Meillä on lopullinen vapaus - meillä ei ole mitään velvollisuuksia! - ja väärinkäytämme sitä - Larry Kramer, Fagots

25.07.2020

Teksti:

Harald Olausen


Damiens tuomittiin 2. maaliskuuta 1757 "tunnustamaan julkisesti rikoksensa Pariisin kirkon pääoven edessä", jonne hänet oli määrä "viedä ja kuljettaa kärryissä, ilman muuta vaatetusta kuin paita, kädessään kaksi naulaa painava, palava vahasoihtu". Sitten hänet piti viedä "samaisilla kärryillä Greven aukioille, jonne pystytetyllä teloituslavalla häntä piti kiduttaa pihdeillä rinnoista, käsivarsista, reisistä ja pohkeista, samalla kun hän piti oikeassa kädessään tikaria, jolla hän oli isän murhansa suorittanut, ja tätä kättä oli määrä polttaa rikkitulella, Niihin paikkoihin, joista häntä pihdeillä kidutettiin, oli heitettävä sulatettua lyijyä, kiehuvaa öljyä, polttavaa pihkakiveä sekä yhdessä sulatettua vahaa ja rikkiä. Sitten hänen ruumiinsa oli sidottava neljän hevosen vedettäviksi niin, että se repeytyisi palasiksi, ja hänen jäsenensä ja ruumiinsa oli poltettava tulessa tuhkaksi, joka piti heittää taivaan tuuliin (1)".


Näin rajusta rangaistuksesta kirjoittaa ranskalaisfilosofi Michel Foucault kirjassaan "Tarkkailla ja rangaista" (Otava 1980). Vaikka Foucaultin kirjaa kuvaa vankiloita ja miten sinne päädyttiin, on se myös tarkka kuva niistä yhteiskunnista, joissa kulloinkin on nähty tarpeelliseksi tuomita ja vangita ihmisiä heidän rikoksistaan. Isänmurha on ollut 1700-luvulla hirveä rikos, sitä se on nykyisinkin - onneksi lajissaan harvinainen. Foucault on ottanut tarkoituksella Damiensin tuomion kirjansa aluksi. Hän selostaa sitä seikkaperäisesti sivukaupalla, jotta tajuaisimme, kuinka kamalasta rangaistuksesta on kysymys, varsinkin kun hevoset eivät saa revittyä tuomittu palasiksi, vaan homma venyy harmillisesti yli sille varatun ajan ja pyövelit joutuvat kysymään tuomareilta apua uhrin katsellessa koko ajan elävänä, kun hänestä revittiin paloja:


"Parin kolmen yrityksen jälkeen teloittaja Samson sekä teloittaja, joka oli uhrin pihdeillä kiduttanut, vetivät kumpikin puukon taskustaan ja leikkasivat reidet irti ruumiista; ja kun neljä hevosta päästettiin valloilleen, ne vetivät mukanaan ensin oikean ja sitten vasemman reiden. Sen jälkeen meneteltiin samalla tavalla käsivarsien ja hartioiden sekä kainaloiden kohdalla, ja oli pakko viiltää liha miltei luihin saakka, hevoset vetivät kaikin voimin ja veivät muassaan ensin oikean käsivarren ja sitten vasemman. Kun nämä neljä osaa oli irrotettu, niin rippi-isät menivät puhumaan uhrille, mutta teloittaja sanoi hänen olevan jo kuollut, vaikka totuus olikin se, että näin miehen liikehtivän ja alaleuan liikkuvan ylös ja alas aivan kuin hän olisi puhunut. Yksi teloittajista jopa sanoi myöhemmin, että kun he olivat tarttuneet vartaloon heittääkseen sen roviolle, hän oli vielä hengissä (2)."


