Mitä en koskaan ollut oppinut

Teksti:

Harald Olausen

"Leena Krohnin kirkas sanataide on luonut tummia tulevaisuuden näkyjä ja syviä pohdintoja lukijoille ympäri maailmaa. Odotetun esseekirjansa Krohn aloittaa listaamalla neljä lausetta, jotka ovat vaikuttaneet hänen omaan elämäänsä. Lauseista kasvaa koko kokoelman läpäisevä katse, jolla Krohn tutkii niin taidetta, kuolemaa ja tietoisuutta kuin kulttuurisen omimisen käsitettä ja sananvapauden rajoittamista".

-kirjakustantamo TEOS sivuillaan 25.3 ilmestyneestä Leena krohnin uutuuskirjasta "Mitä en koskaan oppinut".

Moderni yhteiskunta voidaan nähdä vapauden kertomuksina, jossa yhteiskunnan eri ryhmät ovat vuorotelleen luoneet itselleen toivoa antavan mielikuvituksen yhteisestä taistelusta ja matkasta vapauteen. Suvaitsevaisuus-suvaitsemattomuus-käsitepari on tavallaan yhteiskunnallisen vapaamielisen ja vapauden barometri sekä eräänlainen hyvyysmarginaali. Ongelmana hyvien ajatusten keskellä on vain se, että maailmassa ei ole koskaan ollut eikä tule koskaan olemaan yhtään maata, missä olisi ollut täydellinen sanavapaus tai yhtään ihmistä, joka ei olisi koskaan valehdellut. Tärkeintä on muistaa, ettei luota mihinkään sellaiseen selitykseen, joka väittää tietävänsä ja tekevänsä asioita muiden puolesta paremmin ja aukottomasti. On myös oltava huolissaan siitä, että nykytilanteessa maltillisuus ja harkinta eivät pärjää kiihkolle ja äärisuunnille. Siksi on tärkeää muistuttaa ja puhua koko ajan suvaitsevaisuudesta ja suvaitsemattomuudesta sekä historiallisina ilmiöinä että käytännön esimerkkeinä.

Hesarissa oli muutama kuukausi sitten pääkirjoitus otsikolla "Ilmiantoja ja tappouhkauksia korkeakoulussa" kohta intersektionaalisesta ideologiasta, joka haastaa miehisinä, valkoisina ja länsimaisina pidetyt ajatusmallit. Mutta millä tavalla? Tarkoitus pyhittää keinot ajatuksella, jos et ole puolemme, olet meitä vastaan. Tämä ei ole valitettevasti pelkästään teatterikoulun murhe, vaan koskee koko LGBTQ-sektoria niin maailmanlaajuisesti J.K.Rowlingin mauttomana ajojahtina (nyt vasta kirjailijaa on alettu uskaltaa puolustaa), kuin myös Suomessa jatkuvina hyökkäyksiä muita seksuaalivähemmistöjä kohtaan. Ensimmäinen vaikuttava suomalainen puheenvuoro tätä vastaan on kirjailija Leena Krohnin, kun hän uskaltaa haastaa rohkeasti lähes jumalaiseksi teesiksi muuttuneen Judith Butlerin 1990-luvulla esittämän teorian, jonka mukaa sukupuoli on sosiaaalinen rakennelma: "Filosofisesti se näkemys, että ihmisen sukupuoli on mielessä eikä lihassa ja materiassa, edustaa äärimmäistä idealismia."

Krohnin mukaan 2020-luvulla on "väärinajattelijoita!, joista pyritään eroon. Julistetun "oikean" etiketin rikkomisesta tulee seuraamuksia. Cancel-kulttuurin myötä vuosikymmenten takaa voidaan kaivaa kommentteja tai muita, joiden avulla voidaan masinoida potkut, tuhota "väärinajattelijan" ura ja elämä: "Sananvapauteen vaikuttaa tällä hetkellä sosiaalinen paine, konformismi eli yksilön mukautuminen enemmistön mielipiteeseen, poliittinen korrektius sekä itsesensuuri. Jos eksyy kovin kauaksi mielipidekäytävän ulkopuolelle, siitä seuraa sosiaalisia sanktioita. Ja ne riittävät hiljentämään monet, koska tällaiset sanktiot heilauttavat ihmisen marginaaliin", kertoo Krohn 24.4. Yleisradion Areenassa olleessa haastattelussaan. Jotain varmasti tapahtuu tämän jälkeen myös julkisuudessa ja puntari voi heilahtaa takaisin. Jussi Mankkisen kirjoittamassa jutussa mennään suoraan kipeään asiaan:

