Miksi Erdogan pääsi valtaan niin helposti?

Teksti Harald Olausen

On ällistyttävää lukea Turkin suuren johtajan, Erdoganin härskiä valtapeliä ulkomaantoimittaja Tom Kankkosen kirjasta "Erdogan - Turkki suuren johtajan varjossa" (Docendo 2019) siksi, että kaikki on mennyt Turkissa juuri niin, kuin suuri johtaja on niiden suunnitellut menevän. Vai onko? Osin on ja osin ei. Suurin syy on kuitenkin heikot vastustajat, jotka ovat antaneet aseet typeryyksiä tehdessään ja varomattomia sanoja suustaan päästäneinä Erdoganin käteen, joka on ne vain ovelasti kääntänyt vihollisiaan vastaan. Tom Kankkosen kirja todistaa joka sivullaan suuren johtajan sattuneen hyvään saumaan, mitä tulee vastustajien typeryyden aiheuttamista onnenpotkuista hänen urallaan kohti ehdotonta johtajuutta.

Kirjan ensimmäiset luvut ovat kelpo meriselitys sille, miksi nyky-Turkki oli niin helppo suupala sen menetettyä kunniaa peräänkuuluttaneelle perusturkkilaiselle maalaistaustaiselle poliitikolle, joka edustaa valtaosaa turkkilaisista, jotka eivät asu boheemin ja radikaalin Istanbulin lähimaisemissa, vaan syvällä pysähtyneen ilmapiirin kyllästämässä maaseutu- Turkissa, jossa vanhoillinen islam hallitsee ihmisten mieliä samalla tavalla kuin haikailu menneiden aikojen suur-Turkkia kohtaan erilaisina kansantaruina ja sukupolvesta toisen suusta suuhun isältä pojalle kiertävinä tarinoina. Kirja on nimensä mukaan kertomus siitä, miten Erdogan pääsi valtaan ja miten hän on myös pysynyt vallassa. Erityisesti kirjassa pistää silmään kemalistien ja vasemmiston typeryys. Maalaamalla huivipäisistä naisista pahin mahdollinen uhkakuva demokraattiselle ja länsimaisia arvoja kunnioittavalle nyky-Turkille, vasemmisto naulasi viimeisen naulan poliittiseen arkkuunsa.

Eräs kiinnostava perusristiriita on kreikkalaisten ja turkkilaisten välisten suhteiden olemattomuus, puhumattomuus ja jatkuva keskinäinen vihamielisyys siitä lähtien, kun osmanit valtasivat 29. toukokuuta vuonna 1543 Konstantinapolin ja muita Kreikan alueita nyky-Turkin rannikolta. Myös kemalistisen nyky-Turkin syntyminen oli näille olemattomille suhteille kuin yksi ikävä lisä kylmänä suihkuna. Turkki ja Kreikka sopivat vuonna 1923 väestönsiirroista, joiden seurauksena yli puolitoista miljoonaa ihmistä joutui jättämään kotinsa niin Kreikassa kuin Turkissakin. Ulkopuolelle jäivät vain Pohjois-Kreikka, Istanbul sekä kaksi Turkille jäänyttä Egeanmeren saarta. Tästä haavasta ei olla kummallakaan puolin vieläkään lähes sadan vuoden jälkeen toivuttu. Kankkonen kirjoittaa Turkin ajaneen 1950- ja 1960-luvuilla lähes kaikki maahan jääneet kreikkalaiset maanpakoon.

