Miksi Suomen hauskin mies on Suomen paras elokuva?

Teksti:

Harald Olausen

Ylen Teema muistuttaa katsojiaan olevansa laatukanava, mitä tarjontaan tulee myös juhannuksen aikaan esittämällä muutaman vuoden takaisen "Suomen hauskin mies" (Suomi 2018; ohjaus: Heikki Kujanpää), joka kuuluu samaan sarjaan hienoja, suuria suomalaisia humanistielokuvia kuin aikoinaan yhtä vähälle huomiolle jäänyt Maiju Lassilan viimeisistä päivistä Työmiehen päätoimittajana kertova "Tulipää" (Suomi 1978; ohjaus Pekka Lehto ja Pirjo Honkasalo) - elokuvakin, joka on yksi Suomen kautta aikojen parhaista ja koskettavimmista elokuvista. Mutta miksi molemmat suurisydämiset ja vapaata leikkisää henkeä esitelleet/etsineet elokuvat sitten unohdettiin virallisen Suomen toimesta vaikka ne tarjoavat sovinnollisen eleen ja kädenojennuksen kansakunnan yhden kipeimmän hetken, sisällissodan häviäjien toimesta?

Ainoa joka Suomen hauskin mies -elokuvassa ei naura, eikä osaa nauraa itselleen, on vankileirin huumorintajuton tiukkapipo- komendantti. Hänessä kohtaamme elämän syvän traagisuuden velvollisuuksien ja tunteiden välisenä taisteluna. Komendantin kyvyttömyys nauraa itselleen on samaa luokkaa kuin hänen sokeutensa vanhaa ancient regime-maailmaa edustaneen ummehtuneen keisarillisen Saksan mahdin illuusion edessä. Komendantti toivoo Saksan voiton olevan myös hänen matkalippunsa leveämmän leivän pariin. Osin siksi hän on varsinainen k-pää vankeja kohtaan näyttääkseen saksalaisille, joita ärsyttää ja naurattaa tämän nilkin läpinäkyvä p-nuolenta miehittäjiä kohtaan. Juuri niin. Saksalaiset olivat miehittäjiä vaikka virallinen historiankirjoitus muuta väittää. Jos Keisarillinen Saksa ei olisi hävinnyt nöyryyttävästi I maailmansotaa, Suomi olisi alistettu sotilasjohdon hallitsemaksi maakunnaksi. Kamala kohtalo - ihan sama kuka voitti sama surkea kohtalo, sillä jos punaiset olisivat voittaneet, Suomesta olisi tullut Stalinin toiveiden mukaan sosialistinen tasavalta, joka olisi liittynyt viimeistään 1920 perustettuun Neuvostoliittoon yhtenä epäitsenäisenä Moskovasta johdettuna vasallimaana, kuten tiedämme.

Elokuvan tapahtumat ovat niin järkyttäviä, että ne ovat voineet olla totta - osa sitä unohdetun Suomen traagista historiankirjoitusta, josta emme tiedä mitään koska sen ovat vieneet mukanaan hautaan hävinneet ja häväistyt, sillä suomalaiseen tapaan tutkia itseään ei vieläkään istu rehellisesti myöntää voittajan tehneen rikoksia (sama kaava toistuu virallisen Suomen kohdalla II ms:n aikaan venäläisten vankien kohtelussa ja Itä-Karjalassa olleiden keskitysleirien tunnustamisen kohdalla), ja toimineen anteeksiantamattomalla tavalla hävinneitä, puolustuskyvyttömiä oman alistetun luokkansa puolesta taistelleita kohtaan siitä huolimatta, että kansakunta on kyennyt sadassa vuodessa eheytymään henkisesti niin, että viime presidentinvaaleissa ei tullut enää vanhaan tapaan vasemmistolaiselle perusjantturalle sydämentykytystä äänestäessään kokoomustaustainen Sauli Niinistö jatkokaudelle osin siksi, että huolimatta työväenlehtien pelottelusta Niinistö oli onnistunut olemaan ärsyttämästä poliittista vasemmistoa ja esiintynyt enemminkin tasapuolisesti koko kansan presidenttinä.

Elokuva on myös poliittinen ja katsoo vakavalla naurulla eteenpäin. Se näyttää sen lyhyen ajan, kun Suomi oli hiuskarvan varassa joutua Saksan vasallimaaksi heti kesällä 1918 sisällissodan jälkeen. Tavallaan sen seuraukset olivat traagisia sotien välissä kun Pohjoismaat yrittivät löytää toisistaan turvaa. Pohjoismaat ymmärsivät vasta sotien jälkeen, ettei strategisesti tärkeä Skandinavia voi koskaan pysyä täysin puolueettomana suurvaltojen silmissä. Jo 1820-luvulta lähtien Tanska, Norja, islanti ja Suomi alkoivat pikkuhiljaa ymmärtää yhdessä olevansa vahvempia kuin erillään ja yksin, kuten Norja ja Suomi pohjoisen Skandinavian molemmilla äärilaidoilla. Mutta vasta Neuvostoliitosta syntymisensä jälkeen lokakuussa 1917 tuli näitä maita yhdistänyt turvallisuusongelma, eikä vain koko maailmalla, vaan aivan erityisesti sen pohjoiseurooppalaisille naapureille, Norjalla ja Suomelle, jotka olivat itsenäisinä valtioina yhtä nuoria ja kokemattomia kuin Neuvostoliitto, joka oli saksalaismielisen politiikan koettua haaksirikon kaksi- ja kolmikymmenlukujen Suomen "ykköskysymys", ja sen jälkeen selviytymiskysymys hinnalla millä hyvänsä Paasikiven ja Kekkosen omaksuman ovelan snellmanilaisen myöntyvyyslinjan mukaan.