"Krohn kirjoittaa myös, että "filosofisesti se näkemys, että ihmisen sukupuoli on mielessä eikä lihassa ja materiassa, edustaa äärimmäistä idealismia." Tämän perusteella hän näkee, ettei sukupuoli voi olla yksinomaan tahdon tai mielen asia, eikä kehittynyt pelkästään sosiaalisena konstruktiona eli rakennelmana. Viime aikoina on keskusteltu kiihkein äänenpainoin siitä, kuka saa esittää ja ketä. Äskettäin Simpsonit-sarjassa vuosikymmeniä työskennellyt ääninäyttelijä Harry Shearersiirtyi sivuun tohtori Hibbertin roolista, koska tämä on musta. Piirrossarjassa valkoihoinen ei voi enää toimia värillisen hahmon äänenä. Kirjassaan Krohn kysyy, kuuluuko nykyvaatimuksiin se, että esimerkiksi pedofiilia esittävän näyttelijän pitää olla itsekin pedofiili. Nykyinen sananvapauden tila vertautuu Krohnin mielestä 1970-luvun hurjimpiin ja fanaattisimpiin taistolaisaikoihin, jolloin pahin julkinen etikettivirhe oli neuvostovastaisuus, eli silloisen totalitaristisen naapurimaamme Neuvostoliiton kritisoiminen. Taistolaisuus oli kommunismin ihanuutta julistanut poliittinen liike, jolla oli runsaasti kannatusta etenkin kulttuuriväen keskuudessa. Taistolaisten tyyliin kuului painostaa muita ajattelemaan samalla tavalla."

LGBTQ-maailman sisäistä hegemoniataistelua käydään nyt raivoisasti eri rintamilla ja erityisesti sosiaalisessa mediassa. Kaukana on Priden perusajatus vähemmistöistä toimimassa yhdessä omien oikeuksiensa puolesta rinnakkain muuttaakseen syrjityn ja väheksytyn asemansa paremmaksi. Interesektionaalisen ideologian kannattajat ovat ottaneet rajujen mustamaalauskampanjoidensa tähtäimeen muita sateenkaarimaailman toimijoita ja sympatisoijia sekä yhteistyökumppaneita.

Tunnelma on ollut ahdistunut ja masentunut. Temput ovat samoja kuin aikoinaan taistolaisten. Ensin syötetään medioille sopivia täkyjä, mihin hirttää kaikki ne, jotka eivät ajattele heidän tavallaan. Sitten vallataan järjestöt (SETA), ja sen jälkeen aletaan syrjiä muita niin, ettei enää yhtenäisestä PRIDESTÄ tai kirjainyhdistelmä LGBTQ:sta sateenkaari-ideologioineen kukaan halua tai kehtaa puhua mitään. Tällainen riekkuminen on nykypäivää ilman, että ymmärretään sen turmiollinen, koko seksuaalivähemmistöjen itsensä olemassaolon oikeutusta uhkaava vaara, varsinkin nyt kun äärioikeisto on taas nousussa, tai ettei sananvapaus tarkoita vapautta ja lupaa kiihottaa väkivaltaan tai avoimeen vihaan ja halveksuntaan toisia ihmisiä kohtaan. Intersektionaalisen ideologian päämaalina ovat valkoiset homomiehet, joista on tullut kirosana ja syrjinnän kohde, eikä homoudesta saa puhua, saati että homot saisivat esiintyä Pridellä ilman paitaa! - ihan totta. Tällaistakin puhutaan.