Kaikki kreikkalaisten välillä sattuneet selkkaukset, ongelmat ja esimerkiksi Kyproksen kriisi, ovat olleet kuin bensaa laineille sytyttämään pinnan alla riehuneen kreikkalaisvihamielisyyden ilmiliekkeihin. Kyse oli vain siitä, kuka osaa myydä ajatuksen nyky-Turkin suuruudesta kansalaisilleen parhaassa käärepaperissa jatkamalla samaa retoriikkaa, kuin mitä kreikkalaisia vastaan oli käyty valloitussotien nimissä isännän äänellä jo 1400-luvun lopulta lähtien. Erdogan on taitavasti osannut taitavasti käyttää hyväkseen tätä vihaa ja hermostuttanut kreikkalaiset puhumalla Turkille kuuluvista Egeanmeren saarista, jotka menetettiin vääryydellä Kreikalle. Kankkosen mukaan Turkissa ihmetellään vieläkin sitä, että lähes kaikki Egeanmeren saaret kuuluvat Kreikalle, jotka osmanit menettivät Italialle jo vuonna 1912 mm. Kos, Kalymnos, Rodos ja Karpatoksen saaret.

Nyky-Turkki oli pahoissa ongelmissa tehottomien politiikkojen ja korruptoituneen hallinnon jäljiltä 1970- ja 1980-luvuilla. Jotain oli tapahduttava. ilmassa väreili vahvan isännän ja selkeiden sääntöjen sekä tiukan kurin kaipuu. Sotilaat hallitsivat maata tiukoilla otteilla. Jo syksyllä 1996 alkoi Kankkosen mukaan kuulua varoituksia toisenlaisista liikehdinnöistä. Asevoimien komentaja Ismail Karadayi muistutti Iranien kenraalien tajunneen liian myöhään, mihin ajatollah Khomeinin islamilainen vallankumous tulisi johtamaan. Turkissa kävi ihan samalla tavalla Erdoganin johtaman islamistisen äärioikeiston kanssa, joka sai suuren kannatuksensa etupäässä umpimieliseltä ja köyhältä maaseudulta. Kukaan ei ehtinyt tajuta, mihin maa oli menossa, ennen kuin se oli jo liian myöhäistä ja koko maa oli yhden itsevaltiaan hirmuhallitsijan rautaisessa otteessa.

Tämä on Kankkosen kirjan kuuminta ydintä ja mielenkiintoisinta luettavaa. Kankkonen on osannut kirjoittaa kirjansa aitoon dekkarihenkeen, sillä kaikki mitä hän kirjoittaa, tuntuu palvelevan kirjan lopussa kokonaisena aukeavaa Erdoganin alastomaa poliittista muotokuvaa, minkä katsomisen ohella olemme saaneet matkalla myös lukukokemuksena aimo annoksen sisäämme turkkilaista mentaliteettia ja historia, mikä lähtee siitä, kun nyky-Turkki muodostui 1923 maan julistautuessa tasavallaksi, jonka presidentiksi valittiin Mustafa Kemal ja pääkaupungiksi valittiin Ankara. Samalla lakkautettiin uskonnollinen kalifaatti ja islamista tehtiin yksityisasia virallisesti. Maata alettiin länsimaista kovin ja nopein ottein, sillä staattinen ja vanhoillinen maaseutu ei kehittynyt toivotulla tavalla. Tässä pähkinänkuoressa nyky-Turkin ongelmat.

Kankkosen kirja etenee Ylen tuttuun ulkomaanuutisten malliin taustoittaen tapahtumia ja kurkottaen koko ajan yli näkökenttämme siihen olennaisuuteen, jota erheellisesti me liian tiukasti medioiden luoman harhan nimeltä epätodellisuuden keskellä elävät kuvittelemme jotenkin oleelliseksi ymmärtääksemme missä aistiemme kentässä oleva olevainen maailma makaa. Tämä on myös samalla se virheen ikävä kaava, miksi asiat menevät kuin varkain, miten menevät, vaikka emme niin haluaisi emmekä ymmärrä miksi niin aina käy, vaikka me esitämme olevamme älyllisesti innostuneita siitä, mitä ympärillämme tapahtuu. Mutta siihen nähden miten näemme vaivaa esittää muille älykästä ihmistä, me ymmärrämme kovin vähän, mitä ympärillämme tapahtuu. Mutta mikä pahinta: emme osaa tai halua edes tulkita sellaisia merkkejä ja tapahtumia, jotka mahdollisesti veisivät meidät harhaan, mutta edellyttäisivät meitä hylkäämään turvalliset ennakko-oletuksemme ja vaatisivat meitä olemaan eri mieltä sen aiemman mukavuudenhaluisen minämme kanssa, joka ei halua kyseenalaistaa mitään väitettä ja siksi tyytyy laimeaan valheeseen laiskuuttaan ja mukavuudenhaluaan ettei tarvitse pohtia ikäviä asioita.

