Miksi lukea Sadea?

Teksti professori Timo Airaksinen

Kaikki lukevat Sadea, jos yleensä mitään lukevat. Vain sokeat eivät lue eivätkä kuurot kuule, mutta muut lukevat Sadea, yleensä tietämättään ja huomaamattaan. Markiisi on kolmasti kirkastettu, kuin Hermes Trismegistus (tai Kiteen pontikka), psykologiassa, taiteessa ja yhteiskunnassa, jotka kaikki uskollisesti heijastelevat Markiisin teemoja, ajatuksia ja vinjettejä. Missä elää, sitä lukee. Paradoksaalista sinänsä, Markiisi ei koskaan kirjoittanut mitään psykologiasta, taiteesta ja yhteiskunnasta. Mutta kun Nietzsche käskee ottamaan ruoskan mukaan kun menee tapaamaan naista, hän lainaa suoraan Juliettea. Kun Kafkan romaanissa Oikeusjuttu kaksi oikeudenpalvelijaa löytyy komerosta, jossa heitä raa'asti ruoskitaan, vinjetti on suoraan Sadelta.

Mutta unohdetaan taide. Markiisi ei ole psykologi, mutta hän tiesi enemmän kuin Freud, ja 1800 -luvun aloittelevat seksologit alkoivat puhua sadismista kuvitellen Markiisia sadistiksi. Valitettavasti heillä ei ollut käytettävissä Sodoman 120 päivää, joka kertoo kaiken pahasta rakkaudesta ja sen suhteesta kärsimykseen. Seksologeilta olisi säästynyt paljon vaivaa. Kirjan käsikirjoitus oli pitkään hukassa, kunnes se vuonna 1904 julkaistiin ensi kerran. Tutkijoiden oli siis tyydyttävä Saden muihin kirjoihin, jotka ovat tyypillisesti romaaneja. Psykologia hyötyi juuri siksi, ettei Sade ole psykologinen kirjailija. Hän vain näyttää kuinka on. Yhteiskunnassa Sade on aina läsnä. Hän vihasi, vaikka suku kuului korkeaan aateliin, Ranskan vanhaa valtaa.

Erityisesti sen elämänjärjestystä, mutta silti vallankumouksen giljotiini tuli todella lähelle hänen niskaansa. Kukaan ei ole koskaan selittänyt, miten hän pelastui sellistä, jonka asukit menettivät päänsä. On vain yksi kirjallisuuden merkkihahmo, jonka elämää voi melkein verrata Sadeen, nimittäin Tom Paine; tapasivatko he toisensa vallankumouksen villitsemässä Pariisissa? Sade ei ole yhteiskunnallinen ajattelija, silti hän kertoo miten oli ennen, miten kommunismissa, ja miten nyt on kapitalismissa. Saden sankarit, miehet ja aivan yhtä hyvin naiset, ovat ylhäisiä suvultaan, korkeassa virka-asemassa ja rajattoman rikkaita. Näistä vaatimuksista saatetaan joskus vähän joustaa, kuten Justinessa tapahtuu. Iso kuva on selkeä: valta ja raha vapauttavat toteuttamaan halut. 

Rajaton valta merkitsee rajattomia haluja ja se taas johtaa alitajunnan syövereiden paljastumiseen, idin ilmestymiseen. AjatelkaammeTšernobyliä ja atomivoimalan räjähdystä, jossa reaktorin ydin paljastui. Helikopterista kuvatussa filmissä räjähtäneen reaktorirakennuksen katolla juoksee ihmisiä katsomassa miten kävi. Kaikki he ovat kuolleita joutuessaan kohtaamaan paljastuneen ytimen, joten filmi on traagisuudessaan kauhea katsoa. Id on kuin reaktorin ydin, jonka jäähdyttäminen on pakollista tai se tappaa. Saden id on paljaana, ja se säteilee tavalla, joka turmelee tuhoaa kaiken hyvän ja kauniin. Entä sitten? Moderni yhteiskunta on joka tapauksessa Markiisin oikein kuvaama – vaikka hän ei kuvaa yhteiskuntaa. 

Vahvat tekevät mitä haluavat, eikä kukaan tiedä mitä he haluavat. Heikot uhriutuvat yhä uudelleen, eikä kukaan tiedä heistä. Uhrilla ei ole psykologista persoonaa. Toisaalta vahva valtansa myötä menettää oman persoonansa. Kuka oli Urho Kekkonen? Kuka on Jorma Ollila tänään? Kuka tietää? Saden romaanit ovat kertomus, ei vain seksistä ja murhista, vaan rajattomasta vallasta joka ei salli rajoitteita, pakotteettomuudesta. Eliitti elää omaa elämäänsä, köyhimmät kärsivät ja keskiluokka vaikenee ikeensä alla yrittäen parhaansa olla olematta. Kaikista suurista kirjailijoistamme Paavo Haavikko oli pikkuporvarillisuudessaan keskiluokkaisin ja siksi niin toivoton. On hetki lopettaa tämä synkkä yksinpuhelu. Mutta miksi minä kiinnostuin Markiisista? 