Professori Timo Airaksisen kiinnittää saman huomion yhdessä dosentti Heta Gyllingin kanssa kirjoittamassaan kirjassa "Suvaitsevaisuus" (Arktinen banaani 2021). Hänen mielestään vähemmistöillä on omat vähemmistöt, joiden sortamisesta saa oivat kiksit. Kun puhutaan suvaitsevaisuudesta, Airaksisen mukaan todella kiinnostava ongelma on vähemmistöjen vähemmistön ongelma: "Enemmistö, joka sortaa vähemmistöjään, luulee vähemmistön olevan niin mukavasti ikeen alla ja siinä kaikki. Mikään ei voisi olla kauempana totuudesta ja todellisuudesta. Vähemmistön osa ei suinkaan ole niin onneton kuin enemmistö toivoo, koska vähemmistöllä on aivan samat ilot kuin enemmistöllä, nimittäin vähemmistön enemmistöllä - siis toisten sortaminen. Surua ja harmia vähemmistön enemmistöllä kyllä on, sitä kun sorretaan. Mutta kun panee vahingon kiertämään, lohtu on välitön ja ilmeinen."

Airaksinen toteaa LGBTQ -maailman olevan hyvä esimerkki, yhtä sotaisa kuin riitaisakin. LGBTQ-ihmisten tulisi ensin kysyä itseltään ennen kuin vaativat sitä muilta: mitä heidän pitäisi suvaita? Vastaus ei ole ainakaan suvaitsemattomuutta, joka naamioituu suvaitsevaisuuden kaapuun tyypillisenä byrokratian hengen ilmauksena, joka ei sano eikä tee todellisuudessa mitään- ainakaan mitään lupaa. Ajankohtainen Airaksisen ja Gyllingin kirja ottaa kantaa mm. siihen mitä ei pidä suvaita. Kirjoittajien mielestä ainoa asia, jota ei pidä suvaita, on suvaitsemattomuus. Mutta sitten asia vaikeutuu. Suvaitsevuutta vaaditaan ja suvaitsemattomuutta kaihdetaan ja pelätään, ellei sitten ihannoida suvaitsemattomuutta esimerkiksi kristityn vastuun nimissä. Suvaitsevaisuus on arvokysymys, joten suvaitsemattomuuden arviointi saattaa käydä hankalaksi ja sen tulokset jäädä lopultakin kiistanalaisiksi.

Juuri tämän vuoksi he ovat tämän kirjan kirjoittaneet; suvaitsevaisuus on tärkeää, mutta suvaitsemattomuuden kriteerit ovat usein avoimet, kuten arvoarvioinneissa on tapana. Näitä asioita on pohdittava monelta eri kannalta ja tarpeeksi syvällisesti, jotta keskustelussa olisi jotakin järkeä. Kirja on filosofista pohdintaa alusta loppuun. Airaksisesta ja Gyllingistä tuntuu, että ihmiset paheksuvat kaikkea koko ajan. Ongelma on aito ja uusi, mutta sillä ei ole heidän mukaansa mitään tekemistä nettiraivon kanssa. Nettiraivo on paheksuttavaa toimintaa ilman mitään oikeutusta. Se on estottoman vihan ilmaus silloin, kun kirjoittelu on nimetöntä, anonyymiä, eikä siitä jää kiinni. He eivät käsittele kirjassaan tätä ilmiötä juuri siksi, että se ei kuulu suvaitsevaisuuden käsitteen alaan.