Juuri tätä varten Kankkosen kirja on tehty kaikille niille, jotka tietävät edes vähän Turkin asioista, ja joilla on tapahtumista omia mielipiteitä, mutta jotka eivät ole vielä ymmärtäneet sitä kaikkein oleellisinta, mitä tapahtui ja miksi Erdogan sai niin helposti käsiinsä koko maan, jota johtaa nyt yksinvaltaisesti ulottaen silmänsä ja korvansa tavallisen arjen keskelle ihmisten varoessa siksi visusti sanomisiaan ja tekemisiään. Kirja on mukava välipala - ei muuta. Siitä tuntuu puuttuvan jotain syvällistä, lihaa luiden ympäriltä, vaikka ymmärrystä on vaikka muille jakaa. Kankkosen kirjassa on silti paljon hyvää, mutta myös häiritseviä puutteita - mutta ei tämä sentään onneksi ole mitään iltapäivälehtimäistä juoruilua tai mtvläistä patsastelua selkokielisillä teksteillä varustettuna. Kerronnan tekee herkulliseksi hänen oma aikalaistodistuksensa, kuten ensimmäisestä luvusta "Tervetuloa Erdoganin valtakuntaan" saamme kirjassa lukea, mutta mikä samalla kertoo uskomattomasta typeryydestä ja diplomaattisen pelisilmän puuttumisesta kansainvälisillä, herkillä vaikuttamisen ja pr:n vaikeissa ympyröissä.

Kankkonen on saanut itse tuntea presidentillisen vihan laskeutumisen oman toimittajuutensa päälle, kysyessään presidentti Sauli Niinistön Turkin-vierailun yhteydessä lokakuussa 2015 ikävän kysymyksen. Kankkonen oli härnännyt Erdogania väittäen osan hänen kansalaisistaan (eli Kankkosen ystävien) pelänneen häntä ja sanovan Erdoganin vievän maata kohti diktatuuria. Oliko tämä edes kysymys? Ei tainnut olla. Onneksi Kankkonen ei elänyt talvisodan aikaan ja esittänyt tätä kysymystä Isä Aurinkoiselle eli Stalinille, sillä Erdoganille kysymykseksi naamioitu vittuilu kuvastaa sitä eroa, mikä suomalaisella todellisuudella, toimittajalla ja turkkilaisilla vastaavuuksilla on itsestään, sekä siitä totuudesta, minkä jokainen ymmärtää, niin halutessaan, yhtä väärin kuin kissa puuron olemuksen, sen kierrellessä kuumaa puuroa kieltään lipoen.

Olisin halunnut olla kärpäsenä katossa katsomassa, kun Niinistön naamalle oli levinnyt harmin punaa siitä, ettei ollut itse Erdoganin tapainen hirmuhallitsija todellisuudessa, missä kenellekään ei tulisi mieleenkään uskaltaa kysyä tällaista, ellei sitten halunnut tehdä itsemurhaa tai viedä maataan sodan partaalle. Vähemmästäkin on saanut kuulan takarivoonsa tai maat alkaneet sotia keskenään. Kysymys on vain näytösluontoisesta tempusta, jolla Kankkonen halusi ärsyttää Erdogania raivon partaalle keräten irtopisteitä kovana toimittajana kollegoidensa silmissä ennen iltakuuden isoa gintoniccia viiden tähden hotellin aulabaarissa turvamiesten suojaamana. Erdogan oli hämmästynyt Kankkosen röyhkeyttä ja kysynyt ensin nyreissään: kuka tuo oli, ja sitten vastannut tyhmään kysymykseen yhtä röyhkeästi valehtelemalla.

