MarkiisI De Saden elämä: osa 41- Harkitsematon preferenssinmuodostus

Teksti professori Timo Airaksinen

Filosofien joskus "luonnontilaksi" kutsumat olosuhteet suovat yksilölle kaiken sen vapauden, jota suinkin voi toivoa. Luonnontilassa kaikki väkivalta on yksilön oikeutta ja sellaisena viatonta. Kuten Hobbes sanoo: "Sellaisissa olosuhteissa jokaisella ihmisellä on oikeus kaikkeen; jopa toisen ruumiiseen. Reaktiona tälle anarkialle yhteiskunta luo oman normaalisuuden 10giikkansa, joka luo objektivoidut arvoarvostelmat — ja niiden myötä, ironista kyllä, mahdollisuuden vielä paheellisempiin yhteiskunnallisiin unelmiin. Nyt on olemassa jotakin, esimerkiksi lainsäädäntö, jota vastaan voi rikkoa. Moraalin ja lain syntymisen myötä paheelliselle ihmiselle käy mahdolliseksi harkiten tehdä tekoja, joita muut tulkitsevat itsen vaurioittamiseksi ja jotka näyttävät erehdyksiltä.

Tahdon paheellisuuden arvioiminen negatiiviseksi luo vaikutelman, että henkilöllä ei ole moraalisia tunteita, kuten katumus ja mielipaha, jotka ovat tyypillisiä syyllisyydelle ja jotka motivoivat itseään korjaavaa toimintaa. Toisin sanoen, henkilö ei halua muuttaa maailmaa, jonka luomisessa hän on auttanut. Päinvastoin, hän voi olla saavutukseensa tyytyväinen eli hän voi muodostaa itselleen relevantin arvomaailman mielihyvän termein. — Pysähdymme epäröimään; mistä tässä oikein on kysymys? Millaiseen tarinaan olemme joutuneet? Ehkä on mahdotonta ajatella, että itsensä vahingoittaminen voisi olla miellyttävää ja moraalin määräysten loukkaaminen suulla tyydytystä. Jos sellaisia perverssejä ihmisiä ylipäätään on olemassa, he todella ovat paheellisia ja pahoja, mutta voi olla, ettemme näe mitään syytä myöntää heitä koskaan edes esiintyneen — paitsi kertomuksissa.

Väitän, että normaalit mahdollisuudet ymmärtää käytännöllistä järkeä ja toimintaa tulevat romahtamaan perverssiyden yhteydessä. Tästä tosiasiasta riippumatta tulemme vasta siinä kohtaamaan pahuuden äärimmäisen koetinkiven. Jos on olemassa todellista pahuutta, täytyy myös perverssiyttä ja tahdon paheellisuutta esiintyä. Muussa tapauksessa on kyseessä vain erhe kahdessa valepuvussaan: sellaisena, jolta voidaan välttyä eli huonona tuurina ja sellaisena, jolta ei voida välttyä eli eläimellisyytenä. Varsinainen kysymys on: mitä merkitsee, että ihminen valitsee pahimman vaihtoehtonsa? Sellaisesta valinnasta puhuminenkin merkitsee, että omien atavististen asenteittemme pimeydessä olemme etsimässä kauan sitten kadonnutta johdonmukaisuutta. Tarkastelemme ensin analyyttista päätösteoriaa ja yritämme selvittää järjettömän toiminnan taustalla olevia kysymyksiä. Tämän jälkeen palaamme Saden, hourulan runoilijan, mysteeriin ja sukellamme tiedostamattoman kaoottiseen maailmaan. Varovaisuus ja akrasia täytyy unohtaa. Yritän osoittaa, miten niiden naamiointi toimii.

Systematisoikaamme asiaa: oletetaan, että yksinkertainen aristoteelinen teoria hyvästä on pätevä Hobbesin — joka on eräs Saden filosofisista lähteistä — ymmärtämässä mielessä. Tyypilliseen tapaansa Hobbes esittää väitteensä suoraviivaisesti: Yhteinen nimi kaikille haluttaville asioille, sikäli kuin ne ovat haluttavia, on hyvä; ja niille, joita kartetaan, paha, Tämän lisäksi, niin hyvä kun pahakin jaetaan todelliseen ja näennäiseen. Ja kun suurin osa on hyvää, sanotaan kokonaisuudenkin olevan hyvää ja haluttavaa; jos taas, päinvastoin, suurin osa on pahaa ja, lisäksi, jos se tiedetään sellaiseksi, kokonaisuus hylätään. Joskus tapahtuu, että kokemattomat ihmiset, jotka eivät tarpeeksi tarkkaan ajattele asioiden pitkän ajan jakson seurauksia, hyväksyvät jonkin näennäisen hyvän näkemättä siihen liittyvää pahaa; jälkikäteen he kokevat vahingon.