Mielenkiintoinen kysymys on saada selville, ketä nämä ihmiset oikein olivat. Kadulla kulkijat näyttävät kaikki normaaleilta, ja kun puhuu kenen tahansa kanssa eri tilanteissa, he tuntuvat sosiaalisesti pystyviltä ja miellyttäviltäkin ihmisiltä, jotka noudattavat normaaleja käytöstapoja. Mutta kuka muuttuu netissä hirviöksi ja miksi, he kysyvät. Kirja on ensimmäinen suomenkielinen yleisesitys erittäin hankalasta aiheesta niin filosofian kuin julkisen keskustelun alalla. Rasismista kirjoitettu akateemiselle yleisölle suunnattu Turun yliopiston filosofian oppiaineen tutkijoiden artikkelikokoelma Filosofia ja rasismi (Eetos, 2017). Suvaitsevaisuudesta ei ole aiemmin kirjoitettu käsiteanalyysiä, eli mitä koko käsite merkitsee ja on merkinnyt filosofian historiassa, tai tarkasteltu sitä mitä koko käsite merkitsee niille osapuolille, jotka sen merkityksestä kiistelevät niin kiivaasti. Suvaitsevaisuus (Arktinen banaani 2021) kirjan vahvuus tulee juuri tässä: se yleistajuistaa ja popularisoi nämä monitahoiset ja vaikeat asiat: eli mitä itse suvaitsevaisuus tarkoittaa, mikä sen historia on, miksi siitä kiistellään ja miksi koko asiasta on vaikea muodostaa konsensusta. Kirja on hyvä ja tarpeellinen sekä helppo johdatus vaikeisiin asioihin, joista julkisuudessa ei pohdita niiden oikeilla nimillä eikä filosofisesti tutkita käsitteitä ja ilmiöitä juurta jaksaen.

Mutta on suvaitsevaisuus -suvaitsemattomuus vaikea asia sitä harrastaville ihmisille ja ideologioillekin. Moni keskenään riitasointuinen sana ja asia vaikuttavat käsiteparin taustalla. Airaksinen ja Gylling muodostavat konsensuksen: suvaitsevaisuuskehitys on heidän mielestään osa vapautumis- ja edistymiskehitystä. Asia on ikävä ja vaikea, mutta kuuluu ikään kuin lastentautina alistetussa asemassa olevan syrjityn ryhmän kipuiluihin ja siksi koko asia on tavallaan kaksipiippuinen. Airaksinen ja Gylling selittävät syynkin miksi: suvaitsevaisuus ja suvaitseminen ei ole heistä helppoa, suvaitseminen kun tarkoittaa sellaisen asian sallimista, jota paheksun, vierastan ja pidän vähemmän hyvänä tai jopa vääränä. Toisaalta siis kiellän, mutta toisaalta taas hyväksyn. Tilanne on hankala ja outokin, ristiriitainen. Tärkeintä tässä keskustelussa heidän mielestään on muistaa, että kieltäytyminen suvaitsemasta ei ole aina suvaitsemattomuutta. Saatan sanoa, etten suvaitse, olematta silti suvaitsematon. Tuntuu ensi alkuun ehkä kummalliselta ajatella, että kun suvaitsevainen kieltäytyy suvaitsemasta, hän ei ole suvaitsematon, mutta näin se on kirjoittajien mielestä.

Suvaitsevaisuus-suvaitsemattomuus- käsiteparia sen valistusfilosofisesta kontekstista lähtien on tutkinut tarkkaan mm. Voltairen "Suvaitsevaisuus"-kirjassaan vuodelta 1763. Voltaire nosti suvaitsevaisuuden kirjoituksillaan universaaliksi imperatiiviksi ja kaikkien huulille sekä myöhemmin arvoksi, joka on yhä nykyisen länsimaisen liberaalin yhteiskunnan yksi keskeisin arvo. Tätä samaa ajattelun jatkumoa edustavat maassamme Airaksinen ja Gylling, joiden mukaan suvaitsevaisuus ja suvaitsemattomuus hallitsevat osaltaan tämän vuosituhannen mielenmaisemaa yhtä hyvin kuin julkisuuttakin: "Suvaitsevuutta vaaditaan ja suvaitsemattomuutta kaihdetaan ja pelätään, ellei sitten ihannoida suvaitsemattomuutta esimerkiksi kristityn vastuun nimissä. Joka tapauksessa on otettava kantaa. Ihmiset ärsyyntyvät helposti ja paheksuvat mitä erilaisempia asioita. Mielensäpahoittajia riittää. Joskus tuntuu, että ihmiset paheksuvat kaikkea koko ajan. Ongelma on kirjoittajien mielestä aito ja uusi, mutta sillä ei ole mitään tekemistä nettiraivon kanssa. Nettiraivo on paheksuttavaa toimintaa ilman mitään oikeutusta. Se on estottoman vihan ilmaus silloin, kun kirjoittelu on nimetöntä, anonyymiä, eikä siitä jää kiinni. Emme käsittele tätä ilmiötä juuri siksi, että se ei kuulu suvaitsevaisuuden käsitteen alaan."

