Miehissä on munaa!

Teksti Harald Olausen

"Kun viattomuus ensi kerran särkyy, koko elämä puhkeaa kukkaan ja kompromissien kuoro alkaa laulaa suloisia valheitaan. Ken rohkenee elää, kuolee. Ken rohkenee lempiä, käy turmioon."

-Georgette Dee

Muistan, miten vapauttavaa oli avata ensimmäisen kerran Like-kustantamon Suomeen tuoman saksalaisen homosarjakuvataiteilija Ralf Königin homomaailmassa supersuosituksi nousseista sarjakuvia, joita alkoi ilmestyä kuin liukuhihnalta 90-luvun alussa. Niissä viljeltiin maailmassakin harvinaista homohuumoria, naurua omalle itselle ja elämäntavalle. Siitä vieläkin kiitos aikoinaan edistykselliselle ja rohkealle kustantamolle. Miten me kaipaammekaan tuon ajan henkeä ja rohkeaa uskallusta.

Homoajatteluuni on vaikuttanut suuresti Oscar Wilden lisäksi Ralf Königin lämmin itseironia, ja homouden hauskaa hulvattomuutta kuvaavat sarjakuvat ajankohtana, jolloin homo oli vielä ilkeä haukkumanimi "hintti" suomalaisessa keskustelussa, heti kun yksi sellainen sattui kääntämään päänsä. Tein ensimmäisen kaunokirjallisen työni 2011 Homorunoja (Kulttuuriklubi 2011) tavoitteena antaa ääni hiljaa olleelle homohimolle.

Kirjoitin kirjan eräänlaisena yhteen pätkään suollettuna ajatusripulina ja antirunona, aloitin sillä "eksistentiaalisen queerminimalismin" sarjani myös muissa kaunokirjallisissa töissäni. Halusin välttää turhaa estetisointia, selityksiä ja vallitsevaa (homo)romanttista kaanonia.

Yllättävää oli se, että kirjan koko painos, 1000 kappaletta myytiin muutamassa vuodessa loppuun siitä huolimatta, että monet runot olivat rajuja, ja ei-runoja, missä kiellettiin kaikki tuttu ja turvallinen lässytys hyvistä aikeista ja sokerinhuuruisesta elämästä tasa-arvoisina homoja vihaavien punaniskahetereoiden naapureina.

Homorunot eivätkä miellyttäneet kaikkia tyyliltään - etenkään homoja itseään. Homorunot olivat vastaus Königin homosarjakuville ja homohuumorille. Tavoittelin niissä jotain samaa arjen konstailemattomuutta dokumentoivaa kuin mitä brasilialainen Darcy Penteado novellikokoelmansa Teoremambon Osapäivähuora-novellissa (suomentanut Juhani Lindholm kirjassa Miesten kesken Otava 1993).

Superparadise 2 Sonninpallit (LIKE 2005) on hyvä esimerkki Königin homohuumorista. Kirja on edelleenkin suosittu ja siitä saa maksaa käytettynäkin aika mukavasti, kympin molemmin puolin nettiin siirtyneissä kirjadivareissa. Tarina on samalla sekä viehättävä että todenmukainen kuvaus tavallisten homomiesten vapaudesta olla homo ja toteuttaa homouttaan, millä muullakaan tavalla, kuin nussimalla toisia homoja.

Tosihomous on Königille vain oikeiden miesten puuhaa pilke silmäkulmassa ja naruhermoja kutkuttavalla tavalla. Ei akkamaisten vätysten ja sateenkaaripellejen neitimäisiä kotkotuksia. Takakannessa Königin sarjakuvien vakiopari Kondrad ja Paul tiivistävät samalla sekä koko arjen homouden että myös kaikkien homojen halun olla nuori ja terve, pitää hauskaa ja naida. Paulin mielestä se ei ole lainkaan liikaa vaadittu.