Elokuvan parasta antia on suora vittuilu pömpööseille vallasherroille ja korkeista asemistaan itsetehtyyn tärkeyteen tukehtuville upseereille. Kun elokuvan lopulla Saksan Itämeren laivaston komentaja van der Goltz on istahtamassa valtionhoitaja Svinhufudin kanssa seuraamaan "Suomenlahden työväennäyttämön" erikoisesitystä ennen kuin olisi tarkoitus viedä työkuntoiset miesvangit viedään lahdella odottavaan (orja?)laivaan vangeiksi Saksaan, leirin komendantti säpsähtää nähdessään edessään valokuvaajan ja kysyy tältä: "Kukas mies te oikein olette?" Mies vastaa vailla pelkoa tai nöyryyttä tyypillisen röyhkeään toimittajatapaan olevansa Helsingin Sanomien toimittaja ja on paikalla, "Koska olen saanut vihjeen suuren Parikan palaamisesta teatterinäyttämöille". Miten huikaisevaa historiallista ironiaa ja historian uudelleenkirjoittamista shakespearelaisittain vallan ja veren narrimaisesta liitoskohdasta tirkisteltynä, ihan kuin komendantti olisi itse Richard III:sena noitunut omaa nurjaa kohtaloaan olla ainainen häviäjä - teki mitä teki tai yritti mitä yritti - sen tosiasian edessä, ettei pakkopullana syötetty viha elätä ketään hirsipuuta pidemmälle, tai että sittenkin muistamme täällä olostamme lopultakin vain sen hyvän (näin toivomme...). Shakespearea näkyy muutenkin metateatterina elokuvan näytelmäesityksessä, jossa härnätään Hamlet-näytelmän tavoin huonoa omaatuntoa omaavaa komendanttia siitä, että hän pakeni Tampereen taisteluissa jättäen poikansa kuolemaan kentälle. Temppu on loistava ja hivuttaa elokuvan tasoa korkeammalle olemisen ymmärtämisen avaralle niitylle; irvailu on osuvaa ja koko porukan, pian unohduksiin historian hämärään laskevan auringon mukana jäävien, kohtalo tragikoomista - tässä ollaan jo antiikin tragedioiden lähteillä kamalaan kohtaloonsa tyytyneiden punavankien toimiessa omassa hiljaisuudessaan synkkyyden pohjamutia todistavana (ja toistavana) kuorona, jonka ei tarvitse sanoa mitään, olla vain ja nähdä silmästä silmään kuoleman kanssa vaihtopeliä käyvät teloittajansa irvistelemässä heille tappavasti.

Tai jatkona Parikan näytelmän kohtaus reppana-komendantin madonluvut, "joka siirrettiin leirille tappamaan ihmisiä, koska se olisi helpompaa". Esitys ja tulkinta ovat rohkeita ja lähes irvokkaita ja näyttää sen, mikä ase älykäs huumori on oikeissa käsissä käyteltynä (kiitos osaaville käsikirjoittajille) Ja lisää on tulossa. Komendantti on luvannut miehen sanaan vannoen vangeille vapauden, jos Goldtz ja Svinhufvud nauravat. Ja he nauravat kunnolla samaan aikaan kun Saksa on häviämässä sodan ja Svinhufvud saamassa kenkää valtionhoitajan tehtävistään; tuttua oikein ilkeää ja paskamaista vahingoniloista naurua toisten onnettomuuksille, aivan kuten hra Trumpkin. Teatterinjohtaja Parikan sanomisessa Jussi Nikkilän vuotaessa lopussa häiritsevästi verta ennen esitystä, ettei se ole ennekään menoa haitannut esiintyä jos mies pysyy pystyssä "Se ero rintamalla ja näyttämöllä on, että rintamalta voi karata mutta näyttämöltä ei" on vinha perä silloin kun näyttämönä on koko maailma ja näyttelijänä yksi ja sama subjektiivinen minä, kuten tässä mainiossa ja piikikkäässä teatterielokuvassa tuntuu olevan.

Historiasta tiedämme, että Goldtzista ja Svinhufudista rakennettiin juhlavat historialliset henkilökuvat ja Parikan tapaisista häviäjästä ei mitään muuta kuin unohtamalla tarkoituksellisesti musta aukot. Siksi meiltä puuttuu jotain tärkeää tarkoituksellisesti Suomen historiasta: robinhoodmaisesti vapauttavat ilkikuriset roistot vääryyksiä harjoittavia herroja kiusaamasta pilkanteollaan ja naurullaan. Ei enää, sillä elokuva "Suomen hauskin mies" näyttää kuka on lopultakin kukkona tunkiolla: kurittajat vai huvittajat jälkimmäisten viedessä voiton edukseen 6-0. Ja kun elokuvan eräs teemoista on ollut Goltdzin naurattaminen, millä jo kertaalleen kuolemaan tuomituille vangeille on luvattu armahdus, työväenteatterilaiset katsovat elokuvan loppukohtauksen alkaessa kuolemaa jälleen kerran sen julmiin silmiin von der Goltdzin tullessa saarelle ikkunasta Jussi Nikkilän esittämän roolihahmon päästäessä kauhuissaan ja epätoivoissaan repliikin suustaan: "Ei JUMALAUTA! Ei kukaan saa tuollaista nauramaan." Tämä on elokuvan kliimaksi. Ympäri mennään mutta yhteen tullaan. Kuolema leikkii piirileikkejä uhriensa kanssa. Aina ei tiedä kuka on uhri. Leikki on tappava ja yllätyksellinen. Yhdessä käänteessä Suomi saa saksalaisen kuninkaan mutta jo toisessa hetkessä sota on ohitse ja saksalaiset luikkivat hävinneinä koteihinsa jättäen suomalaiset selvittelemään omia sotkuja keskenään.

Suomen hauskin mies on Suomen paras elokuva. Se on myös hyvässä mielessä ideologinen elokuva ja humanismin korkeaveisu. Se ettei kukaan niin sano kertoo siitä, miten vaikeaa on vieläkin katsoa ikävää totuutta silmiin, kun sen esittää häpeämättömästi ja ylpeydellä hävinnyt osapuoli. Hävinneiden osa on ollut Suomessa Nuijasodasta lähtien surkea eikä mitään armoa, arvoa tai edes muistoja ole sallittu niille, jotka ovat joutuneet voittajan anturan alle. Ehkä siksi tätä elokuvaa ei ole Pohjanmaalla nähty. Ehkä siksi elokuva tulee vasta nyt televisioon ja vielä ei-primetimeen juhannuksen aikaan, jolloin puolet kansasta ärveltää metsissä ja vesien äärellä kuka enemmin tai vähemmin sekaisin päästään - juuri se porukka, jolle tekisi hyvää nähdä omin silmin myös se kolikon toinen puoli, josta valkoisen Suomen perilliset eivät vielä tänäänkään halua kuulla puhuttavan, sillä se saattaisi vaaraan elokuvassa esitettyjen valkoisten upseerien jo vuonna 1918 aloittama vapauden vastainen epäinhimillinen projekti, jos vihollisiksi ja syyllisiksi Suomen silloisiin ongelmiin leimattuja punaisia alettaisiin liikoja inhimillistää muiden ihmisen tasolle hautojen hämäristä.