Toinen kirjan paha moka on yrittää hakea lapsellista selitystä vahvan kansakunnan isän syndroomaan hänen lapsuutensa ankarasta ja kurittavasta isästä, varsinkin kun väitteet vaikuttavat selvästikin ilkeiden vihollisten levittämiltä juoruilta, joita voisi sanoa kaikista muistakin diktaattoreista yhtä hyvillä syillä. Kirjan toisessa ja ehkä myös kiinnostavimmassa luvussa "Suuri johtaja ja kaipuu osmaniaikaan", Kankkonen käy läpi kertaalleen huolellisesti kaiken sen, mitä Mika Waltarin Johannes Angeloksen lapsena lukeneet jo tietävät ja hyvin muistavat; toukokuun 29. päivänä vuonna 1453 kristityt menettivät Konstantinus Suuren itselleen pääkaupungikseen rakentaman Konstantinapolin. Olisi ehkä ollut paikallaan mainita tuon alueen "legendojen ruutitynnyrit" ja se, etteivät kristityt tuolloin nauttineet muiden kuin vähäisten omiensa joukossa arvonantoa vakavasti otettavina ja luotettavina yhteistyökumppaneina.

Esimerkiksi Konstantinus Suuri oli oman aikansa fanaattinen ja epäkypsä despoottihullu, jota oli helppo naruttaa moraalin nimissä, milloin minkäkin asian puolesta tai sitä vastaan. Konstantinus Suuren aikalainen ja kriittisesti keisarin sekoiluun ja suureen hölmöilyyn suhtautunut Zosimos kirjoitti, että kun tästä laittomasta suhteesta alhaista syntyperää olevan naisen kanssa syntyneestä pojasta tuli keisari erinäisten kummallisten sattumien kautta, hän ensi töikseen alkoi terrorisoida perhettään, ja kun papit epäsivät häneltä anteeksiannon omantunnon alettua soimaan hänen päässään, hän kääntyi kristityksi saatuaan heidän papeiltaan lupauksen kaikkien syntiensä anteeksiantamisesta.

Näin epävakalla pohjalla ja yleisenä kauppatavarana kristinusko vielä tuolloin oli eikä kristittyjä pidetty hyviksinä muiden silmissä. Tässä kohdin kirjaa huomaa ikävällä tavalla, miten Kankkonen rutiininomaisesti hyppii asioiden ymmärtämisen merkitysten yli luullen tekevänsä yhtä suurta ja samana tajunnanvirtana mielissämme kulkevaa uutissirkusta. Vaikka Konstantinus Suuren mainitseminen ei kuulu kirjan agendaan, olisi ollut hyvä elävöittää sitä kertomalla muutakin kuin vain 1+2=3, sillä näissä tarinoissa piilee se mehu, jota taikauskoiset sen ajan erilaisten epä-älyllisten luulojen ja pelkojen riivaamat ihmiset levittivät ympärilleen kuin itseään toteuttavina ennustuksina.

Kankkonen alkaa piirtää kuvaa tapahtumien taustoista. Mutta sitten seuraa yllättävä induktiivinen päätelmä ja hän paljastaa korttinsa kuvaamalla todellisuudeksi väittämäänsä erästä mahdollista asioiden tilaa toistamalla samoin häntä aiemmin tehneiden väittämien pohjalta. Kirja on kirjoitettu lukemalla erinäisiä väitteitä esittävien ihmisten mielipiteistä, joiden todistusarvo on tulehtuneesta tilanteesta johtuen vähintäänkin kyseenalainen. Kankkonen siteeraa Yhdysvalloissa toimivan turkkilaisen tutkijan, Soner Cagaptayn, kirjan "The New Sultan, Erdogan and the Crisis of Modern Turkey" mielipidettä siitä, että Erdoganilla olisi vääristynyt kuva osmanien valtakunnasta, joka tarjosi vuodesta 1492 turvapaikan ja laajan itsehallinnon katolisen kirkon vainoamille juutalaisille. Cagaptayn mielestä Erdoganin kuva osmanien valtakunnasta on itse asiassa Turkin modernin tasavallan perustaneiden kemalistien luoma irvikuva.