Juuri tältä samalta tuntuu todennäköisesti julkisesti kunniansa menettäneen ja nolatuksi tulleen uhrin päässä somepyöveleiden käsissä. Damiensin kuolema on yhtä pitkä ja monimutkainen kuin hieman yli vuosisadan myöhemmin runtinas Jusupovin organisoima Rasputinin murhakin. Molemmat lajissaan kuuluisia. Foucaultin kirjan keskeinen väittämä on vallasta, joka ilmaisee itseään ja tiivistyy kurinalaisessa elämänmuodossamme. Kuri sisäistyy Foucaultilla teknologiaksi, joka ottaa ihmisen elinvoimat haltuunsa ja kääntää ne sisäänpäin kohti ihmiselämää itseään. Hän puhuu "rangaistuksien semiotekniikasta" ideologisena valtana, joka jää ainakin osittain keskeneräiseksi, ja sen tilalle tulevasta uudesta poliittisesta anatomiasta, jossa ruumis jälleen uudessa muodossa on pääosassa:


"Uuden poliittisen anatomian avulla on mahdollista liittää jälleen yhteen nämä kaksi 1700-luvulla muotoutuvaa, eri suuntiin kulkevaa objektivointilinjaa, se, joka torjuu rikoksentekijän jättäen hänet "toiselle puolelle" - luonnonvastaisen luonnon puolelle, sekä se, joka pyrkii hallitsemaan rikollisuutta tarkoituksenmukaisiksi harkituilla rangaistuksilla. Silmäys uuteen rankaisutaitoon osoittaa selvästi, että uudenlainen ruumiin politiikka on astunut rangaistusten semiotekniikan tilalle (3)."


Foucaltin arvio sopii myös somemaailman häpeärikosten kaavaan. En ole mikään dekkareiden, paitsi Agatha Christien Miss Marplen ja Hercule Poirotin (unohtamatta komisario Maigretia, Durremattia tai tuomari van Deen seikkaluja Ming-kauden Kiinassa kirjoittavaa Robert van Kulikia), ystävä ja niidenkin lähinnä kielen ja huvituksen vuoksi, en itse murhien, joista en ole koskaan syttynyt siksi, että itse elämä tutkimusprojektina on paljon jännitävämpää (mieluummin luen vaikka Kiinan keisareiden elämänkertoja kuin samalta ajalta poliisiraportteja murhista ja kidutuksista). Silti Marple ja Poirot ovat viehättävä, koska molemmissa sarjoissa on syvästi inhimillinen elämää, aitoutta ja hyvyyttä kannattelevat kerroksensa ja lopussa hyvä (tai kosto) melkein aina voittaa. Siksi niitä on kiva katsoa lukemisen ja kirjoittamisen välipaloin Ylen Teemalta, kuten eilen perjantaina tullutta "Hänen täytyy kuolla"- Poirottia. Lopussa Poirot muistutti kauhuja kokeneille ihmismielille (Freudiin viitataan jo ohjelman alussa) parannuksen mahdollisuudesta. Varsinkin erästä epätoivoon vaipunutta ja traumojensa takia tunteisiin kykenemätöntä miestä, joka kertoi Pandorin lippaan avaamisen jälkeen maailman tupsahtaneista pahuuksista. Poirot muistutti, että lopulta lippaasta ihmisten ilmoille lensi myös pieni toivo - juuri tuo sama toivo on pelastanut ja tulee pelastamaan vielä miljoonia muiden keittämissä sopissa vastoin omaa tahtoaan kiehuvia piinattuja sielua. Näin on hyvissä dekkareissa mutta entä jos toivo on kadonnut?


Siltä vaikuttaa, kun kuuntelee uutisia LGBTQ-maailman eripurasta ja keskinäisestä kiusaamisesta. Melkein aina kun avaa jonkun LGBTQ-nettisivuston löytää pitkät rimpsut vihaa, keskinäistä syyttelyä ja hurjia haukkumisia. LGBTQ-maailmassa se olisi ollut ennenkuulumatonta vielä yhteiseen hyvään uskoneella 1970- ja osin 80-luvullakin, mutta nyt ne ovat maailmalla arkipäivää. Kaukana ovat ne Stonewallin jälkeläisten idealistien, ja vieri vieressä siskot ja veljet sekä heidän väliin, ja hieman ohikin mahtuvat variaationsa, kuka mitäkin seksuaalista suuntaa omanaan julistaen, ajat, jolloin uskottiin vähemmistöjä yhdistävän yhteinen vihollinen ja sateenkaarilipun keräävän alleen kaikki seksuaaliset vähemmistöt käymään yhdessä taistelua heteronormatiivisuutta vastaan (nykyjään voi kysyä: oliko tavoite liian 60-lukulainen ja vasemmistolainen osallistuvassa idelalismissaan ja haluaisinko istu ryhmässä minulle vieraiden ja vastenmielisten vähemmistöjen kanssa tekmässä väkipakolla jotain ketään hyödyttämätöntä puhdetöitä?).