Onneksi on Ylen teema ja mahdollisuus katsoa tämä koskettava ja tunteita herättävä elokuva moneen kertaan, niin halutessa, sillä tässä elokuvassa kaikki on osunut nappiin; käsikirjoitus on viimeisen päälle fiksu, näyttelijät Suomen kärkikaartia (en ymmärrä miksei Kansallisteatterin näyttelijä Jussi Lehtonen saanut riipaisevasta homo-Hannula-roolistaan sivuosan Jussi-Palkintoa - minusta sekin on selvää sortoa, väheksymistä), Jussi Nikkilä on loistava, puhumattakaan pääosanesittäjä Martti Suosalosta, josta tein jutun Helsingin sosiaalidemokraattisen nuorisopiirin Patteri-lehteen jo vuonna 1983 (en muista ihan tarkkaa vuosilukua; otin jo yhteyden Työväen Arkistoon, sieltä se juttukin löytyy, joka tapauksessa Suosalo oli oululaisen harrastajateatteriryhmän kanssa Helsingissä vierailulla NARRISSA - nuorten kulttuuritalossa Pasilassa saman kesänä kun oli päässyt TEAK:iin; oli silloin jo ihan omaa luokkaansa syvällisenä ristiriitaisten roolien tulkitsijana). Lisäksi elokuvan lavastus ja miljöö ovat karmaisevalla tavalla tosia ja elokuvan sanoma ajankohtaisen tärkeä ja vakava muistutus siitä, mitä pahaa emme itse kukin poikkeustilojen sekoittaessa normaalipakan haluaisi itsestämme uskoa.

Jotain tuon ajan itsesensuurista ja vaikeudesta puhua vaikeista asioista jälkipolville, jotka ovat joutuneet kokemaan sen läheltä joko itse tai vanhempiensa ja sukulaistensa kautta, kertoo teatterineuvos Matti Aron kirjoittama Sörnäisten Työväennäyttämön - Helsingin Työväenteatterin historiikki "Kestävä kaarisilta" (Helsingin työväenteatterin kannatusyhdistys 1982). Historiikissa sivuutetaan täysin vuoden 1918 tapahtumat eikä edes sanalla viitata sen vuoden näytelmiin ja tapahtumiin. Kyseessä on siis ilmeisen vaikea pala nieltäväksi vielä lähes 70-vuotta suuren onnettomuuden jälkeen työväen omaa kulttuuriperintöä mukanaan kantaneille ihmisille. Juuri siksi Suomen hauskin mies- elokuva on enemmän kuin paikallaan. Se kertoo nimittäin meille tavallisen ihmisen ja tämän työväennäyttämön näyttelijöiden silmin mitä tapahtui helvetiksi muuttuneessa maailmassa heille ja heidän tovereilleen; se kertoo myös juuri tämän näyttämön näyttelijöiden tarinan. Ja miten? Todella upeasti.

Asetelma on herkullinen. Onko pahempi petos kun työväenteatterin johtaja on yrittänyt paeta punaisten johtajien mukana Viipuriin vai valkoisen vankileirin komendantin pako Tampereen taistelusta jättäen oman poikansa kuolemaan? Komendantin vaimo suree poikaansa ja on ymmärtäväinen näkemään vangeissa hyvääkin, onhan hän sivistynyt kulturelli mamselli kaupungista. Oikeastaan elokuva on teatteriväen ylistykseksi tehty teatterielokuva: varavääpeli on teatterinjohtaja Parikan tuttu. Hänen isänsä oli Parikan pyhäkoulunopettaja, joten on luonnollista että elokuvan sympaattisin hahmo, jonka ajatusten läpi kulkee moraalinen linja siitä, mikä on vastenmielistä ja epäinhimillistä, menee iskuina ja kipuina juuri hänen sydämensä lävitse. Varavääpeli toimii kahdessa eri maailmassa samaan aikaan kuin viestinviejänä sydämen ja aivojen välillä, osaamatta päättää kumman rooli on tärkeää koko keholle - järkiperäisten ennakkoluulojen vai tunneperäisten kokemusten - ennen kuin kokee Yrjö Kallisen tapaisen valaistumisen ja alkaa kapinoida annettua tunteettoman tappajanrooliaan vastaan. Hänestä tulee ensin makkaravaras, sitten sekoileva ja rähisevä juoppo. Ja lopulta näytelmän ja sitä kautta sekoiluillaan työväennäyttämöläisten pelastaja, paikatessaan verta valuvan Jussi Nikkilän koomisen naisroolin esityksessä.

Elokuva on myös harvinaisen hyvä ja paljon kertova homoelokuva. Hyvin harvoin, jos milloinkaan, suomalaisessa näytelmässä sotaan tai vuoden 1918 tapahtumiin on uskallettu liittää kaanonista poiketen seksuaalisten vähemmistöjen edustajia. Nyt se tehdään taidokkaaksi ja osaavasti sekä toden tuntuisesti. Hannulaa näyttelevä Jussi Lehtonen on juuri niin söpö ja pehmeän mukava kuin genreen sopien voi olla uskottava ja siinä loistava. Jani Volasen esittämän naljun komendantin tarjous "Naurattakaa tai teidät ammutaan" ei jaksa innostaa kaiken elämänilon- ja halun menettänyt joukkoa, ei varsinkaan Hannulaa, joka on menettänyt rakastettunsa Elmerin. Pikkuhiljaa mahdollisuus elää, saada sitä tärkeää jatkoaikaa, mitä muille leirille ammutuiksi tuotaville ei heru, alkaa elää omaa elämäänsä ensin Hannulan ja sitten muiden näyttelijöiden joukossa. Ja loppu onkin kuin komediaa suomalaiskansalliseen tapaan kansanlaulujen säestyksellä (itse olin kuulevani elokuvaa katsellessani taustalla hienovaraisen KUULAN LAMPAANPOLSKAN sävelet; siinähän kylä ja toinen paimenpoika surevat yhdessä metsään eksynyttä toista paimenpoikaa) : parhaimmillaan tyylikästä, rauhallista sekä hiljaista ja hyväntahtoista sarkasmia täynnä.

Elokuvassa ei ole niinkään ikuinen kysymys totuuden - se sama josta väännetään isosti kättä elokuvan kehyksissä viitteenomaisesti tähän päivään ikään kuin muistutukseksi siitä, ettei tämä ole vielä ohi - omistamisen ongelmatiikasta kuin siitä, kenen luoma harhakuva on maukkaampi. Punaisten vai valkoisten. Elokuvassa punainen sanoma on kapinaa vallitsevia surkeita ja ahdistavia, osin jopa täysin epäinhimillisiä olosuhteita vastaan altavastaajan mustan huumorin varjolla. Valkoinen on taas huumorintajutonta sekä ylimielistä mielivaltaa tärkättyjen kaulusten ja saksalaisten aseiden tukemana. Herraviha ja vitsailu porvariston kustannuksella oli ja on (kai?) edelleenkin alistetun työväenluokan yksinoikeus. Herraviha eli syvällä, koska tiedettiin herran olevan herra helvetissäkin. Punainen propaganda ei silti jäänyt 1910-luvulta lähtien yhtään samaan tahtiin kiihtyvästä valkoisesta propagandasta jälkeen. Päinvastoin. Työväen omat, ilkikurisesti porvareita SAK:n kuuluisan "Porvari syö aamiaispöydässäsi"-tv-mainoksen tapaan ärsyttäneet ja haastaneet pilalehdet ja erityisesti vappulehti Kurikka oli siitä todisteena sekä sosiaalidemokraattisten sanomalehtien polarisointikehitystä alleviivannut uutisointi. Kun Bobrikovista oli päästy eroon, oli aika käydä tukkanuottasille veli veljeä vastaan punaiset valkoiset akselilla koko maassa kiihtyvällä tahdilla. Elokuvassa Parikan pelastama työväennäyttämö sai kiittää hengestään sukkelaa johtajaansa ja puna-agitaattoria (monet vanhan työväenliikkeen matkasaarnaajat olivat joko toimittajia tai työväennäyttämöläisiä) sujuvan paskanjauhamistaitonsa ansiosta, kuten Ilmari Kiannon Punaisen viivan ikimuistoisen hurja agitaattori Puntarpää:

"Näin hän pauhasi ja pilkkasi ja kiihotti ja kehui tuo köyhälistön vaaliagitaattori ja pehmitteli saloseudun jäykkäniskaista joukkoa, joka niin harvoin oli kuullut minkäänlaisia yhteiskunnallisia puheita. Hänen kissanvihreät silmänsä välkähtelivät oudosti päässä, jonka jokainen hiuspiikki näytti kirkuvan taivasta kohti, hiki tipahteli kirkkaina pisaroina rypistetyltä otsalta ja punainen rusetti letkahteli leuan alla. Hän oli uljas ja kunnioitettava kaikessa hullunkurisuudessaan. Hänen sanansa syöksähtelevät kuin sulkunsa särkeneen kosken vedet ryöppyen kovien kallioiden välissä, huuhtoen tieltänsä esteet."

Yksi seikka, mikä tekee elokuvan kuin kansatieteelliseksi koelaboratorioksi, ovat vanhan työväenliikkeen orastavat tyypit, joita siinä esitetään. Vahtimestari on epäilevä änkyrä, teatterinjohtaja sutki demari ja yleinen ilmapiiri ilmassa lentäviä "toveri"- ja "lahtarit"-sloganeita myöten alleviivaavana demagoginen sen ajan henkeen samalla kun massat ovat hiljaa ja ilmassa on jotain yhteistä sekä samaa, mitä ei tarvitse yksityisesti ilmaista tai jakaa. Ja nyt en tarkoita Maksim Gorgin kuuluisan Pohjalla-näytelmän lohduttomuutta. Mutta palataanpa tarkemmin elokuvan aikaan. Punaiset ovat juuri hävinneet sisällissodan ja valkoiset muuttaneet maan saksalaisten johdolla yhdeksi suureksi vankileiriksi, jossa punaisten päänahkoja jahdataan kuin suuressa lännessä muutama vuosisata aikaisemmin valkoisten miesten toimesta. Vuoden 1918 kesä oli erityisen vaikeaa ja raakaa valkoisen terrorin pahimpia päiviä, josta elokuvakin kertoo. Jo heti elokuvan alkumetreillä katsojan eteen leviää toivottomuus ja suru, jotka eivät hellitä vasta kun elokuvan edetessä tarinan kehittymisen myötä loppumetreillä.

Eletään valkoisen ylivallan aikaa. Suomessa oli käytännössä sensuuri ja oikeiston diktatuuri Saksan armeijan tukemana ensin saksalaismielinen Svinhufud johtajanaan, ja sitten Saksan hävittyä brittimielinen Mannerheim valtionhoitajana. Asioista ei saanut puhua eikä häviölle jääneelle osalle ollut arvoa tai oikeuksia voittajien silmissä. Muualla maailmassa ja etenkin Pohjoismaisissa naapurivaltioissa huolestuttiin syystä laajoissa kansalaispiireissä punavankien epäinhimillisestä kohtelusta. Sillä oli muitakin seurauksia. Esimerkiksi Suomen ja Norjan suhteita heti itsenäistymisen alussa hiersi ns. Mannerheim-juttu, jossa norjalaiset estivät Mannerheimin itsensä haluaman vierailun maahan pelätessään levottomuuksia vasemmiston keskuudessa valkokenraalin roolista sisällissodan julmana ylipäällikkönä, joka mahdollisti valkoisen terrorin punaisia kohtaan heti sisällissodan päättymisen jälkeen. Kyse oli valtionhoitajana vuonna 1919 toimineen Mannerheimin mahdollisesta virallisesta vierailusta Norjaan, mikä ei sitten koskaan Mannerheimin harmiksi toteutunutkaan.

Heti kun tiedote Mannerheimin virallisesta matkasta julkaistiin Norjassa, sikäläinen työväenliike nousi rajuun vastarintaan. Ja alkoi pommittaa hallitusta uhkauskirjeillä - vetoomukset eivät auttaneet - mm. Larvikin työväenyhdistyksen sähkeessä Norjan hallitukselle 10.12.1919 katsottiin, että "Lahtarikenraalin" saapuminen loukkaisi Norjan työväestön pyhimpiä tunteita. Norjan hallituksen tiedustelupäällikkö ja Kristianin poliisipäällikkö kokoontuivat hätäistuntoon pohtimaan Mannerheimin vierailusta mahdollisesti syntyvää riskiä. Poliisijohto tiesi kertoa sähkötyöläisten suunnittelemasta lakosta, joka pimentäisi puolet kaupunkia ja erityisesti sen keskeiset alueet kuninkaanlinnan ympärillä. Riittävien turvajoukkojen kutsumiseen paikalle ei ollut kylliksi aikaa eikä niiden lojaalisuudesta hallitukselle voinut olla varma, sillä suomalaisten punavankien kohtalo oli saanut Norjassa laajaa huomiota ja heidän ala-arvoista kohteluaan pidettiin muissakin piireissä kuin työväenluokassa kohtuuttomana.

Poliisimestari ja tiedustelupalvelun päällikkö katsoivat, että vierailu pitäisi ehdottomasti peruuttaa. Hallitus ja kuningas noudattivat neuvoa. Muuta mahdollisuutta ei jäänyt tehtäväksi, kuin hoitaa ikävä tilanne mahdollisimman hienotunteisesti. Mannerheimin vierailu peruutettiin vetoamalla tekosyynä sairastumiseen, mikä harmitti Mannerheimiä mutta pani häneen myös vauhtia. Jo kevään 1918 aikana valkoinen armeija oli esimerkiksi Kotkassa ja muualla Kymenlaaksossa ampunut hiekkamonttuun punaisten lapsia ja "valkopessyt" jälkikäteen asiakirjoja pyyhkimällä tiedot pois. Mannerheim suuttui kuullessaan asioiden oikean laidan Norjan vierailunsa peruuntumisesta, mutta otti opiksi ja turvautui sen jälkeen valkopesuun yrittäen saada valkoisen-Suomen medioiden avulla valkoisen terrorin näyttämään hitusen inhimillisemmältä siinä onnistumatta. Juuri tästä mielivallasta - miten mm. leirin komendantti ampuu näyttelijän epäillystä makkaravarkaudesta kesken näytelmäharjoitusten - elokuva kertoo erään koskettavan tarinan.