Tässä vaiheessa olisi ollut hyvä kertoa hieman sekä islamin että alueen historiasta, ja aivan erityisesti Jerusalemin vuonna 1099 tapahtuneen piirityksen yhteydessä tapahtuneesta muslimien joukkoteloituksista, joiden muisto ei ole vielä tänäkään päivänä pyyhkiytynyt kollektiivisesta muistista, vaan elää edelleenkin kauhukuvana siitä, kun muslimit käänsivät hyvää hyvyyttään ystävällisesti toisenkin poskensa viholliselleen, jotka murhanhimoissaan ja kristillisen ylimielisyyden huumassa leikkasivat sen miekoillaan irti.

Mutta mitä on kemalismi? Siihen ei saa kunnon vastausta lukemalla kirjaa, vaikka pitäisi saada. Kemalistisesta fasismista saa paremman kauhukuvan, sen hiipivän tappajanolemuksen, lukemalla vapaaehtoisessa maanpaossa elävän Orhan Pamukin kirjoja mm. Lumi-kirjaa, jossa väreilee pahaenteisesti jännitys sotilaiden hallitsemassa Turkissa, missä pierukin kuuluu pääkaupungin Ankaran sotilaspalatseihin. Kemalismi on vaarallista mielenautiutta ja käskypolitiikkaa sotilassaappaiden anturan alla ja eräs mahdollinen selitys sille, miksi vapaudenkaipuun tartuttamat islamistit halusivat siitä eroon. Mutta mitä tekee Kankkonen? Hän sivuuttaa asian lähes kokonaan eikä tutki kirjassaan kemalismia edes retorisena käsitteenä ja se on paha virhe. Tämä on monen muunkin toimittajan epä-älyllisen matelevuuden nimissä sisäistämä helmasynti, kuten Ylen Lapin kirjeenvaihtajan, Tapani Leistin; tietynlainen nuijamainen hampaattomuus sen edessä, että politiikka on aina keitos valheita ja se pärjää parhaiten, joka osaa tehdä siitä maukkaimman.

Kirjan hyvä puoli on se, miten Kankkonen käy läpi osmanien suurvallan rappeutumisen ja hiipumisen. Siksi kirjaa voi pitää lyhyenä johdatuksena uutisten taustalle jääviin tapahtumiin. Mutta senkin hän tekee kovin yliolkaisesti:" Osmanien valtakunnan tuhoa nopeutti sisäisen rappion lisäksi kansallismielisyyden nousu. Sen ja vähemmistön kapinoinnin seurauksena sulttaanin lupaus suojella uskonnollisia vähemmistöjä peruttiin rajusti. Kreikkalaisten ortodoksien kohdalla suojelulupaus rikottiin väkivaltaisesti vuonna 1821, kun kreikkalaisten itsenäisyyssota alkoi. Ortodoksien hengellinen johtaja, patriarkka Gregorios V hirtettiin Istanbulin Balatin kaupunginosassa sijaitsevan patriarkaatin portilla.

Hirttotuomio oli kosto itsenäisyyttä vaatineiden kreikkalaisten kapinasta, ja Istanbulissa hirtettiin myös osmanien hallinnossa palvelleita kreikkalaisia. Eri puolilla valtakuntaa surmattiin kreikkalaisia ja turmeltiin kirkkoja." Näin me luemme Kankkosen kirjasta, mistä ongelmat johtuvat. Kreikkalaiset ja turkkilaiset ovat kuten aina kahta eri maailmaa edustavat rajanaapurit, kuin kissat ja koirat keskenään. Pääsihän Kankkonen lopulta itse asiaan: Turkin nykypäivää kuvattaessa tulisi lähteä tästä tapahtumasta, ja ehkä jopa yleensäkin osmanien tulosta Keski-Aasian aroilta nykyisen Turkin alueelle valloittamaan sitä siihen asti hallinneelta Kreikalta maa-alueita aina nyky-Turkin rannikkoa myöten.

