Markiisi de Saden elämä: osa 43- Tosiasioita vai kuvitelmia?
Teksti professori Timo Airaksinen
Olen väittänyt perverssin henkilö oppivan, vaikka hän ei ole heikko, heikkous kiihottaa häntä, ja niinpä hän joutuu alinomaa akrasia-, itsepetos- ia laiminlyöntitilanteisiim joiden rajat hän välittömasti ylittää. Hänestä on tullut perverssi, koska hän on ihminen, jota motivoi heikkous- Potilainen perverssiys ei perustu epäonnistumiseen. Tarkemminkin, laiminlyonti, akrasia ja poelainen perverssiys implikoivat loogisesti perverssiyden ytimen, multa ei päinvastoin- Tietyistä syystä inhimillinen irrationaalisuus tarjoan vain lähtökohdat, joista käsin poelaisiltain perverssin tottumuksen ajatusta voidaan alkaa kehitellä.
Pervertikko on oppinut, että on miellyttävää olla irrationaalinen, ja tämä tottumus systematisoi erehdyksensä - Tässä olemme jo ylittä filosofisen analyysin rajat ja meidän on palattava empiiriseen persoonallisuuden psykologiaa - Olen seurannut Saden ajattelua edellyllyttämillä erityisen emotionaalisesti kiihottavan vaikutuksen, inka irrationaalisuudella ia eheydcn puutteella on tiettyyn persoonallisuustyyppiin- Näin ollen on mahdotonta saattaa poelaista perverssiyttä sopusointuun esimerkiksi akrasian kanssa. Akrasia ja muut heikkouden muodot eivät edellytä erityistä persoonallisuustyyppiä.
Huolimatta siitä, että vain erityinen persoonallisuustyyppi nauttii erehdyksistään, voi kuka tahansa erehtyä arvojensa suhteen jonkin erityisen mielihalun takia. Joillekin ihmisille on mahdotonta huolehtia arvoistaan, koska heidän luonteensa on jotenkin puutteellinen tai virheellinen. Tämä mahdottomuus ei kuitenkaan ole empiirinen käsite, vaan pikemminkin normaalisuuden ja täydellisyyden looginen vastine. Mikä tahansa meidän puolestamme työskentelevä voi myös pettää meitä. Poelaisen perverssiyden piirteet taas, päinvastoin, toimivat tiettyjen erikoisten persoonallisuuksien omaamien erikoisten mielihalujen alueella. Tässä mielessä perverssiys on empiirinen käsite ja sen olemassaolo kova tosiasia.
Tahdon heikkouden mahdollisuus on looginen ongelma, jota taas poelaisen perverssiyden olemassaolo ei ole. Henkilö ei halunnut mennä kotiin puoleenpäivään mennessä, koska hän aikoi rikkoa lupauksensa. Hän on tottunut rikkomaan lupauksensa, koska sellaiset päätökset kiihottavat häntä. Mulla tällaista päätöksen kaltaista tapahtumaa ei enää ohjaa mikään korkeampi. Saden on saada meidät vakuuttuneeksi tälläisen poikkeavuuden mahdollisuudesta- En kuitenkaan usko olevan mahdollisten perversiota koskevaa ei-empiiristä ja analyyttista teoriaa. Ei myöskään tarvitse tyytyä pelkkään empiiriseen psykologiaan.
Tämä erityisesti, jos hyväksymme väitteen, ettei perversio ei ole sairaus, jota tulisi hoitaa psykiatrian keinoin. Normatiivisia poikkeamia on vaikea käsitellä empiirisesti siksi, että niissä ilmenevällä käyttäytymismallit eivät ole patologisia. Tietyssä mielessä tämä aihepiiri väistää sekä tiukasti loogisen analyysin että yksinkertaisen empiirisen tutkimuksen ja herättää tiistä syystä levottomuutta. Jokin asia voi kuulostaa tutulla siinäkin tapauksessa, että se ei koskaan näytä olevan riittävän tärkeä tullakseen tietoistutteemme- Perverssiyttä] poikkeavuutena, ilmenee vain tietyissä erityistapauksissa, joissa persoonallisuus ja sen ympäristö ovat oudolla tavalla kietoutuneet toisiinsa.