Toisin kävi. Ensin lesbot valtasivat seksuaalisten vähemmistöjen järjestöt syyllistäen samalla omiin homoräkälöihinsä juuttuneita amishomoja laiskoiksi ja saamattomiksi. Sitten yliopistolesbot keksivät itselleen kaksi ikiliikkujaa minkä tahdissa vaeltaa läpi elämänsä; naistutkimuksen ja sukupuolentutkimuksen, ja valtasivat ne perintöruhtinaskunniksi muuttaen. Yliopistosuojan turvin he ovat onnistuneet jakamaan "tieteellisiä" tuomioitaan ja LGBTQ-nimikkeen alla kahmimaan itselleen lähes kaikki tutkimusrahat. Ja nämä tutkimukset eivät ole käsitelleet gay-kulttuuria - kaikkea muuta kyllä, kuten digivallila.comissa 11.07.2020 otsikolla "Keskinäistä kivaa julkisilla tutkimusrahoilla" olleesta jutusta  saimme lukea. Huolestuttavaa tämä on siksi, että samaan aikaan gay-kulttuuri ilman tukea ja ohjausta on muuttunut myrkylliseksi. Ilman mitään tukea ja ohjausta se on vajonnut alhaiselle tasolle. Juur siksi kanadalaisqueer Peter Knegt kirjoittaa Queeris -kolumnissaan avoimen kirjeen muille valkoisille homo cis-miehille. Tämän jälkeen ei hänen mukaansa pitäisi olla "palaamista normaaliin (4)".


Peter Knegt kirjoittaa olleen ensimmäinen kerta, kun hän on kirjoittanut kolumniaan tällä palastalla toukokuun jälkeen. Kun George Floydin murhan kannustamat mielenosoitukset alkoivat, hänelle oli erittäin selvää, että valkoisena ihmisenä hänen äänensä ei ollut sellainen, jonka piti nyt ottaa lisätilaa julkisiin keskusteluihin. Maailma oli hänen mielestään jo täynnä uutisia epäpätevistä valkoisista ihmisistä, jotka vain vitsailivat maailmanlaajuisesta pandemiasta (viittaus Trumpiin kai?). Niinpä Knegt jäi kuulolle ja miettimään kaikkea sitä mistä luki. Ja nyt pienen tauon jälkeen, vaikka keskustelut, jotka myrkyttivät myös tämän sivuston kuuden viikon ajan, eivät ole läheskään loppumassa, hänestä tuntuu, että jotkut asiat, jotka tulivat esiin tuona mietiskelyn aikana, kannattaa sanoa nyt - etenkin sormenheristelyt häntä vaivaaville valkoisille homo-cis-miehille. Knegt manaa esiin ilmapiirissä huomaavaansa vallankumousta, joka on hänen mukaansa myös yksi historian voimakkaimmista rasisminvastaisista mobilisaatioista.