Mutta mistä Turkin nykyongelmat sitten johtuvat? Yksi syy on Kankkosen kuvaama osamanien valtakunnan rappio ja hiipuminen. Se alkoi voimakkaana jo 1808-1909. Turkkilaisuutta korostaneet nuorturkkilaiset sotilaat kaatoivat viimeisenä todellisena sulttaanina pidetyn Abdulhamitin hallinnon. Aiemmin kumottu perustuslaki palautettiin voimaan ja parlamentti aloitti toimintansa. Nuorturkkilaisuuden teemoina olivat osmanilaisuus, islam ja turkkilainen kansallismielisyys. Liikkeen idea oli osmanivaltion pelastaminen uudistusten ja tieteen avulla. Nyky-Turkin isänä pidetty Mustafa Kemal kuului heihin. Nuorturkkilaiset tekivät vallankaappauksen huonosti Turkin kannalta päättyneen Balkanin sodan jälkeen vuonna 1913. Kreikan, Serbian, Bulgarian ja Montenegron yhteenliittymä voitti osmanit ja tuhannet muslimit pakenivat osmanien hallitsemille alueilla. Sota oli ollut julmaa ja erityisesti sen jälkeen siviileihin kohdistetut sortotoimet molemmin puolin. Ilmaan jäi kytemään kauhutarinoiden lisäksi avoin viha ja kostomieli.

Taner Akcam kertoo kirjassaan "A Shameful Act" nuorturkkilaisten ryhtyneen suunnittelemaan Anatolian turkkilaistamista puhdistamalla se kristityistä vähemmistöistä. Tähän samaan vyyhtiin kuuluu myös ns. Armenian kansanmurha vuonna 1915. Osmanit olivat sodassa Saksan rinnalla ja venäjä yllytti armenialaisia avoimeen kapinaan: "Virallisen turkkilaisen version mukaan armenialaisia ei ollut tarkoitus surmata, kun osmanien joukot ryhtyivät siirtämään heitä pois Venäjän-vastaisen rajan tuntumasta. Väestönsiirtoja luonnehditaan esimerkiksi turkkilaisissa koulukirjoissa välttämättömiksi, koska Venäjän kanssa liittoutuneet armenialaistaistelijat surmasivat viattomia turkkilaisia, joukossa naisia ja lapsia."

On tämäkin eräs mahdollinen selitysmalli turkkilaisten puolelta ymmärrettynä, mutta aihe olisi vaatinut lisää kriittisten lähteiden tutkimista ja vertailua keskenään, sillä siellä jossain se totuuskin piilottelee itseään. Ei ihme, että Erdogan suuttui Kankkoselle. Hän on pirullinen, kun hän kuvailee asiaa mm. tutkija Justin McCarthyn todistamana, että noin 600 000 armenialaista kuoli sodan aikana. Vertailun vuoksi Turkin virallisten tietojen mukaan vuosina 1912-1922 osamanien valtakunnassa kuoli vähintään 2,5 miljoonaa muslimia väkivallan, nälänhädän ja kulkutautien seurauksena: "Turkin virallinen tulkinta vuoden 1915 tapahtumista on keskustelusta huolimatta pysynyt samana jo vuosia. "Osamanivaltion kaikista varotoimista huolimatta joitakin armenialaisia kuoli mm. kuljetusongelmien ja tautien seurauksena" sanotaan lukion historiankirjassa."