Königin kuvaamat homot ovat saksalaisia nahkahomoja, isoja, pieniä, lihavia ja kaikenlaisia miesmäisiä homoja, jotka haluavat viettää aikaansa toistensa seurassa, ja joille tärkeää on sekä pitää mieheydestään kiinni että rakastaa toisia samanlaisia tietäen, että herätessään sängyssä yöllä hurjien nussimisten jäljiltä toisen vieressä, tyyppi ei vedä sukkahousuja jalkaansa ja huulipunaa huuliinsa ja ala kirkumaan hysteerisesti sateenkaarihäistä.

Yhdessä kirjan kohtauksessa nahkahomot jonottavat bileisiin, jonka mainosteksti muistuttaa miehissä olevan munaa. Pukukoodina on nahkaa, kumia, univormu tai ei mitään. Tärkeintä tuntuu olevan mainoksen alateksti: "Äänekäs kotkotus ja kirkuminen kielletty", mikä on selvä viittaus siihen, ettei näihin bileisiin ole kutsuttu pehmeitä ja pyöreitä sateenkaari-ihmisiä pilaamaan homoeroottista ilottelua miesten kesken.

Voi sanoa, että homokulttuuri koki Königin homosarjakuvien siivittämänä Suomessa 1990-luvulla ennennäkemättömän nousukauden. Nykytanssiin tuli vahvasti homoeroottinen leima Jorma Uotisen kultakaudella. Tuli myös turkulainen homoelokuvafestivaali Vinokino (vielä silloin kun se oli homoelokuvafestari), sekä Jukka O. Miettisen toimittama Miesten kesken - miesten välinen rakkaus maailmankirjallisuudessa (Otava 1993), missä oli johdantona ensimmäinen kattava katsaus homokulttuuriin sekä edustava kokoelma Suomessa aiemmin tuntemattomien homokirjailijoiden tasokkaita homonovelleja.

Temppu ei ollut vähäinen merkitykseltään. Samalla kun homot tulivat ryminällä kaapista, alkoi homojen kulttuurisen identiteetin määrittely ja etsiminen. Esikuvat ovat ylväitä ja hienoja, kuten 1200-luvulla eläneen pohjoisafrikkalaisen Ahmad at-Tifasin, 1600-luvun Japanin Edo-kaudella eläneen Ihara Sakakun ja 1700-luvulla eläneen kiinalaisen Cao Xuegin taidokkaat ja kaunista homoerotiikkaa uhkuvat novellit sekä 1700-luvun salaperäisen englantilaishomon, Frederic Rolfen postuumisti julkaistu kirja Kirjeitä Venetsiasta (1913).

Mutta sitten kaikki muuttui, hävisi ja homot menettivät kiinnostuksen ja kyvyn olla ystävällisiä toisilleen. Homobuumi loppui hieman yllättäen kesken parhainta kukoistustaan Hesarin legendaarisen teatterikriitikon, Jukka Kajavan äkilliseen kuolemaan kesken työmatkan junassa Berliinissä vuonna 2005. Kajavan merkitys homona oli suuri omalle ajalleen ja homokulttuurista kiinnostuneille. Hän koki hieman saman kohtalon kuin 1800-luvun lopulla elänyt tunnettu tanskalainen homokirjailija Herman Bang, joka kuoli junamatkalla Chicagon ja San Franciscon välillä talvella 1912.

Yhtäkkiä lyhyt hilpeys oli poissa ja 1990-lopulla yhdeksi Euroopan suosituimmaksi homokaupungiksi nousseen Helsingin homoelämä kuin pyyhkäisty takaisin AIDSin aikaiseen homokivikauteen. Helsingistä hävisi ensin homokirjakauppa (jo 1990-luvulla) ja sitten vähitellen homoravintoloita. Kirjallinen homokulttuuri koko vielä yhden nousukauden, kun puolalaisen Michal Witwkoskin Hutsula (LIKE 2008) julkaistiin suomeksi ja ylitti uutiskynnyksen heteropuolellakin kiinnostavana kirjana kurkistaa homojen salaperäiseen ja vaiettuun marginaaliin.