Knegtin kolumni ei ole ihan tavallinen, vaikka se edustaa hyvin nykylinjaa. Se samalla sekä saarnaa yhtenäisyyden puolesta että syyllistää yhden seksuaalisen vähemmistöryhmän etuilusta yhteisellä kaukalolla vaatimalla heitä olemaan hiljempää ja antamalla tilaa muille vähemmistöille. Kummallinen ajatus, jonka hän tietää nostattavan vihaa eikä sopua, kuten hän antaa ymmärtää kolumnissaan tekevänsä. Otin tämän tämän kolumnin tähän kirjoitukseen malliesimerkiksi siitä, miten epätoivoisesta tilanteesta LGBTQ-kentällä on kysymys. Kukaan ei tunnu antavan periksikään omasta oikeutuksestaan seissä komentelemassa muita kukkona tunkiolla, eivätkä ne, jotka eivät ole päässeet tätä tekemään vielä, malta odottaa omaa vuoroaan. Toisaalta pitää myöntää, että Knegtin kovat sanat osuva maaleihinsa ja ovat siltä osin totta, kun hän puhuu välinpitämättömyydestä muiden vähemmistöjen tarpeisiin. Mutta se ei olekaan nyt jutun juju. Knegt puhuu tietämättään Stonewallin raunioilla tavallaan itseään vastaan tilanteessa, jossa mahaa kouraisee kuin ennakkoaavistuksensa siitä, ettei tämä kaikki pääty hyvin.


Samanlainen pinnan alla hiipivä jännitys pitää näpeissään myös Suomea. Muutaman vuoden takaa Pohjoismaiden suurimman homosivuston, Qx:n suomalainen toimittaja Sami Montell koki ihan samoin kuin tuhannet muutkin homot ahdistusta rinnassa vastaavanlaisen tapahtuman jälkeen, kun nämä cis-syytökset alkoivat saada jo mielikuvituksellisia mittoja. Montell ja kirjoitti kolumnissaan Qx:fissä ajatelleensa ensin, ettei tähän aiheeseen enää puutu, mutta tunnusti lopulta, että pakkohan hänen oli:


"Tämän tekstin ydin on tämä: miksi yhden ihmisen mielipiteestä tulee fakta, joka sabotoi muiden ihmisten hyvät aikeet? Virkistetäänpä ensin vähän muistia. Noin vuosi sitten alkoi sosiaalisessa mediassa myrskytä, kun vakiintunutta helsinkiläistä homoyökerho Herculesta ja sen toista omistajaa ja toimitusjohtajaa Erkki Koskea syytettiin rasististen kirjoitusten kirjoittamisesta. Sosiaalisesta mediasta ja blogista asia päätyi Helsingin Sanomiin. Herculeksen rasisimikohu sai alkunsa epäasiallisesta Facebook-päivityksistä, joka päätyi julkiseksi yökerhon Facebook-sivulle. Pian syytöksiin lisättiin Kosken omalla tilillään kirjoittamat päivitykset, jotka tulkittiin rasistisiksi. Kyseisten päivitysten teksti ei ole kunniaksi kenellekään, mutta rasismia niissä ei ollut - se olisi jo poliisiasia. Koski on myös kiistänyt olevansa rasisti, seikka mitä sosiaalisen median lynkkausjoukot eivät tietenkään hyväksy. Myös QX:lle Koski vakuutti, että ei ole rasisti, samoin HS:lle. Hiukan myöhemmin kesällä Helsinki Priden aikaan vihreiden kunnanvaltuutettu Miikka Keränen esitti Twitterissä väitteen, että QX mainostaa homoyökerho Herculesta. Tämä oli Keräsen mielestä väärin, koska rasistiseen Herculekseen tulisi ottaa etäisyyttä. Selvitin Twitterissä, että ensinnäkään Herculeksella ei tuolloin ollut mitään mainosta sivuillamme ja toisekseen, että ei ole mitään syytä miksi ei voisi olla - sosiaalisen median syytöksistä huolimatta Herculeksen rasismiväitteille ei löytynyt perusteita. Tämä jälkeen koko kommentointi lähti kierroksille ja mukaan liittyi Eino Nurmisto. Pian Nurmisto jo levitti sanaa, että QX puolustaa rasistista vihapuhetta. Nurmisto päätyi myös lynkkaamaan minut henkilökohtaisesti Tämän kylän homopoika -blogissaan ja Facebook-sivullaan. Muistutan, että Nurmisto on kohtalaisen suosittu bloggaaja, jota on haastateltu myös Ylelle, on hän ollut aikoinaan myös ehdokkaan Vuoden homoksi QX Gay Gaalassa. Mutta onko hänen käytöksensä nykyisellään sopivaa esikuvalle? Ei ole. Kesän edetessä tuli Turku Priden vuoro. Sosiaalisessa mediassa muun muassa drag-artisti Marko Vainio ja turkulaisen homobaari Suxesin Arto Juntunen päivittelivät siitä, että Turku Pridella liputettiin sateenkaarilipun ohella muillakin pride-lipuilla. Tästä, vaikkakin ehkä värikkäästä päivittelystä, seurasi Nurmiston täysin räävitön kommentti:"Arvon cis-kanssahomot: nyt ne päät pois perseestä tai vaihtoehtoisesti voitte työntyä sinne ihan kokonaan." Nyt viimeisimpänä somemyllytykseen on joutunut Querelle-festivaali. Se tavoittelee suurinta sisäyleisön määrää seksuaaliselle vähemmistölle suunnatussa tapahtumassa Suomessa koskaan. Kaikki alkoi Elina Sorsan vienosta ihmettelystä, miksi lippujen hinnat ovat niin korkeat, että joillakin kohderyhmään kuuluvilla ei ole niihin varaa. Toki festivaalin Twitter-tililtä vastattiin lopulta tuohtuneesti, mutta silti. Seurauksena Helsingin juhlaviikot lopetti yhteistyön festivaalin kanssa. Henkilövaihdoksia on tullut paljon. Kunnianhimoisella hankkeella on suuret paineet, joita eripuran lietsonta ja mustamaalaus sosiaalisessa mediassa eivät edistä. Niin. Hercules, QX, Querelle ovat kaikki toimijoita, jotka pyrkivät tekemään hyvää. Ne ovat kohtaamispaikkoja seksuaalivähemmistöille tosimaailmassa tai verkossa. Ne ylläpitävät ja luovat homokulttuuria. Kaikkea toimintaa saa toki arvostella. Toinen asia on levittää valheita. Ja juuri valheiden levittäminen sai minut kirjoittamaan tämän kolumnin. QX Gay Gaalan sponsorille on lähetetty viesti, jossa on pyydetty sponsoria vetäytymään koska QX edistää rasismia. Herculeksen ainakin yhdelle esiintyjälle on lähetetty viesti, jossa häntä on pyydetty perumaan keikkansa, koska paikka on rasistinen. Näissä on viitattu suoraan Eino Nurmiston blogikirjoituksiin. Querellen esiintyjälle on lähetetty viesti, jossa häntä on pyydetty perumaan tulonsa Helsinkiin viitaten Sorsan blogiin, jonka oli liitteeksi kääntänyt englanniksi. Ei ole merkitystä sillä, ovatko nämä yhteydenotot tulleet suoraan Nurmistolta tai Sorsalta vai joltain muulta. Bloggaajat ovat esittäneet ne väitteet ja julkaisseet ne. Väitteet, jotka eivät ole totta. Väitteet, jotka vahingoittavat. Bloggaajilla on vastuu sanoistaan. Suomi on oikeusvaltio. Jostain syystä etenkin Twitteriin on pesiytynyt joukko, joka katsoo omaavansa muita korkeamman tiedon ja oikeuden vaatia sen perusteella muutoksia. Jos heidän haluamaansa reaktiota ei tule, tulee somemyrsky ja pian ollaankin valtakunnan ykkösmediassa. Tässä on se ongelma, että esimerkiksi Helsingin Sanomat näistä asioita kirjoittaessaan ei kritisoi metelin nostajia, ei mennä syvemmälle siihen, mikä tämän aiheuttaa. Tai siihen, onko kohu aiheellinen alunperinkään. Kyse on yhden henkilön esittämästä mielipiteestä. Sananvapaus tarkoittaa myös sananvastuuta. Seksuaalivähemmistöjen yhteisöllisyys on Suomessa hyvin pientä. Tällaiset kohut haavoittavat meitä syvästi ja pitkäaikaisesti. Ne repivät meitä erilleen. Valtamediaan levitessään ne mustamaalaavat meidät kaikkia joukkona niin, että esimerkiksi Pridejen, Querellen ja QX Gay Gaalan kaltaisen tapahtumien järjestäminen vaikeutuu. Kuka haluaa rähisijöitten kanssa tehdä yhteistyötä? Kuka haluaa ottaa selvästikin todellisen riskin siitä, että brändi tapahtuman yhteydessä joutuu mukaan hallitsemattomaan kohuun? Kuka jaksaa enää järjestää mitään? Haluatko sinäkään sellaisiin tapahtumiin osallistua? Nämä ovat vakavia asioita. Kysynkin nyt tässä, mikä on se hyvä mitä Nurmisto, Keränen, Sorsa ovat kirjoituksillaan yrittäneet tavoitella? Klikkejä he ainakin ovat saaneet. Me muut olemme saaneet myötähäpeää, ahdistusta ja traumoja. Nyt kun jo kolmansille osapuolille lähetetään painostusviestejä ja yritetään siten saboitoda tämän meidän pienen vähemmistömme keskeisiä toimijoita, ollaan tultu aivan liian pitkälle. Näin ei voi enää jatkua. Siksi sanon tämän: Miikka Keränen, Eino Nurmisto, Elina Sorsa ja muut - kasvakaa aikuisiksi ja ottakaa vastuu sanoistanne. Miettikää mitä sanoistanne seuraa. Miksi haluatte sabotoida muiden työtä (5)?"