Nyt olemme vasta päässeet nyky-Turkin perusongelmien eteen. Turkin periksiantamattomuutta Armenian kansanmurhan osalta selittävät paljolti toukokuun 29. päivän vuonna 1453 jälkeen tapahtuneen osmanivaltion valloittajien elkeet, yksinvaltias hirmuhallinto, jäykän ja konservatiivisen islamin tulkinta sekä mahdottomuus perääntyä tehdyistä virheistä pyytämällä anteeksi tai istumalla neuvottelupöytään sopimaan verivihollisen kanssa, jonka maat se on vienyt, sukulaiset tappanut ja ajanut koko kansanosan suureen köyhyyteen ja kokonaiset perheet perikatoon.

Mutta vasta I maailmansodan häviäminen Saksan rinnalla pani turkkilaiset ahtaalle luoden sen äärinationalistisen pohjan, josta Erdogankin ovelasti myöhemmin uhittelevalla retoriikallaan ponnisti maansa johtoon, sillä kukaan osmaneista ei uskonut sotaan lähtiessään ja voimaa uhkuneen Saksan voitonriemusta sokeutuneena heidän häviävän sotaa, ja joutuvan hävityn sodan jälkeen voittajien paloittelemaksi ja amputoimaksi tynkä-Turkiksi, joka oli häpeällisesti kuin eilisen haalistunut varjo osmanien kunnianpäivistä, jolloin se käytännössä hallitsi lähes koko nykyistä Lähi-Itää. Elokuussa 1920 Sevresissä Pariisin lähellä allekirjoitettiin sopimus, jossa armenialaisille luvattiin oma valtio. Asiakirjassa mainittiin myös Kankkosen mukaan mahdollinen kurdivaltio.

Tilanne muuttui nopeasti ja sopimusta ei koskaan pantu täytäntöön. Silti se on todiste, mahdollisesti ainoa eikä Turkin kannalta oleellinen, kurdivaltion luomisen puolesta. Miksi Turkki ei tunnusta sopimusta? Koska Sevresin sopimuksen tarkoitus oli supistaa vaarallinen ja sotaisa Turkki lilliputtivaltioksi antamalla Kreikalle takaisin sen nyky-Turkin alueella olevia saaria, rantoja ja mm. tärkeä miljoonakaupunki Izmir, entiseltä kreikkalaisnimeltään Smyrna. Äärinationalistit saivat tästä lännen Turkille langettamasta kuolemantuomiosta lisää vettä myllyynsä taistelussaan osmanien perinnöstä ja Turkin asemasta niin omassa maassaan samalla tavalla uhkaksi kokemiensa vähemmistöjensä keskellä kuin myös uhitellessaan naapureilleen.

Mutta kaikki meni tietysti mönkään jo ennen kuin oli ehtinyt edes kunnolla alkaa. Kreikkalaiset janosivat entisiä alueitaan Turkissa saamatta aikaan mitään muuta kuin valtavan vihan ja kostonhimon nöyryytettyjen turkkilaisten keskuudessa. Arabeille oli luvattu taktisessa mielessä valheellisesti itsenäisyys, jos he kapinoisivat osmaneja vastaan, sekin synnytti katkeruutta lisää. Lopulta Iso-Britannia ja Ranska jakoivat alueen maat tunnetuin seurauksin ajatellen vain omia etujaan ja öljyn saamisen turvaamista. Mutta hajoavan osamanivaltion sisällä vaikuttaneet nuorturkkilaiset ja armeijan upseerit eivät antaneet periksi. He aloittivat taistelun, jota johti nyky-Turkin perustajaksi sanottu ja jo aiemmin mainittu Mustafa Kemal, jonka tarinaa Kankkonen kertoo kirjan luvussa "Romahduksen jälkeen käännös länteen".

Suosittelen lämpimästi Kankkosen kirjaa Erdoganista muhkeana tietopakettina, joka on tarpeen kaikille poliittisesta islamista ja Lähi-idästä kiinnostuneille lukijoille. Mitä me opimme nyky-Turkista ja Erdoganista Kankkosen mielestä? Ainakin sen, että poliittinen islam on menettänyt täysin oikeutuksensa aatteena, kuten Erdoganin entinen neuvonantaja Suat Kinikhoglu asian kirjassa näkee.