Hobbesin mukaan todella haluttava on hyvää ja aikaa myöten haluttava on aidosti hyvää: turvallisuus ja mielihyvä. Tästä syystä paha on aina vahinko ja ilmenee päätöksentekoon liittyvänä erehdyksenä, jonka on aiheuttanut jonkinlainen tietämättömyys, virhe tai heikkous. Meidän oletetaan olevan heikkoja ja erehtyviä agentteja. Juuri tästä syystä vaikuttaa oudolta sanoa, että joku voi pyrkiä pahuuteen, jos sen ainoa selitys on, että hän sattuu pitämään pahoista asioista. Ihminen ei voi pyrkiä pahaan sillä, loogisesti puhuen, hänen päämääränsä on persoonan hyvä. Kaikki paha näyttää tästä syystä selittyvän akrasian, itsepetoksen ja laiminlyönnin termein. Seuraavassa tarkastelen kahta näistä kolmesta vaihtoehdosta osoittaakseni, että tahdon paheellisuutta ei voida palauttaa kumpaankaan niistä. Olettakaamme tässä tarkastelussa seuraavan kaltainen tilanne. Henkilö on luvannut tulla kotiin ennen puoltapäivää. Hän ymmärtää sitoumuksen idean sekä rehellisyyden ja luotettavuuden arvon sosiaalisessa elämässä ja on selvillä kaikista asiaan liittyvistä tosiasioista. Kaikesta tästä huolimatta hän ei menekään kotiin vaan jää ystäviensä seuraan. Millaisten olosuhteitten vallitessa tällaista käyttäytymistä voidaan kutsua varsinaiseksi akrasiaksi, välinpitämättömyydeksi tai pahuudeksi?

Jos yksinkertaistetaan hieman voidaan sanoa tahdon heikkouden tai akrasian tarkoittavan sitä, että jonkinlaisen persoonan eheyden puutteen tai tarkemmin, jonkinlaisen aikomustensa toteuttamisessa tapahtuneen epäonnistumisen johdosta, agentti S ei valitsekaan parasta vaihtoehtoaan. Perverssiys taa myös poikkeaviin tekoihin (tai tekemättä jättämisiin), mutta se eroaa akrasiasta siten, että agenttia S ei voida syyttää heikkoudesta. Ei-akraattinen henkilö tarkoittaa ja tahtoo parasta toimintavaihtoehtoa ja myös toteuttaa sen, ainakin siinä tapauksessa, että sillä ei ole päinvastaiseen suuntaan toimivaa tiedostamatonta kilpailijaa.

Oletetaan, että agentin S tunnettu ensisijainen arvo tässä valintatilanteessa on x mennä kotiin) ja hän on sitoutunut tähän arvoon riippumatta sen hetkisistä haluistaan ja aikomuksistaan. S ei kuitenkaan halua vaihtoehtoa x eli hänellä ei ole tiivia mennä kotiin. Voimme selittää sen siten, että häneltä puuttuu halu. Samanaikaisesti S aikoo toteuttaa vaihtoehdon x eli suunnittelee tekevänsä sen; tämä merkitsee, että x kuuluu hänen toimintasuunnitelmansa päämääriin. Sekä toimintasuunnitelma että sen päämäärä ovat rationaalisia eli vaihtoehto x kuuluu niihin määräävänä osana. Agentin S persoonallisuus ei kuitenkaan ole täysin eheytynyt suhteessa hänen nykyiseen tilanteeseensa. Hänen motiivinsa tai tarpeensa eivät ole sopusoinnussa hänen aikomustensa tai suunnitelmiensa tai järkeilynsä kanssa. S ei mene kotiin, koska hän haluaa jotakin muuta kuin hän aikoo. Tämän seurauksena hän jää ystäviensä luo. S on — ainakin tämän tapauksen perusteella arvioituna — hillitön ihminen.

Verratkaamme tätä laiminlyöntiin. Tällaisessakin tapauksessa S jättää menemättä kotiin, mutta hänellä ei liioin e aikomustakaan tehdä niin. Tällainen kaksinkertainen virhe on tyypillinen välinpitämättömyydestä johtuvalle laiminlyönnille. Laiminlyövä agentti S tietää, että sitoutuminen vaihtoehtoon x on, kaikki olosuhteet huomioon ottaen, hänen paras vaihtoehtonsa, mutta hän ei halua toteuttaa vaihtoehtoa x ja hän ei edes aio tehdä tekoa x. Täten agentin S persoonallisuuden eheys on kehittymätön, ja hän on myös selvästi irrationaalinen. Agentin S aikomukset eivät ole sopusoinnussa hänen arvojensa kanssa. Voimme epäröidä, mutta siitä huolimatta pitää vaihtoehtoa x edelleen agentin S parhaana valintana, vaikka se puuttuukin hänen aikomusjoukostaan eikä täten voi ilmetä hänen käytännöllisessä järkeilyssään; x ei ole edes harkinnan kohteena hänen päätöksentekoympäristössään.