Lopullinen arkku suomalaiselle LGBTQ-kulttuurille oli viime vuoden hujausfestivaali Querelle sekä alkuvuoden coronavirus. LGBTQ-nuorille suunnattu DTM-yökerho sulki ovensa kesäkuussa. Jo aiemmin kalliolainen lesbopubi Nalle oli sulkenut ovensa monta vuotta sitten, ja vanhemmille homomiehille suunnattu kahvilabaari Kampissa viime vuonna. Tapaamispaikat ovat vähissä, jos haluaa muutakin kuin tylsän jumputtavaa koneellista "pane mua isolla - imen sulta mällit suuhun"-homoseksiä. Yhden baarin ja yökerhon lisäksi on enää jäljellä 90-luvun huippuvuosista vain yksi sauna ja kaksi pornovideopaikkaa, joissa molemmissa käyvät lähinnä eläkeikäiset yksinäiset miehet ja yksinäiset hieman syrjääntyneet miehet sekä eläkeikäiset hieman syrjääntyneet yksinäiset ulkomaalaiset turistit. Trendi on maailmanlaajuinen ja sille on monia selityksiä. Yksi selitys on homomedioissa yhä kielteisemmäksi käyvät seksuaalisten vähemmistöjen kirjoittelut toisistaan sekä keskinäinen vihoittelu.


Yksi tällainen esimerkki on juuri Knegt, jolla oli lähtökohtana ilmeisen hyvä tarkoitus, onhan hän nuori hyvään ukova queeridealisti. Kun hän päätti kirjoittaa kolumninsa lyhyen tauon, hän pohdiskeli legendaarisen homoaktivistin ja kirjailijan Larry Kramerin elämää osin siksi, että Kramer kritisoi voimakkaasti sekä Yhdysvaltain hallintokoneistoa että homoseksuaalisten valkoisten cis-miesten silloista ja yhä jatkuvaa seksuaalikulttuuria kirjoissaan. Faggots vuodelta 1978 kertoo keski-ikäisestä homomiehestä, joka etsii turhaan rakkautta New Yorkin hedonistisesta ilmapiiristä. Kramerin tunnetuin teoksensa on vuonna 1985 kantaesitetty The Normal Heart. Kramer kuoli keuhkokuumeesta 27. toukokuuta. Kramer on ikoninen hahmo gay-kulttuurissa. Kramerin perintö luotiin HIV / AIDS-epidemian aikana, jolloin hänellä oli keskeinen rooli taistelussa homoja karsataneita ja aidsia vähätelleitä hallituksia ja instituutioita vastaan. Anthony Fauci sanoi The New York Timesin muistokirjoituksessa, että "kunhan pääsi sanahelinän ohi, huomasi, että Larry Kramerilla oli paljon järkeviä näkemyksiä ja että hänen sydämensä oli kultaa".