Mutta millainen on pinnan alla elävä vanha koti- ja uskonto sekä isänmaa-linja, jonka hurmahenkisimmät sapelinkalistelut nähtiin jääkärien avustamana Suomen sisällissodassa vuonna 1918 ja äärioikeistolaisten sotilaspiirien johdolla niin kutsutuissa Suomen heimosodissa Inkerissä sekä Baltiassa, ja jotka päättyivät Tarton rauhaan vuonna 1920? Vai päättyikö? Eivät ehkä sittenkään päättyneet. Yhä elää se vihan ja koston henki monen sellaisen mielissä, joita asian ei edes pitäisi koskettaa. Ihan vain periaatteesta. Siitä, että jotkut ovat jotain muuta kuin hän ja hänenlaisensa yhdenlaiset itse, joka ei sitä siedä ja siksi janoaa kostoa. Mutta mille? Sitä on vaikea käsittää.

Osa elokuvasta on kuvattu työväenkaupunki Kotkassa, missä punaisten valta oli sopuista ja kesti pidempään kuin muualla Suomessa niin, että punaiset - tosin hyvin pieni ja surullinen ryhmä - pitivät muusta maasta poiketen kaupungissa vappujuhlat vielä 1.5.1918 muun maan roiskuessa voittajien kostosta verisinä roiskeina päin kuka suurtilallisen navetan seinään, kuka montun pohjalla muiden onnettomien kohtalontovereidensa seuraksi heti umpeen hätäisesti luotuun ja unohdettuun joukkohautaan. Kotkassa asuu yksi edellä kuvaamani katkera ja vihainen mies, joka vihaa hautojen yli punaisia ja vainoaa "lauluissaan" heidän muistoaan, alun perin kymiläinen kokoomuspoliisin poika, kansanedustaja Juho Eerola, joka toimii jo kolmantena kotkalaisena eduskunnan varapuhemiehenä. Ennen häntä kotkalaisia eduskunnan vapapuhemiehiä ovat olleet sosiaalidemokraattien Veikko Kokkola ja kokoomuksen Anna-Liisa Linkola, joka oli ensimmäinen nainen tehtävässään.

Ammattipoliitikkona (tuntuu edelleenkin vaikealta lausua tätä sanaa persujen kohdalla) hän valehtelee aitoon persutyyliin pokkana laulusta kysyvälle toimittajalle, että tekstissä ei muka pilkata punaisia, vaan se on sisällissotaa ja yleensäkin sotaa vastaan. Kun Eerola laulaa omatekoisen "Suuri Tuntematon"- humppayhtyeensä kanssa amislaisissa räkälöissä rään tippuessa nenistä kusenhajussa vihan täyteisestä uhoilustaan hävinnyttä luokkaa vastaan, hän tulee tahtomattaan todistaneeksi oikeaksi kommunistien väittämän kyseessä olleen, ei sisällissodan, vaan kahden vastaisen luokan väistämättömänä yhteentörmäyksenä luokkasodan. En haluisi edes kirjoittaa tätä herjaavan ja hyvän maun vastaisen levyn nimeä, mutta olkoot tällä kertaa huonona esimerkkinä: SUSINARTUT. CD -levyssä on lavastettu kuva punaisten muistomerkiltä. Muistomerkin edessä seisoo punasotilaan näköinen nainen, jota kohti osoittaa pistooli. Näin eduskunnan persuvarapuhemies Juho Eerola häpäisee kuolleiden uhrien muiston vailla omantunnonpistoksia:

"Susinarttu, punahuora, sua etsin läpi koko Uudenmaan. Sinut haluan, sinut löydän, sinut heitän joukkohautaan. Veripellot, kuulen kellot, siellä missä me kuljimme kerran. Sinä maksat kera korkojen, olet velkaa vain henkesi verran."

Hieman toisenlaista maailmaa edustanut Katri Vala näki ihmisissä toisin kuin Eerola jotain hyvää ja erityisesti siinä, että he pyrkivät yhdessä kohti hyvää runossaan "Toukokuun ensimmäinen: Yli merten ja rajain ojentuvat Ihmisen kädet, kurkottuvat Ihmisen ajatukset toisiansa kohti". Valan runo kertoo punavankiongelman toisesta ääripäästä, miten ne sytyttivät ilmiroihuun myyttiset kommunistilegendat, jotka olivat polttoainetta heti sodan jälkeen alkusyksystä 1944 kun Neuvostoliitto suunnitteli maan valtaamista parlamentaarista tietä SKDL:n avulla (asia josta puhui myöhemmin 1948 Messuhallin puheessaan Tsekkoslovakian tienä Hertta Kuusinen), johon alun perin yritettiin pakottaa myös SDP. On kuitenkin kuvaavaa ajallemme, ettei kukaan puhu näistä asioista tai tee Eerolalle ja hänen törkyviesteilleen mitään vaan antaa eduskunnan istuvan varapuhemiehen haukkua haudan takaa "punahuoria".

Jos Eerola olisi elänyt 100-vuotta sitten, olisi asia ollut varmasti toinen. Ei pelkästään se ole kamalaa, että Eerola häpäisee sekä erään tärkeän perustuslaillisen instituution ja hävinneiden viattomien muistot vaan se, että Suomessa on vieläkin hampaisiin saakka aseistettuja äärioikeistolaisia maaseutujen pikkukaupungeissa valmiina täräyttämään sormennäpäytyksestä aivot pellolle kaikilta sellaisilta, joiden naama tai ajatukset eivät miellytä. Suomalainen äärioikeisto elää vihapuheista ja väkivallasta sekä laittomuuksista ihan samalla tavalla kuin sata vuotta sittenkin. Siksi tämä elokuva on tarpeellinen ja pitäisi kuulua koulujen historian opetussuunnitelmiin. Siitä ei nimittäin ole pitkää aikaa sisällissodan aikaan kun työläisen ja erityisesti punaisten henki oli valkoisten huligaanien käsissä Pohjanmaalla vapaat riistaa eikä laki tuntenut koskenut heitä silloin, kun viha ryöpsähti umpimielisessä adhd-päässä ja puukot sojossa lähdettiin saman mielisten kanssa kurittamaan syylliseksi maan tuhoon ja venäläismiehitykseen yksipuolisesti julistettuja punaisia vastaan kaikissa sen eri sävyissä, kuten Mouhijärven tapaus kuvaa hyvin.