Airaksisesta on kyllä mielenkiintoinen kysymys, ketä nämä ihmiset oikein ovat. Kadulla kulkijat näyttävät kaikki normaaleilta, ja kun puhuu kenen tahansa kanssa eri tilanteissa, he tuntuvat sosiaalisesti pystyviltä ja miellyttäviltäkin ihmisiltä, jotka noudattavat normaaleja käytöstapoja. Pahuutta ei Airaksisen mukaan pidä suvaita. Suvaitsevaisuus onkin järjen käyttöön ja tietoon perustuva rationaalinen asenne - tämä on tärkeätä muistaa. Suvaitsemispäätös vaatii työtä. Suvaitsevainen ihminen ottaa mielessään kantaa asiaan ja keskustelee siitä sekä varmistaa faktat. Hän pohtii arvokysymyksiä ja vaihtoehtoisia tapoja ajatella, ja sitten hän päättää suvaitseeko vai ei. Näin hän välttää sen sudenkuopan, johon lankeavat ne, jotka vain paheksuvat ilman perusteluita jostakin oudosta, jopa tiedostamattomasta syystä, ja siten esiintyvät suvaitsemattomina, Airaksinen muistuttaa; kun perustelut ovat kovin outoja tai jopa turhia, suvaitsemattomuus jää tunteen asiaksi. Todetaan, että suvaitsevaisuus on arvokysymys, joten suvaitsemattomuuden arviointi saattaa käydä hankalaksi ja sen tulokset jäädä lopultakin kiistanalaisiksi. Juuri tämän vuoksi olemme tämän kirjan kirjoittaneet. Suvaitsevaisuus on tärkeää, mutta suvaitsemattomuuden kriteerit ovat usein avoimet, kuten arvoarvioinneissa on tapana. Näitä asioita on pohdittava monelta eri kannalta ja tarpeeksi syvällisesti, jotta keskustelussa olisi jotakin järkeä:

"Kun sanoo toista suvaitsemattomaksi, syyttää häntä väärien arvojen mukaan elämisestä. Syyttäminen on aina vakava asia, joten kannattaa olla huolellinen, kun käyttää tätä retorista asetta. Jos sanon vastapuolta suvaitsemattomaksi esimerkiksi kannabista koskevassa keskustelussa, väitän hänen kannattavat vääriä arvoja ja ymmärtävän faktat väärin. Hän ehkä tukeutuu porttiteoriaan, jota itse pidämme virheenä. Porttiteoria on arvolatautunut teoria. Lisäksi hän ymmärtää väärin yksilön vastuun ja autonomian periaatteen. Faktoista saatamme vielä päästä yksimielisyyteen, mutta arvokysymykset ovat avoimia ja sellaisiksi jäävät. Sen vuoksi myös kysymykset siitä, kuka oikeastaan on suvaitsematon, ovat usein avoimia. Joskus suvaitseminen taas ei ole avoin kysymys: sukupuolinen suuntautuminen on jokaisen yksityisasia, eikä suvaitsemisen kielto ole silloin mikään vaihtoehto. Se on aitoa suvaitsemattomuutta. Jotakin näistä asioista sentään pystyy sanomaan, kuten tässä kirjassa esitämme."