Näin ei tunnu olevan Knegtin kohdalla, vaikka hän ajatteli, että Kramerin osoittama pelottomuus hiv/aids-tilanteessa voisi opettaa meille kaikille vähän selviytymisestä myös näinä kovina aikoina. "Nämä ajat" näyttävät hyvin erilaisilta 27. toukokuuta kuin ne 29. toukokuuta tai 2. kesäkuuta, tai melkein minkä tahansa päivän jälkeen. Mutta ei. Larry Kramerin haamu pysyi hänen päässään koko pride-kuukauden ajan. Hän vietti muutaman hiljaisen iltapäivän lukemalla Kramerin vuoden 1978-debyyttiromaania Faggots, mikä on satiirinen, mutta silti selvästi omaelämäkerrallinen katsaus homojen elämään 1970-luvun New York Cityssä, jonka hän kirjoitti juuri ennen aidsia, ja joka teki hänestä amerikkalaisen aktivismin yhden johtotähdistä. Romaanissa seurataan 1930-luvun loppupuolelta peräisin olevaa miestä (joka on itse Kramer), joka etsii rakastavaa, pitkäaikaista suhdetta hedonismin merellä. Knegt ei silti osaa eläytyä romaanin perussanomaansa, vaikka ymmärtää romaanilla olevan selkeä viesti nykypäivän myrkyllisessä homokulttuurissa: homojen pitäisi alkaa rakastaa toisiaan - myös hänen sen sijaan, että haukkuisi heti juttunsa alkajaisiksi valkoiset cis-miehet, joilla alkaa olla ahdasta jo kaikilla maailmannurkilla muiden sekusaalivähemmistöjen syytösten ristitulessa.


Tuntuu yllättävältä lukea tätä kolumnia. Knegtin hyvä tarkoitus on ollut (ehkä mutta ei siltä vaikuta) ymmärtää ja auttaa, ehkä rohkaistakin muodissa olevaan tapaan, mutta se sulaa kolumnin loppua kohden muuttuen samanlaiseksi tappavaksi aseeksi kuin mitä artikkelin alussa kuvaamani Damiensinkin tuomio; huomio on oikea mutta johtopäätökset kummallisia, kun hän haukkuu itse kolumnissaan suoraan valkoiset cis-miehet ja tulkitsee homohistoriaa omalla tavallaan tästä näkövinkkelistä oikeutusta väitteilleen hakien. Somessa muutama kommentaattori huomautti heti hänelle tästä. Mutta mitään korjauksia hän ei kolumniinsa tehnyt. Mitä hänen ihailemansa ja siteeraamansa Larry Kramer olisi sanonut siitä, että kirjoittaja yrittää pistää sanoja hänen suuhunsa tai tulkitsee häntä tahallisen väärin eripuraa vihottelevien vähemmistöjen kesken lietsoen? Olisi ollut kauhuissaan, sillä juuri tästä Kramer varoitti aavistaessaan, miten gay-kulttuuri kääntyy itseään vastaan ja muuttuu myrkylliseksi. Siinä oli hänen mielestään myös tuhon avaimet kaikelle sille, mitä he aktivistit olivat verenmaku suussaan 1970- ja 80-luvuilla saaneet aikaan sekä yksin, yhdessä että Advocat-lehden kovaa rummuttamana valtaväestön ja Yhdysvaltojen uskonnollisen äärioikeiston sekä erityisesti silloisen konservatiivisen presidentti Ronald Reaganin, jonka balettitansijapojan homoutta salattiin, kiusaksi.