Ja heti alkuun yksi korjaus: Tanner ei ollut lahtari ei sinnepäinkään, kuten äärivasemmistolaiset rettelöitsijät lauloivat hävyttömiä ja perättömiä propagandasyytöksiään vuodesta 1918 aina Tannerin kuolemaan saakka Stalinin käskystä hajottaakseen yhtenäistä, sosiaalidemokraattien johdolla porvareita vastaan toiminutta poliittista rintamaa, vaan hänet hyvin tunteneen toimittaja-kansanedustaja Sylvi-Kyllikki Kilven todistelujen mukaan vanhan työväenliikkeen yhteistä etua ymmärtänyt suurisieluinen työväenjohtaja omiaan henkeen ja vereen puolustaen.

Tuo aika heti sisällissodan jälkeen vuosina 1918-1920 oli räjähdysherkkää ja melkein mahdotonta tuona aikana oli perustuslaillisia kansalaisoikeuksiaan puolustavan yksilön, joka ei kulkenut armeijan saappaissa yhtä tahtia muiden samanlaisten öykkärien kanssa kohti fasistisia mielivaltaisuuksia ja järjettömiä hullutuksia, yrittää hengittää vapaasti valkoisen terrorin vainoharhaisessa ilmapiirissä saati vielä sitten, jos sattui olemaan sosiaalidemokraatti, tai peräti pahnanpohjimmaisena punakapinaan osallisuudesta tuomittu valtiorikollinen, joka oli menettänyt kaikki kansalaisoikeutensa, mahdollisuuden tienata kunniallisesti elantonsa ja muiden ihmisten silmissä - erityisesti paremman väen keskuudessa- sen vähäisenkin luottamuksen sekä pakkasenpuolella olleen lähes olemattoman arvostuksen, mikä "persona non grata"- työläisillä siihen aikaan häthätää juuri ja juuri oli, jos oli. Usein ei ollut.

Taustaa Muohijärven tapaukselle: sosiaalidemokraatit olivat huolissaan valkoisen vallan suojissa tapahtuneesta ja sen kannattajakuntaan työväestöön suunnatusta järjestelmällisestä ja mielivaltaisesta terrorismista, hakkaamisista ja murhista pelottelumielessä, että ymmärtäisivät suuret laumat pysyä joukolla pois äänestyskopeista vetämästä äänestyslappuihin sitä kuuluisaa punaista viivaa, mikä oli ollut este Mannerheimin nostamiselle valkoisen Suomen johtoon suojeluskuntien tukemana. Tannerkaan ei esitellessään eduskunnassa vuonna 1920 välikysymystä hallitukselle "mahdollisesta O. W. Kuusisen murhasta" ollut niinkään kiinnostunut yksityishenkilöstä nimeltään Kuusinen, "vaan etupäässä keskustelemaan siitä järjestelmästä, jonka uhriksi luultiin maisteri Kuusisen, entisen sosiaalidemokraatin ja yhden punaisten johtajan joutuneen. Ei nimittäin olisi ollut ensi kerta, jolloin valtiollisista syistä vangittu olisi saanut surmansa vangitsijansa käsissä - jos tässä tapauksessa olisi näin käynyt.

Tanner on samalla kertaa sekä ovela, että oikea vanhan kunnon ajan roomalainen retoorikko sanoessaan muuta yleisönsä korville kuin mitä tarkoittaa tai haluaisi ja voi sanoa. Hän ei siis sano juuta eikä jaata itse juhlakalusta, vaikka antaakin ymmärtää rivien välistä paljon. O.W. Kuusinen suksikoot hänen mielestään nimensä mukaisesti kuuseen, koska on sen valkoisen Suomen petturi, johon sosiaalidemokratia oli ankkuroitunut odottamaan oman valtansa aikakauttansa, joka oli jo lähellä. Kuusinen oli kiusallinen muisto ja muistutus sosiaalidemokraateille kansainvälisen työväenliikkeen hajaantumisesta ja voimattomuuden päivistä, ja kilpailevan aatteen kommunismin sekä sitä aggressiivisesti Kominternin avulla maailmalle levittämään pyrkineen Neuvostoliiton synnystä.

Tanner johti sosiaalidemokraattista vähemmistöhallitusta vuosina 1926-27. OWK oli siis kansanvihollinen ja varoitukseksi muille mutta hän oli myös tunnettu kommunistijohtaja paenneena kansalaissodan jäljiltä Neuvosto-Venäjälle sekä tulisieluisen korpikommunismin jumala jossain tuuheiden kuusimetsien kätköissä jumalten selän takana, sitten kun ehtii lämmitellä jääpakoreissunsa jäljiltä Ruotsissa tarpeeksi ennen kuin palaisi takaisin Stalinin rautaiseen syleilyyn uuteen kotimaahansa Venäjälle. Ehkä siksi Tanner ei kaukaa viisaasti mollannut ja vetänyt vuoden 1920 eduskunnan välikysymyskeskustelussa täyslaidallista päin OWK:n punaista pläsiä, koska halusi säästää murtuneita mieliä, sillä järkyttäviä tapauksia oli jo liikaa yli työläisten sietokyvyn: mm. 12 ihmistä oli ammuttu hämärissä olosuhteissa eikä hallitus tehnyt mitään hillitäkseen villin lännen menoa punaisten päänahkojen metsästämisessä äärioikeiston huligaanien joukoissa. Matti Paasivuori teki tästä myöhemmin hallitukselle vielä erillisen välikysymyksen, mutta hallitus ei ryhtynyt sosiaalidemokraattien suureksi tyrmistykseksi toimiin murhatöiden lopettamiseksi - jo se kertoo millaisissa tappo- ja roistotunnelmissa tuolloin maassamme elettiin.

Niinpä sosiaalidemokraatit päättivät vaihtaa taktiikkaa ja panna kovan vastaan Mouhijärvellä, mistä alkoi ensimmäisen tasavallan sosiaalidemokraattien voimaantuminen hädän keskellä sekä se hidas nousu kohti vallan eteiskammareita ja Tannerin sosiaalidemokraattista Väinöjen vähemmistöhallitusta (hallituksessa oli viisi Väinöä; pääministeri Väinö Tanner, ulkoministeri Väinö Voionmaa, oikeusministeri Väinö Hakkila, kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri Wäinö Vuolijoki sekä kauppa- ja teollisuusministeri Väinö Hupli). Toimittaja- ja myöhempi kansanedustaja Sylvi-Kyllikki Kilpi muistuttaa Mouhijärven suojeluskuntamielivallan nujertamisen olleen suuri tapaus koko maassa, mutta aivan erikoisesti ja ymmärrettävästi se innosti hänen mukaansa porilaisia:

"Vaikka muualla piirissä oli saatu työväen järjestötoiminta jonkin verran alkuun, ei se ollut onnistunut Mouhijärvellä nimismies Wahlroosin ja sikäläisen suojeluskuntapäällikkö Jussi Mäkisen uhkaavan esiintymisen vuoksi. Olivat kuulemma yhdessä vannoneet, että heidän pitäjässään ei ainoatakaan työväentaloa avata eikä ainuttakaan työväenkokousta pidetä. Sinne menneet agitaattorit olivat palaneet Poriin pahoinpideltyinä eikä yleisö uskaltanut tulla kokouksiin. Käytiin sitten Väinö Tannerin puheilla Helsingissä ja hän lupasi tulla puhumaan Mouhijärvelle järjestettävään poliittiseen valistustilaisuuteen. Sovittiin, ettei hänen nimeään mainita sanomalehti-ilmoituksessa eikä paikallisesti kiinnitettävissä tiedonannoissa. Kokoushuoneen saanti tuotti vaikeuksia, kunnes eräs mökin mies suostui luovuttamaan tupansa tilaisuutta varten. Samaan aikaan kirjoitimme lehdessämme entistä innostuneemmin suojeluskuntalaisten harjoittamaa terroria vastaan. Kun sitten uutinen levisi siitä, että Tanner oli käynyt puhumassa Mouhijärvellä ja nimismies oli suojelukuntalaisineen yrittänyt hajottaa tilaisuuden, kertoivat porvarilliset lehdet tapauksesta ensin tuomitsevaan sävyyn. Härjälän kylässä Hakala-nimisessä torpassa oli pidetty kokous, jossa oli ollut saapuvilla ehdonalaiseen vapauteen laskettuja. Näiltä oli kielletty osallistuminen poliittisiin tilaisuuksiin. Torpan omistaja ja kaksi hänen veljeään oli tuomittu kapinaan osallistumisesta. Tanner oli näiden lehtien kertoman mukaan esiintynyt tilaisuuksissa räyhäävästi, pitänyt käsiään taskussa nimismiehen puhutellessa häntä eikä ollut ilmoittanut nimeään."

Oli vaikea uskoa aina rauhallisen ja mietteliään Tannerin muka räyhänneen, kuten porvarilliset mediat väittivät. Kaikkihan Tannerin tunteneet tällaiselle valheelliselle väitteelle nauroivat. Kyse oli valkoisten vastapropagandasta silloin, kun he tajusivat kauhukseen menneensä liian pitkälle, ja kuinka lähellä oli ollut tuomari Tannerin teloitus oven takana aseet taskussa valmiina olleiden äärioikeistolaisten kuumakallejen toimesta. Silloisessa porilaisessa sosiaalidemokraattisessa sanomalehti Uusi Ajassa toimittajana työskennellyt Sylvi-Kyllikki Kilpi oli paikalla ja todisti miten suojeluskuntapäällikkö Jussi Mäkinen, joka ei tiennyt paikalla olevan sosiaalidemokraattien johtajan, meinasi ampua Tannerin ja oli huutanut: "Käskekää se äijä ulos, että mä saan sen ampua, ei sitä tonne huoneeseen voi ampua kun siellä on niin paljon naisia ja lapsia." Tilanne oli pelottava ja lähellä piti ettei päätynyt yleiseen teurastukseen.

Mutta ei jotain pahaa ettei jotain hyvääkin. Sinä iltana sosiaalidemokraatit vapautuivat suurimmasta pelostaan, äärioikeiston hyökkäyssuunnitelmista, tuomiten kaikissa sanomalehdissään ympäri maata Mouhijärven tapahtumat. Myös maltilliset porvarilliset lehdet tajusivat Mouhijärvellä tietyn rajan ylittyneen ja alkoivat varovaisesti tuomita Mouhijärven tapahtumia. Mouhijärven tapahtumat laukaisivat koko maassa tapahtumaketjun, missä lopulta äärioikeistolaiset perääntyivät hammasta purren ja kostoa vannoen muutamaksi vuodeksi ennen Lapuan liikkeen, Mäntsälän kapinan ja IKL:n muodostamista henkeä vetääkseen pakon edessä. Lopulta "Mouhijärven perustuslaiksi" kutsuttu työväenjärjestöjen toiminnan häiritseminen ja kokoontumisten estäminen murtui. Melkein heti tapahtuman jälkeen demarilehdissä kerrottiin miten "neljä työväenyhdistystä on jo herätetty henkiin ja oltiin aloitettu keräämään tilastoa Mouhijärvellä ammutuista työväenjärjestöjen jäsenistä".

Vasta vuonna 1921 Wahlroosia ja hänen kumppaneitaan vastaan nostettiin syytteet. Sosiaalidemokraattinen Uusi Aika-sanomalehti raportoi sarkastisesti, ettei valkoinen Suomi ottanut tapahtumia todesta eikä halunnut tuomita sen omia jäseniä: "Majuri ja kumppanit vapautettu edesvastuusta. Toveri Tanneria ei sentään syytetty." Mouhijärven tapaus vuodelta 1920 kuvaa sitä valkoisen ylivallan terrorin tappavaa henkeä, jota kuvaa myös vankileirillä olevien punaisten ympärillä olevaa kostonhaluista isänmaata Suomen hauskin mies elokuva, mikä on kaikessa traagisuudessaankin elämäniloinen suomalaiskansallinen komedia laajakeskeisistä ja lämpimistä sieluista, joille kaikki olivat oikeassa elämässä kuin veljet keskenään kuuluisan työväenliikkeen laulun sanoin.

Millaista olisi tasan sadan vuoden päästä 2020-luvun "nykypunaisten" vankileiri ja suomalaisen äärioikeiston tapa toimia? Vankileiriä ei olla vielä pystytetty vaikka sen eteen ollaan Pohjanmaalla ja erityisesti Lapualle paiskottu töitä koko persuvallankumouksen ajan hiki hatussa monta vuotta kolmivuorolöysissä. Siitä saa hyvän kuvan vihreiden Vaasalaisen kaupunginvaltuutetun ja vihreiden puoluehallituksen jäsenen, Tuomas Ojajärven sunnuntaisesta postauksesta facebokiin. Hän ihmettelee suuresti, että Ilkka-Pohjalainen antaa ison palstatilan vihapuheesta syytetylle kansanedustajalle ennen juhannusta ilmestyneessä lehdessään, haastamatta ollenkaan edustajaa mistään sanomisista. Koko juttu oli hänen mielestään melkoista valkopesua:

"Vielä enemmän hämmästyin, kun törmäsin jutun nostoon ja siitä nostettuun sitaattiin Ilkka-Pohjalaisen Facebook-sivuilla. Median ja toimittajien kuuluisi pyrkiä totuuteen, eikä toistamaan haastateltavan sanomisia. On vaarallista, että lehti lähtee nostamaan maahanmuuttovihamielisiä valheita, eikä oio niitä mitenkään. On hyvin helppo esimerkiksi selvittää, että maahanmuuttajat eivät saa suurempia tukia kuin suomalaiset ja median tehtävä on tämä kertoa. Virheellisen tiedon selvittämistä ei saa jättää lukijan vastuulle. Mäenpään jutussa on monta asiaa, joista hänet olisi voitu haastaa, mutta näin ei tehty. Ihmetyttää myös, että erityisopettajanakin työskennelleen Mäenpään päästetään kertomaan ilman kritiikkiä, kuinka lapsille ei ongelmatilanteissa kannata hakea diagnoosia. Nykyään tiedetään hyvin, että mitä aikaisemmin esimerkiksi luki- tai keskittymishäiriöt diagnosoidaan, sitä helpompi on lapsen tukeminen. Toivon todella, että tällaisia lausuntoja ei perheissä nyt oteta tosissaan. Mielestäni tässä on vastuu isosti myös lehdellä, jonka pitäisi oikoa tällaisia vääriä väittämiä. Olen todella pettynyt tähän Ilkka-Pohjalaisen linjaan jättää nämä nyt lukijoiden vastuulle. Tämä ei ole laadukasta ja vastuullista journalismia."