Tietämyksemme tällaisista erityisistä poikkeuksista jää kuitenkin psykologian ulkopuolelle. Meidän täytyy yrittää ymmärtää mielihyvää. Olen sitä mieltä, että Sade kuvaa todellisuutta romaaneissaan. Jotkin SM- (sadomasokistista seksin alakulttuuria käsittelevät) tutkimukset ovat päätyneet mielenkiintoisiin nautittavaa julmuutta koskeviin johtopäätöksiin. SM-tapauksessa uhrit etsivät yhdessä tuskallisia tilanteita. SM-yhteisöissä on piirteitä, jotka voidaan ymmärtää paremminkin peleinä kuin todellisuutella. Pelin osanottajat eivät halua sen paremmin vahingoittaa toisia kuin itseäänkään:
Pitkälle formalisoidut yhteiset vuorovaikutusrituaalit tai -seremoniat voivat saattaa yhteen yksilöitä, jotka muutoin olisivat vaarallisia vihollisia toisilleen, ilman sitä riskiä, että he olisivat väkivaltaisia tai edes karkeita toisiaan kohtaan. ... Homoseksuaalit, sadomasokistit ovat kehittäneet etiketin, joka muistuttaa poliittisten opponenttien välillä vallitsevaa, kädenpuristuksineen ja toistensa kanssa lounastamisineen. Heillä on monimutkaisia sääntöjä, arvoja, rooleja ja mytologioita, jotka sallivat heidän nauttia julmuusnäytelmistään. Nahka-asut ja ruoskat symboloivat todellisia nöyryyttämiseen ja rankaisemiseen käytettäviä aseita.
Kukaan ulkopuolinen tuskin ymmärtää tällaista käyttäytymistä, koska siinä yhdistyvät samanaikaisesti sekä korkea-asteinen väkivalta että hellyys ja rakkaus. Todellinen ja kuviteltu maailma ovat siinä määrin kietoutuneet toisiinsa, että osanottajat voivat nauttia tuskan ja julmuuden ajatuksista ja samanaikaisesti todellisesta väkivallasta. Rakkauden ja tuskan sekä pelon ja nautinnon välistä rajaa ei voida ristiriidattomasti asettaa; vain äärimmäiset rajat täytyy tietää. Ehkä sääntöjen yksityiskohdatkaan eivät voi olla selkeitä ja ristiriidattomia, vaikka ne eivät ilmaisekaan "tuskan ja mielihyvän sekaantumista, vaan mieluumminkin tuskan uudelleen määrittelyä.
Tässä yhteydessä saattaa olla liian optimistista edes puhua määritelmästä, koska määritelmän kohde ei ole laboratorio eikä teurastamo, vielä vähemmän perhe tai oikeusistuin. Pelit ovat mielikuvituksen todellistumia. Olen luonut katsauksen kaunokirjallisuuteen löytääkseni vakuuttavan retorisen kuvauksen pahuuden arvoituksesta. Lukija voi löytää jotakin oleellista pahuuden fenomenologiaa koskevaa käyttäessään kirjallisuutta, jossa filosofiset tarkastelutavat yhtyvät taiteelliseen ilmaisun vapauteen. Emme tarvitse pelkästään selkeyttä.
Saden omat kertomukset perverssistä käyttäytymisestä sekä kiintymyksestä pelkkään pahuuteen romuttavat perustan yritykseltä selittää niitä ja antavat vihjeitä paheellisten motiivien takana olevista todellisista heikkouksista ja erehdyksistä. Sade väittää, että pahuutta ei voi tarkastella millään selväpiirteisellä tavalla. Olemme jo voineet todeta, että perverssi motiivi on sellainen, jonka ajamana ihminen transkendoi järjen rajat — saavuttaakseen pelkän olemattomuuden. Tällainen tyhjyys, tai mielihyvä teknisessä mielessä tuottaa nautintoa ja motivoi häntä. Voimme ymmärtää mielihyvän merkityksen ensin viittaamalla itsensä vahingoittamisen periaatteeseen ja sitten lisäämällä siihen joitakin empiirisiä (selittäviä) tosiasioita.
Tuloksena oleva motiivi on kuitenkin outo, ja sitä voidaan kuvata lähinnä vain kirjallisin keinoin. Lisäksi retorisia esityksiä ei voi muuttaa todellisuudeksi muuten kuin pelien keinoin, kuten sadomasokistit tekevät. Sade taas muuntaa nämä pelit teatteriproduktioiksi. Näyttämöllä mitä perversseinkin käyttäytyminen voi näyttää todelliselta, kuten Sade painottaa. Ja todellakin: jos tosiasiakuvaukset ovat mahdottomia, nämä ovat ainoat vaihtoehdot. Saden sekoitettu filosofia, joka yhdistää toisiinsa kertomuksen, teatterin, moraalisen retoriikan ja filosofisen spekulaation, voi tarjota meille kuvauksen pahuudesta. Sade on kirjailija, jonka päämäärät ovat filosofisia, tekniikka kirjallista ja tosiasiat kuviteltuja.