioimista jonakin negatiivisena. Sadelaisesta mielihyvästä tulee silloin laitonta. Mitään muuta ei tarvitse tehdä pysyvän kontrollin takaamiseksi. Tällaisessa yhteiskunnassa Saden kunniaa ei voida palauttaa muutoin kuin kulttuurisen mullistuksen kautta. Tästä syystä hänen teoksensa pysyivät piilossa 70 vuoden ajan vielä hänen kuolemansa jälkeenkin. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen perinteiset moraalikäsitteet eivät enää näyttäneet sopivilta, ja ennen kuin uudet saatiin aikaan, Sade oli vapaa. Pirstoutuneessa 20. vuosisadan maailmassa Saden sanaston moralistinen uudelleen määritteleminen ei enää voi onnistua.

Olkoon tämän asian laita miten tahansa, avain onnistuneeseen moraaliseen holhoukseen ja sen alalajiin, sensuuriin on, että tosiasiat määritellään uudelleen, nyt negatiivisiksi. Tämä merkitsee, että on loogisesti mahdotonta suositella niitä, Kun yksilöltä on ryöstetty valinnan vapaus, hän voi voittaa oikeutensa takaisin vain pakenemalla toiseen kulttuuriin, jossa vallitsee joko moraalinen subjektivismi tai sen tiheät arvokäsitteet on mullistettu.