Airaksisesta on huolestuttavaa, jos suvaitsevaisuutta ei pystytä edistämään ja suvaitsemattomuus määrittää sosiaalista elämää. Tämä nimittäin johtaa loputtomaan riitelyyn, kiistelyyn ja vihanpitoon ihmisten kesken. Jos emme siedä toistemme vikoja ja mielestämme vääriä valintoja, olemme koko ajan kieltämässä niitä. Tämä taas johtaa vastareaktioihin ja taistelu alkaa. On paljon parempi, jos osapuolet sietävät ja suvaitsevat toisiaan sovun ja yhteiskuntarauhan nimissä. Sama koskee myös lainsäädäntöä, jonka ei pitäisi puuttua kaikkeen mahdolliseen. Moniarvoisessa ja nopeasti muuttuvassa yhteiskunnassa ihmisten on kerta kaikkiaan pakko sietää toisiaan ja suvaita erilaisuutta ja poikkeamia tavanomaisista normeista. Ärsyyntyminen ja jopa järkyttyminen on yleistä, mutta suvaitsevaisuus on silti valttia. Riitely on Airaksisen mielestä myös turhaa ja toisten ihmisten elämän haittaaminen sietämätöntä - sitä ei tarvitse suvaita. Parasta vain oppia suvaitsemaan:

"Tärkeä asia on myös suvaitsevaisuuden ja suvaitsemattomuuden suhde toimintaan ja sitä kautta valtaan. Periaatteena on: jos henkilöllä ei ole mitään mahdollisuutta vaikuttaa asiaan, ei kannata puhua suvaitsevaisuudesta tai sen puutteesta. Sanon, etten suvaitse USA:n Kuuban politiikkaa. Mitä tämä voisi tarkoittaa? En yleensä mene sanomaan, että suvaitsen tai en suvaitse sotaa. Sanomisessa ei tosiaan olisi mitään järkeä, koska pitäisi sanoa vain, etten hyväksy sotaa tai että paheksun sitä. Suvaitsemisen puute, siis se, etten suvaitse, edellyttää ainakin joitakin toimintamahdollisuuksia. Päivi Räsänen ei siedä eikä suvaitse samansukupuolisia avioliittoja, voimme sanoa niin, koska hänellä on valtaa. Anna Kontula ei suvaitse Israelin toimia Gazassa, kun hän menee paikan päälle osoittamaan mieltä ja joutuu pidätetyksi. Kristillinen liitto tietysti paheksuu hänen toimiaan. Suomi valtiotoimijana pystyy ilmoittamaan, ettemme suvaitse Puolan nykyhallituksen toimia demokratiakehityksen jarruttajana, koska Suomi pystyy vaikuttamaan asiaan EU:ssa. Puola varmasti väittää Suomea ymmärtämättömäksi, jonka virallinen Suomi kieltää. Suvaitsevaisuus ei koske vain yksilöitä vaan myös kansalaisyhteiskuntaa, valtiota ja sen lainsäädäntöä."

Airaksinen kirjoittaa suvaitsevaisuuden ensimmäisen koetinkiven olleen aikoinaan uskontoa koskeva lainsäädäntö. Antoiko valtauskonto tilaa muille uskoville - ateismia ei tietysti sietänyt mikään lainsäädäntö. Mitä tehdä uskoaan vaihtaville luopioille, tuomita vai ei? Nämä olivat uuden suvaitsevaisuuskeskustelun ensimmäiset kysymykset. Aiemmin esitetyn esimerkin ihminen, joka ei suvaitse naisten keveätä kesäpukeutumista, on suvaitsematon vain siltä osin, kun hän pystyy vaikuttamaan asiaan. Mitä tämä tarkoittaa, on taas Airaksisen mielestä avoin kysymys. Riittääkö nenän nyrpistys kadulla, pitääkö huomauttaa, mitä jos kirjoittaa yleisönosastoon, vai pitääkö käydä lakanan kanssa peittelemään puolialastomia kesäkehoja? Yksi mahdollisuus on tietysti käyttää tällaista ehdollista lauserakennetta: henkilö ei suvaitse, jos hän kyetessään ja tilaisuuden tullen jollain tavoin toimisi paheksumaansa asiaa vastaan:

"Filosofit ovat kovin kiintyneitä tällaisiin lauserakenteisiin. Esimerkki: naisten kesäpukeutumisen paheksujaa saa kutsua suvaitsemattomaksi, jos hän tilaisuuden tullen olisi valmis toimimaan paheksumaansa asiaa vastaan. Hänen ei tarvitse toimia tässä ja nyt, se olisi liikaa vaadittu, mutta jonkinlainen valmius ja mahdollisuus toimintaan on oltava, jos kerran ei suvaitse. Jos henkilö elää erakkona Lapissa, tilaisuutta ei koskaan tule, mutta tässä käytetäänkin ehtolausetta: "Jos tilaisuus tulisi, niin ...". Moni elää erakkona juuri siksi, että välttyy ottamasta kantaa maailman syntiseen menoon. Verrataan tilannetta sellaiseen, jossa ihmisellä on todellinen mahdollisuus toimia paheksumaansa asiaa vastaan. Naapuri polttaa tupakkaa parvekkeella, joten valitan taloyhtiölle asiasta, ja naapuri pannaan kuriin. En suvaitse parveketupakointia, se kiusaa minua aivan liikaa, ja osaan käyttää valtaani tässä asiassa."

Onko tämä suvaitsemattomuutta vai ei, on avoin Airaksisen mukaan taas kysymys? Miten on pikkutyttöjen sukuelinten rituaalisen silpomisen kanssa? Paheksumme sitä voimakkaasti ja kieltäydymme suvaitsemasta. Tuntuu järkevältä sanoa tässä yhteydessä, ettemme suvaitse, jos nimittäin olemme valmiita kannattamaan ja edistämään kaikkea sellaista lainsäädäntöä, joka puolustaa tyttöjen koskemattomuutta. Tämä on vallankäyttöä hyvän asian puolesta. Kyseessä ei siis ole suvaitsemattomuus, vaikka emme suvaitse muistuttaa Airaksinen. Oletamme, että tyttöjen koskemattomuus ja vahingoittamisen kielto ovat päteviä ja pysyviä arvoja. Tässä kannatamme oikeita arvoja, suvaitsematon tukeutuu vääriin arvostuksiinsa - ja yksilöllä on kuin onkin valtaa tässä asiassa. Sitten kiistellään, kenen arvot ovat kunnossa ja miten valtaa käytettäisiin. Joskus ihmisellä on paljon valtaa ja silloin suvaitsemattomuus on erityinen ongelma. Patriarkaalisessa kulttuurissa mies, siis aviomies ja isä, on perheen pää. Jos hän on suvaitsematon, hänen lapsensa saattavat joutua vaikeuksiin. Isä ei suvaitse tyttären seurustelua toisen kulttuurin jäsenten kanssa. Pojan homous vaatii ja saa rangaistuksensa. Mitä enemmän on valtaa, sitä vakavampi ongelma suvaitsemattomuus on:

"Kunniamurhat ovat tietysti äärimmäinen esimerkki suvaitsemattoman ihmisen vallankäytöstä. Suvaitsematon isä puolustautunee sanoen tekevänsä vain sen, mihin perinne velvoittaa. Siten hän viittaa oman kulttuurinsa identiteetin kantajan perinnetietoisuuteen ja perinteen ehdottomaan velvoittavuuteen. Vieraan kulttuurin kunnioittaminen on meille kaikille 15 eettisesti tärkeää. Kulttuuri on tunnistettava ja tunnustettava, ja sitä on kunnioitettava. Tuskin tyttöä silti saa jättää murhaajan armoille, oli kulttuuri muuten miten arvokas tahansa. Nämä ovat teoreettisia pohdintoja ja ongelmia, mutta jonkinlainen kuva suvaitsevaisuuden logiikasta on pidettävä mielessä, kun keskustelee paheksutuista ja paheksuttavista asioista."