Tästa syystä, ottaen huomioon kaikki tapauksen erityispiirteet, agentin S aikomuksien tai suunnitelmien, jotka nyt ovat sopusoinnussa hänen halujensa, mutta eivät hänen arvojensa kanssa, tulisi sisältää jokin itsetuhoinen tekijä. Vaikeutena tässä on, että tällainen vahingollinen tekijä ei voi olla agentin entistä arvoprofiilia korkeampi uusi arvo. Jos emme ole tarkkoja, menetämme kaiken kosketuksen terveeseen järkeen ja teemme perverssiydestä lähes vertaansa vailla olevan ilmiön. Vaikuttaa käsittämättömältä, että joillakin henkilöillä voisi olla sekä itsetuhoon että sitä vastaan tähtääviä arvoja.

Jos tällaisia uusia sisäisiä negatiivisia arvoja kuitenkin esiintyy, niiden rikkominen (ja täten hyvän tekeminen itselleen) näyttäisi uudelta subversiiviselta motiivilta. Minkä tahansa toimintamallin valitseminen, joka perustuu ihmisen korkeimpien arvojen rikkomiseen, on yhtä lailla subversiivista; perverssiys voi sisältää minkä tahansa, jopa itsetuhoisen, arvon rikkomisen. Mutta tämä johtaa päättymättömään takautumiseen. Jos arvon rikkominen on uusi arvo, ei ole olemassa korkeinta arvoa, jonka loukkaaminen opastaisi ihmistä hänen käyttäytymisensä (subversiivisessa) valinnassa. Tästä voidaan muodostaa yksinkertainen perversion paradoksi: agentti S pyrkii tekoon x; täten x on hänen hyväänsä; mutta sovellettaessa poelaista perverssiyden käsitettä agentin S valintaan nähdään (loogisesti), että x ei ole hyvä. Tämän lisäksi, jos S valitseekin teon x sijasta jonkin toisen teon y on se hänen hyväänsä, ja myös arvo, jota hän ei vielä ole loukannut. Tämä voidaan tulkita kahdellakin) tavalla. Ensinnäkin, on olemassa outoja valintoja, jotka noudattavat seuraavanlaista sääntöä:

• xPsy, joten S toimii tavalla yPsx.

Agentti S antaa preferenssin teolle x tekoon nähden, mutta koska hän on perverssi, hän valitsee kuitenkin teon y. Tällainen itsetuhosääntö kääntää ihmisen preferenssit ylösalaisin. Ongelmana on, että hänellä ei ole mitään syytä pysähtyä tähän valintaan. Hän voi kääntää teon y jälleen ylösalaisin ja päätyä valitsemaan uudelleen teon x. Jos yPsx on agentin S korkein preferenssi, hänen pitäisi valita joko sen mukaisesti tai sitten x. Tällaiset oudot tapaukset eivät ole valinta- ja toimintatilanteessa hyvin määriteltyjä periaatteita. Toiseksi, voi olla, että ei esiinny minkäänlaisia preferenssejä. Niinpä valinta ei voi noudattaa mitään sääntöä vaan tapahtuu, päinvastoin, seuraavasti:

• xPsy, joten yPsx, joka kuitenkin on kontradiktio ja tekee agentille S mahdottomaksi valita tekojen x ja y välillä

Tämän tuloksena ei tapahdu mitään, Toisin sanoen, perverssillä agentilla S on kaksi toisensa poissulkevaa preferenssirelaatiota ja hän on kykenemätön toimimaan. Sekä ensimmäisellä että toisella kaavalla on yksiselitteinen viesti. Perverssiä toimintaa ei voida ymmärtää rationaalisena valintana. Sade on perin pohjin oikeassa viitatessaan johonkin tottumuksen kaltaiseen ainoana tapana voittaa levottomuus, jonka paheellisuus luo. Saden mukaan tottumukseen perustuva toiminta muuttaa itsen vahingoittamisesta johtuvan katumuksen normin rikkomisesta johtuvaksi mielihyväksi. 

Paha tapa on jotakin muuta kuin yksilöllisen valinnan periaate. Pikemminkin se on psykologinen mekanismi, joka tuottaa tuloksia, joiden kaltaisia ei mikään rationaalinen valinta voi tuottaa. Tällainen mekanismi ei kuitenkaan aina seuraa henkilön omista valinnoista. Saden mukaan henkilö on usein pakotettu omaksumaan se enemmän tai vähemmän väkivaltaisten initiaatiomenojen kautta. Ihmisen paheellisuuden täytyy kuitenkin sekä tuottaa hänelle mielihyvää että olla jotenkin motivoivaa. Toisin sanoen, jos perverssi toiminta perustuu tottumukseen täytyy ihmisessä ainakin olla sijaa toivolle, että hän voi jatkaa tämän lumouksen vallassa.