Juuri siksi Kramer toivoi homojen oppivan vihan sijasta kunnioittamaan ja rakastamaan tosiaan - ei oman vaan yhteisen edun nimissä - sillä hän tiesi sateenkaaren jatkaessa jakaantumistaan eri väreihin, keskinäiset riidat ja avoin vihamielisyys heikentäisivät LGBTQ-yhteisöjä juuri sen verran sopivasti, että jo saavutettuja ihmisoikeuksia olisi hyvä Yhdysvaltojen, Puolan, Venäjän, Turkin ja Unkarin tavoin mahdollista tehdä. Knegtin hän olisi ensimmäisenä laittanut ruotuun. Eikö asiaa voi muka sanoa toisella tavalla suututtamalla muita ja kaivamalla verta omasta nenästään? Kun Kramer puhuu itsellemme olevan lopullisen vapauden väärinkäytöksestä, huomaamme kaksi seikkaa. Ensiksikin ihminen, joka on itse tapahtumien dramaattisessa keskipisteessä, ei välttämättä huomaa tai halua huomata millä jyrkänteellä seisoo. Toiseksi henkilökohtaisesta ja itselleen turmiollisesta sekä huomaamattomasta väärinkäytöksestä puhuu aina ensimmäiseksi sellainen, joka ei siitä ja sen seurauksista tiedä tai tyhmyyttään välitä, kuten Lucilius, jolle Seneca yritti asiasta vääntää rautalankaa ymmärrettäväksi (6):


"Seneca tervehtii ystäväänsä Luciliusta. Toimi näin, rakas Lucilius: vapauta itsesi itsellesi, kerää ja pelasta aika, joka sinulta on tähän asti joko viety, varastettu tai mennyt menojaan. Vakuuta itsellesi, että asia on kuten kirjoitan: jotkin hetket riistetään meiltä, jotkin viedään käsistämme, jotkin valuvat hukkaan. Häpeällisin on kuitenkin menetys, joka johtuu huolimattomuudestamme. Edelleen, jos tahdot olla tarkkaavainen, huomaat että suuri osa elämästämme livahtaa pahanteossa, suurin osa ollessamme tekemättä mitään, mutta koko elämämme tehdessämme jotakin muuta kuin pitäisi. Voitko osoittaa minulle ketään, joka antaisi jotakin arvoa ajalle, joka arvostaisi kutakin päivää, joka ymmärtäisi kuolevansa päivittäin? Sillä erehdymme siinä, että näemme kuoleman kaukana edessämme: suurin osa siitä on jo mennyt; kaikkea takanamme olevaa aikaa pitää kuolema hallussaan. Tee siis niin kuin kirjoitat tekeväsi - rakas Lucilius - ja hyödynnä kaikki hetkesi; sen seurauksena tulet vähemmän riippuvaiseksi huomisesta, jos otat tämän päivän haltuusi. Kun haltuunottoa lykätään, elämä kiitää ohi. Kaikki muu, Lucilius, kuuluu toisille - vain aika on omaamme; luonto on antanut haltuumme tämän yhden ainoan ohikiitävän ja liukkaan hetken, jonka meiltä karkottaa jokainen, joka tahtoo. Niin suuri on kuolevaisten typeryys, että saadakseen aivan mitättömiä, arvottomia ja varmasti korvattavissa olevia asioita, he myöntävät jäävänsä niistä velallisiksi, mutta kukaan, joka on saanut aikaa, ei katso olevansa mitään velkaa, vaikka se kuitenkin on ainoa asia, jota kiitollinenkaan ei voi maksaa takaisin."


Lähteet:

             (1)  Michel Foucault "Tarkkailla ja rangaista" (Otava 1980) sivu 7.
  •  (2) Michel Foucault "Tarkkailla ja rangaista" (Otava 1980) sivu 10.
  •  (3) Michel Foucault "Tarkkailla ja rangaista" (Otava 1980) sivu 143.
  •  (4) CBS:ssä ollut Peter Knegtin kolumni 9.7.2020.
  •  (5) Qx.fissä 2018 ollut päätoimittaja Sami Montellin kolumni.
  •  (6) Seneca "Kirjeitä Luciulukselle" (2011).