Hutsula on viimeinen hauska ja hullu sekä sekoileva yritys antaa ääni äänettömille ja maan hiljaisille homoille, joista emme tiedä mitään, koska emme halua tietääkään. Se on kirja Puolan kommunismin ajan homojen alakulttuurista. Kirjan sankarit eivät ole kauniita ja muotitietoisia nykyhomoja, vaan niitä jo unohdettuja yleisissä vessoissa heteroita kyttääviä kalmanhajuisia vanhoja homotätejä, hampaattomia köyhiä, lihavia surkimuksia ja irstaita setiä, joista kukaan ei ole aiemmin kirjoittanut niin elävästi ja hauskasti kuin Witwkoski.

Witkowskiin on selvästi tehnyt suuren vaikutuksen Ralf König , joka modernisoi sarjakuvissaan nykyajan homon elämän ilot ja surut, unohtamatta koko ajan myös homon elämän rinnalla kulkevia varjoja ja kipupisteitä skotlantilaissyntyisen, mutta Saksassa varttuneen John Henry Mckayn alias Sagittan (1864-1933) Fenny Skaller-kirjoituksen henkeä.

Kirjoitus on myös mukana Miesten kesken novellikokoelmassa - tarina on riipaiseva kertomus miehestä, joka kaipaa ja odottaa turhaan Berliinin torilla erästä nuorukaista. Siinä homouden traaginen puoli; turha odottelu, pitkästyminen, ajan valuminen hukkaan ja liian nopea vanheneminen sekä aina yhtä yllätyksenä saapuva kuolema ja unohdus.

Königin sarjakuvista paistaa läpi se, että hän on homokirjallisuuden klassikot tarkkaan lukenut aina antiikkia myöten. Lisäksi hän elää itse ja kuvittaa keskellä maailman homopääkaupunkina edelleenkin pidettävää Berliiniä, jota englantilainen homotoimittaja Michael Davidson kuvasi 1930-luvulla kaukaiseksi, sangen pelottavaksi ja paheksuttavaksi kaupungiksi lähellä Venäjän tuntematonta autiutta.

"Inhosin Berliiniä ensimmäisen viikon; ja sitten äkkiä, kuin vaivalloinen ja vastaanpaneva kierrekorkki, osuin oikeille urille. Äkkiä havaitsin, että Berliini oli jännittävin kaupunki mitä kuvitella saattoi; Babylon, Gomorra, rappeutunut Rooma; ja samalla sellaisen älyllisen vilkkauden sähköistämä, joka loisti kirkkaasti kuin Berlin im Licht; kaupungin suurenmoiset julkisivujen valonheittimet."

König ei peittele inhoaan lässyttävää ja neitimäistä homokulttuuria kohtaan, mutta ei päästä kuvaamiaan "nahkatransuja ja nahkamummojakaan" helpolla. König on kuitenkin ymmärtävä eikä julista mitään tai tuomitse ketään. Kirjassa on juuri sitä, mikä tiukkapipoisesta nykyhomokulttuurista puuttuu ja olisi tarpeellista: puhdistavaa ja rentouttavaa nauramista omille typeryyksille.

Superparadise Sonninpallit 2 kuuluisi tänään varmasti homomaailman hegemoniaa tiukasti otteissaan pitävien sukupuolettomien ja seksittömien kiellettyjen kirjojen listalle, ja yliopiston sinitukkaisten sekä kehopositiivisten HLBTQICVFGHK-aktivistien poltettavien kirjojen listalle. Silloin vaan kävisi se vanha ikävä tosiasia toteen, että lapsi menisi samalla myös pesuveden mukana - jos nyt kukaan enää siitä mitään välittää.