En lukisi enää hänen teoksiaan, yksi kerta riitti minulle. Jotenkin jopa häpeän Sade -asiantuntemustani ja ajoittaista intoani puhua hänestä, levittää sanaa, kertoa. Ehkä olisi ollut parempi vaieta, kuka tietää? Miksi kiinnostua Sadesta, äärimmäisen pahuuden kuvaajasta, kun niin paljon muutakin on tarjolla. Onko minussa jotakin vikaa? Markiisi liioittelee koko ajan, jolloin kommentaattorikin tulee liioitelleeksi, kuten edellä kun kuvasin omaa rakasta ja hellää eurooppalaista yhteiskuntaamme. En oikeastaan osaa kuvitella sen eliittiä pahaksi, esimerkiksi A. Stubb on ehkä fanaatikko, mutta varmasti hyvä ihminen hän on. 

Hän juoksee ja puhuu, mitä pahaa siinä on? Finnairin lehdessä julkaistut kolumnitkin olivat aina mallillaan, id tarkasti peiteltynä nätteihin vällyihin, kuin äidin kutomiin. Liike-elämän johtajat eivät enää juo viinaa ja hanki toisilleen naisia Tallinnasta, he kuntoilevat ja esittelevät julkisuudessa oivia elämänohjeitaan kaikille kiinnostuneille ja vähän muillekin. Ja kun Jouko Turkka pirulainen kuoli ja Teemu Mäki menetti lapualaismurteensa, taideväkikin on kiltteytynyt. Mitä nyt Jussi Parviainen vähän potkii autoja Kampissa ja puhuu sitten minulle suurella innolla Sadesta ja tästä kirjastani – oma syyni. Näin se kävi, tunnustan. 

Istuin Metsätalon työhuoneessani 1980 –luvun alkupuolella ja kirjoitin kongressiesitelmää ja artikkelia mielenrauhasta. Kirjoitin kunnes tajusin kristallinkirkkaasti, etten tiedä asiasta yhtään mitään. Suljin tietokoneen tallentamatta ja menin sohvalle makaamaan. Tiesin etten enää koskaan kirjoita mitään analyyttistä oikeaa filosofiaa (väärin). Olin ilmeisesti kriisissä, kun olin uusi kunnianhimoinen professori Helsingissä. Ystäväni ja mentorini hyvässä ja pahassa, Gerald Doherty Turun yliopistosta oli todella maailmanluokan kirjallisuustieteilijä ja sai minut kiinnostumaan kirjallisuuskritiikistä anglosaksiseen malliin. Siinä oli taas yksi kiinnostuksen kohde ja aihe liikaa: olen sittemmin kirjoittanut Kafkasta ja H. P. Lovecraftista.

Näen nyt omistamani englanninkielisen Sade -teossarjan takakannesta, että olen ostanut sen Pittsburghista 1985 ja lukenut kirjaa merkintäni mukaan joulukuussa samana vuonna Helsingissä. Oleskelin sitten akateemisen vuoden 1988–1989 Chapel Hillin yliopistossa Pohjois-Karolinassa, jossa sarja oli mukanani. Outoa, sillä en yleensä ota kirjoja mukaan matkoilleni. Minkä luen, sen ostan matkan varrelta. Mutta nyt otin ja luin kaiken yhteen kyytiin. Olin koukussa Markiisin ihmeelliseen maailmaan, joka edusti kaikkea sitä outoa ja vierasta toiseutta, jota en ennen ollut filosofiassa nähnyt.

Kirjoitin sitten tämän kirjan, jota Gerald kommentoi sanomalla, hyvä kirja, parempaa et koskaan tule enää kirjoittamaan. Ehkä hän on oikeassa. Geraldin ja vaimonsa Pamelan hauta on Rymättylässä, hän oli irlantilainen ateisti, joka hautakivessä on yksi sana "Nibana." Pamela oli estoton kuin Juliette ikään, mutta kiltti. Hän ei kirjoittanut. Gerald oli estoinen kuin kuka tahansa uhri, mutta siitä roolista hän kirjoitti itsensä ulos. Tapa on sekin palvoa pahaa rakkautta. Minut Sade voimauttaa, vaikka sitä häpeäisinkin.

Timo Airaksinen

Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian emeritusprofessori