Hyvä keskustelu edellyttää Airaksisen mielestä tietoa ei vain siitä, mistä keskustellaan, vaan myös siitä miten keskustellaan ja mitä kielellisiä välineitä käytetään. Kovin huonoa keskustelua ei tarvitse suvaita. Hyvän keskustelun vaientaminen on puolestaan suvaitsemattomuutta. Ja keskustelua todella tarvitaan, koska niin kovin moni asia tuntuu vaivaavan ja ärsyttävän ihmisiä. Toisten ihmisten ulkonäön, tapojen, halujen, toimien ja arvostusten sietäminen on kovan työn takana. Jotkut valitsevat välinpitämättömyyden: "Mitä se minulle kuuluu, "yks hailee", kuulee sanottavan. Ahdasmielisyys ja suvaitsemattomuus ovat huonoja valintoja, mutta niin on välinpitämättömyyskin. On tietysti mahdollista kokeilla siedätyshoitoa, mikä tarkoittaa välinpitämättömyyden harjoittelua - totuttelee olemaan ottamatta kantaa. Ennen monet asiat harmittivat ja vaativat kannanottoa, nyt mikään ei enää tunnu miltään. Pikkuasioista ei ainakaan kannata välittää, ei vaikka niistä olisi miten kivaa tahansa raivota netissä. On mahdollista oppia olemaan välittämättä. Tämä on tuskin mikään ylpeilyn aihe. Ihmisen kuuluu välittää pahasta ja hyvästä ja suhtautua asioihin niiden arvottamisen mukaisella tavalla. Pahat jutut hylätään ja torjutaan, hyvä otetaan kiitollisuudella vastaan."

Suvaitsematon ihminen toimii väärin, Airaksinen kirjoittaa. Tämä on niin vakava syytös, että sen pitää olla hyvin perusteltu. Airaksisen kirja on kirjoitettu suvaitsevaisuuden puolesta, tai oikeastaan suvaitsevaisuuskeskustelun puolesta. Mitä meidän pitäisi suvaita, ei ole ainoa ongelma. Miten meidän pitäisi puhua suvaitsevaisuudesta? ON myös hänestä tärkeä kysymys, pitäisikö suvaitsevaisuutta ja suvaitsemattomuutta pitää luonteenpiirteinä, siis hyveinä ja paheina? Liittyykö suvaitsevaisuus tekoihin? Miten se liittyy valtaan? Oli miten oli, Airaksisen mielestä suvaitsevaisuus on itsessään tärkeä arvo monikulttuurisessa avoimessa yhteiskunnassa. Suvaitsevaisuus on silti vaarassa, eikä ole lainkaan selvää, mistä juuri ne pahimmat uhat tulevat. Todettakoon tässä, että suvaitsevaisuus ei ole ihmisen luonteenpiirre, ja siksi se ei myöskään ole hyve. Hyveet kuuluvat luonteenpiirre-etiikan piiriin, toisin sanoen, hyveet ovat arvostettavia luonteenpiirteitä, sellaisia kuin rohkeus, kohtuullisuus ja oikeamielisyys. Hyveteorioita on paljon, mutta tämä teoria on luultavasti suosituin, peräisin Antiikin kreikasta. Miksi suvaitsevaisuus ei olisi luonteenpiirre:

"Vastaus on yksikertainen: rohkeus on luonteenpiirre, joten rohkea on aina rohkea. Ja rohkeus on aina arvokasta. Oli tilanne mikä tahansa, jos se vaatii rohkeutta, sankarimme on rohkea. Mutta suvaitsevaisuus on eri maata: suvaitsevainen luonne suvaitsisi kaikkea ja koko ajan. Tämä olisi mieletön vaatimus, koska järkevä ja eettinen ihminen evää kannatuksensa monilta asioilta. Toisin sanoen, hän ei suvaitse kaikkea. Suvaitsevaisuus ei ole aina arvokasta, kuten rohkeus. Ketään ei saa vaatia suvaitsemaan kaikkea ja mitä tahansa. Siksi suvaitsevaisuus ei ole luonteenpiirre ja hyve. Suvaitsevaisuus on eräänlainen järjen vaatimus: yritän suvaita erilaisuutta, mutta jos en suvaitse, teen sen aina sillä tavalla, etten samalla syyllisty suvaitsemattomuuteen - siis hyvin perustein. Ehkä ahdasmielisyys on pahe, siis hyveen vastakohtana, jolloin vapaamielisyys on myös hyve. Jatkamatta tätä hyvekeskustelua sen pitempään, ehdotamme ahdasmielisyydelle paheen eli huonon luonteenpiirteen asemaa."