Mika Waltari, aina ajassa mukana

Teksti:

Professori Timo Airaksinen

Tarina kertoo Mika Waltarista ja Frans Emil Sillanpäästä: miehet makasivat vierekkäisissä sängyissä Helsingin Lapinlahden mielisairaalassa. Juominen oli lipsahtanut herroilta aivan ylettömäksi ja oli aika palata normaaliin, sairaalan kautta. Sillanpää nousee istumaan sängyssä ja lausuu juhlavasti: Mika, sinä ja minä ollaan helskutin hyviä kirjalijoita, mutta meillä on on yksi ero. Tauko, ja siten: minulla on nobelli ja sinulla ei.

Mutta miten on, historian ironia tekee pilkkaa ihmisen toiveista, kuten tässäkin tapauksessa. Sillanpäätä tuskin enää moni muistaa, Waltari taas on aina ajankohtainen ja lukemisen väärti. Hän on verraton tekstintekijä, ei vain "Sinuhen" luoja, ja "Sinuhe" on sentään eniten käännetty suomalainen kirja ja Hollywood spektaakkelin aihe - elokuva on kyllä ihan kamala. Ajatellaan vain komisario Palmu -kirjoja ja elokuvia, miten hyviä ne ovat. "Komisario Palmun erehdystä" on pidetty kaikkien aikojen parhaana suomalaisena leffana.

Waltari asui nurkan takana samassa talossa Helsingin Töölössä, jossa asun nyt. Muistomerkki "Kuningasajatus" on tässä lähellä ravintola Eliten edessä, paikka on hyvin valittu vaikka taideoksen tyylistä voi aina keskustella. Häjyin huonoista tässä lähellä on Urho Kekkosen muistomerkki Finlandia talon vieressä. Se on lätäkkö jonka yllä on muutama käsi lyhtypylväiden nokassa. Pulut siitä juovat.

Waltari hallitsi pitkän proosan ja monta muuta tyyliä. Luin juuri Waltarin "Neuvostovakoilun varjossa. Helsingin neuvostolähetystö kiihoitus- ja vakoilutoiminan keskuksena" (1942). Luin sen juuri Waltarin vuoksi. Toinen elämys oli pienoisromaani "Neljä päivänlaskua" (1949), josta on otettu ainakin seitsemän painosta vuoteen 2003 mennessä. Antikvariaateista löytyy aina jotakin kiinnostavaa, erilaista luettavaa. Vanhassa vara parempi.

Kirja kuvaa "Sinuhen" kirjoittajan oheistoimintoja maaseudun rauhassa. Waltari on kaupunkilaiskirjalija, jolle maaseutu on aivan vieras ja outo paikka. Siellä on outoa ja pelottavaa, ja kirjailija kamppailee, humoristisesti kyllä, kaikenlaisten hallusinaatioiden kanssa. Hän on aivan sekaisin. Ei ihmekään, koska hänellä on paha tapa sekoittaa kärpässientä konjakkiin, josta sitten tuleekin vinkeä olo. Rantakin on äkkiä täynnä kahlaavia, kauniita nuoria tyttöjä, joiden perässä kirjalija ryntää veteen ja on ihan hukkua. Lopuksi hän toteaa syleilevansä isoa märkää kaislanippua.

Kirjan lopussa on "Kriittisiä huomautuksia", joissa kirjalija selostaa, huumorilla ja ironisesti, "epämoraalisia ja hämmentäviä" kirjoitelmiaan. Totta on, että kärpässienikonjakin yletön nauttiminen kuulostaa kyllä aika paheelliselta. Minulla oli joskus sienikirja, jossa huumaavien sienten kuvat oli sensuroitu pois. Turha luulla, etteikö oikeitakin huumeita saanut Suomesta ennen vanhaan.