Mutta toivo elää aina paremmasta huomisesta ja myrskyn jälkeen tulee aina, jos ei nyt aurinkoista, niin ainakin tyyntä. Suomen hauskin mies-elokuva kertoo siitä ja on hyvä muistutus ihmisille, jotka ovat menettäneet kaiken toivon kaiken muuttumisen mahdollisuudesta. Tänään saimme Hesarista lukea, että Trumpin ensimmäinen julkinen vaalitilaisuus epäonnistui teini-ikäisten K-POPIN fanien tilatessa joukoittain "haamulippuja" tilaisuuteen. Vanha klisee: nuorissa on voima ja mahdollisuus parempaan muutokseen, pitää edelleenkin - ja ilmeisesti aina - paikkansa. Samat K-popin fanit ovat aiemminkin iskeneet somen avulla Trumpia ja valkoisen ylivallan kannattajia vastaan, sillä aiemmin Hesari oli jo uutisoinut, miten K-popin fanit saivat vaimennettua äärioikeistolaisten liikehdinnän: Rasististen viestien sijaan sosiaalinen media täyttyi artistien kuvista.

Suomen hauskin mies - elokuva kertoo myös samasta ikuisesta alistettujen ja lyödyiksi luultujen vastarinnasta, joka aina lopulta sittenkin loppupeleissä voittaa. Ja on siksi tärkeä muistutus kaikille maailman väheksytyille sekä alistetuille auringonpaistamisen mahdollisuudesta itse kunkin risukasaan - varauksella ehkä, eihän kaikki mene aina suunnitelmien ja odotusten tai jonkun näkymättömän universaalin hengen lain tapaan. Suomen työväenliikkeen raju historia vuoden 1918 posttraumaattisine historiallisine kauhukertomuksineen kertoo siitä, miten taivutaan mutta ei taituta, mutta näyttää samalla taistelussa olemassaolonsa puolesta vaikeissa olosuhteissa unohtaneen Suomen hauskimman mies -elokuvan esiin nostamat unohdetut tarinat siitä, ettei mikään vallankumous elä ilma yli-inhimillisiä tarinoita ja huumoria, ja että ihmiset kaipaavat vallankumouksien lisäksi myös leipää ja sirkushuveja ranskalaisten tapaan sofistikoidussa paketissa tarjoiltuna; yhtenäistä ja tärkeää näille kaikille näkymättömille vastarintapesille on kuitenkin pienten ihmisten merkitys ja voima toimia pahaa vastaan, kunhan toivoa pidetään yllä eikä anneta periksi.

Mutta oliko elokuva totta ja jos on niin millä tavalla? Elokuvan lopussa kerrotaan elokuvan perustuvan tosiasioihin. Ovatko tosiasiat sitä yleistä diipadaapa-tosiasiaa, että on ollut vankileiri ja siellä tuollainen porukka ja siihen se sitten loppuu PAM, ja siitä on alkanut käsikirjoittajien maailmankuvaa heijasteleva yleishyvä fiktio, sillä elokuvan loppu ei ainakaan voi olla totta - se on liian hyvä ja kaunis ollakseen edes sinnepäin totta, vaan kuin jonkinlainen yleisdemokraattinen vasemmistolainen toiveuni kauniista maailmasta, jossa pahan keskellä hyvät ihmiset ratkaisevat asiat hyvän eduksi.

Tällaiselle ihmisläheiselle käytännölliselle vasemmistohumanismille ilman vasemmiston historiallisia painolasteja olisi nyt tilausta. Sillä ei ole väliä onko tarina totta tai mistä se on keksitty: se on lajissaan yksinkertaisesti vain erinomainen ja sillä siisti osoittaen sekä kirjoittajiensa, että elokuva myös kaikkien tekijöidensä, korkeaa moraalista pyrkimystä nähdä yhteinen onni yksityisen onnen tärkeäksi edellytykseksi, ja ettei periksi anneta tuumaakaan silloin, kun kysymys on ihmisyyden kunnioittamisen peruskysymyksistä, oli kyseessä sitten valkoinen tai punainen valhe, jotka osaavat kyllä luikerrella alamaisen nöyrästi mihin vain haluavat.

Tärkeintä on, että joku on osannut ja uskaltanut tehdä tällaisen hienon ja avarakatseisen (hyvään kehottavan) elokuvan kaiken hömpän ja tekotaiteellisen humpan ja romanttisten rillutusten keskelle. Hyvä (ja kiitos) Suomen hauskin mies-elokuva sekä hyvä amerikkalaiset K-poppia harrastavat teinit Trumpin kiusaamisesta - tulevaisuus on pelastettu teidän kauttanne meille kaikille onnettomille idealisteille yli äärettömän maan! Ja Suomen hauskin mies- elokuvasta vielä: elokuvan loppu oli aivan mahtava. Ihan itketti ja tuli kumma olo.

Onko nyt sittenkin aika palata yltiöindividualismista takaisin yhteisöllisyyteen? Vai olemmeko me suomalaiset aina olleet siinä siitä huolimatta, että mainostamme suureen ääneen muille viihtyvämme yksin metsässä mököttämässä? Miksi elokuvan loppu saa meidät kyyneliin? Siksikö ettei se ole totta ja tiedämme sen, mutta haluaisimme sen olevan totta, koska emme haluaisi kasvaa aikuisiksi ja tietoiseksi pahan läsnäolosta sekä suuresta merkityksestä elämässämme. Makeaa mahan täydeltä hyvä on liian mahtava ollakseen totta, mutta ei sillä väliä. Hyvä tekee aina hyvää pahan kyllästämässä maailmassa.

Ehkä vasemmistoliitolla, jos osaisivat käyttää tilannetta hyväkseen ja tunnistaisivat historiallisen mentaliteetin elokuvasta, olisi syytä juhlaan. Jos olisin Li Andersson, kiertelisin ympäri Suomen kouluja esittämässä tätä elokuvaa ja puhumassa kasvaville huomisen toivoille. Muutaman vuoden päästä se näkyisi jo gallupeissa.