Mitä kokoomus ei itsestään halua kertoa ja miksi?
Teksti:
Harald Olausen
Tuomo Yli-Huttulan kokoomuskirjoja lukiessa, nousee
esiin kaksi tärkeää kysymystä: kenelle nämä on kirjoitettu ja miksi. Yli-Huttula
tietää ettemme me tavalliset ihmiset, joita asia koskisi, tee sitä ja siksi
maailma on hänenlaisten vapaa temmellyskenttä tehdä mitä ikinä vain kehtaavat.
Ja he kehtaavat paljon koko ajan ryöhkeämmiksi käyden. Yli-Huttulan kirjoja
lukiessa tuntee inhon väristyksenä näkymättömän ruoskan heiluvan pään
yläpuolella ja esittää siksi itselleen kysymyksen: Näiden itseensä tyytyväisten
huijareiden kalliiden unelmien maksumiehinäkö me vastoin parempaa tietoamme ja
tahtoamme toimimme juuri siksi, ettemme muista laskea joka erälle sormeamme ja
kysyä: miksi tämä on näin?
Yli-Huttulan kirjoista puuttuvat kaikki ne peruselementit, mitkä kirjoista tekevät yleensä edes kohtuumielessä - subjektiivisuudestaan huolimatta rehellisiä ja tosia - niin että hirvittää. Niille ei ole vastavoimaa eikä todellisia ongelmia ja vastaikkanasetteluja paljastavia kysymyksiä esitetä. Kirjat saavat siksi rauhassa esittää, todeta ja väittää mitä haluavat. Ne eivät ole sanan varsinaisessa merkityksessä totta - sen hän ja hänen fiksut sekä koulutetut kokoomuslukijansa toki hyvin tietävät - tai vakavasti otettavaa tekstiä mistään muusta kuin jonkun oletuksista ja tyhjänpäiväisistä mielipiteistä; lähteet ovat samanmielisistä koottuja.
Harva tavallinen äänestäjä tietää tai on edes
kuullut, miten kokoomuksen sisällä käydään jatkuvasti rajua sotaa vallasta
sosiaaliliberaalisen suuntauksen ja puolueen oikeiston välillä. Eniten ehkä
hämmennystä sai aikaan se, kun kaksi kokoomuslaista lakimiestaustaista
kokoomuksen oikean laidan kansanedustajaa äänesti perustuslakivaliokunnassa
erään persukansanedustaja syytesuojan purkamista vastaan samaan aikaan, kun
valiokunnan varapuheenjohtaja ja yhtenä mahdollisena perintöprinssinä puolueen
puheenjohtajapelissä pidetty entinen oikeusministeri äänesti
puoltamisen puolesta. Entisellä kykypuolueella ei ole mennyt vuosiin hyvin. Syitä on monia. Niistä tärkein on kokoomuksen sisäinen oikeiston ja
liberaalisiiven taistelu vallasta mutta myös harvoin tiedetty kulissien
takainen suora vaikuttaminen demareihin tai sen epäonnistuminen ja
oikeistodemareiden haaksirikko.
Puolivallattomassa puolueessa Yli-Huttula osoittaa kirjailijan ja poliittisen junailijan lahjansa, jopa niin että kirja vaikuttaa miellyttäviin kääreisiin käärityltä poliittiselta propagandaromaanilta, mitä se onkin perimmältään. Yli-Huttulan kirjaa voisi hyvin lukea poliittisena juorukirjana. Syvälliseen analyysiin siitä ei ole, eivätkä sen todistelut vaikutusvaltaisten auktoriteettien suulla ole mitään muuta kuin poliittisten toimittajien harrastamaa tyypillistä suuren yleisön kusettamista ja itse varsinaisten asioiden ja ongelmien piilottamista sumuverhoon. Samanlaista roskaa saamme lukea myös medioista. Voi kuvitella miten molemmat kirja ovat uponneet hyvin keskinkertaisiin ja helppoihin selityksiin tottuneeseen keskiluokkaiseen kokoomus-demari-lukijakuntaan, joille kirja vaikuttaa olevankin kirjoitettu.
Yksi mielenkiintoinen ja paljastava
huomio kirjassa on: kokoomuslaisesta demarikaipuusta hän mainitsee sivulauseen
tasolla, vaikka se on koko kirjan tärkein kohta ja eräänlainen vetoomus
poliittiselta kartalta kadonneille aatteettomille oikeistodemareille tarttua
taas aseisiin , sillä Yli-Huttulan mukaan kokoomuksessa muistellaan vieläkin
kaiholla Paavo Lipposen sateenkaarihallituksen aikoja vuosina 1995-2003.
Lipponen palautti tavallaan tannerilaisen tavan toimia ja ymmärtää taloutta
SDP:ssä ja se oli kokoomuksen mieleen. Varmasti oli. Silloinhan demarit olivat
Lipposen johdolla rähmällään kokoomuksen päin, tehden liki kaiken
kokoomuslaisten pyytämän ja aiheuttaen toimillaan puolueen nykyiset ongelmat
mm. kannatuksen alhaisena matelemisena sekä duunarien joukkopakona persuihin.
Kokoomuksen nousu alkoi 1987 vaaleista. Tuleva Holkerin hallituksen II valtiovarainministeri, lahtelainen Ulla Puolanne, kertoi puolueen puheenjohtaja Ilkka Suomiselle neuvotteluasemista, "ettei meidän suinkaan myyjänä ole syytä mennä ostajan luo kertomaan, että ostajan luo kertomaan, että ostaja voi saada tuotteen tällä hinnalla". Miten demareiden kanssa hallitusyhteistyö lopulta sujui esimerkiksi talouspoliittisissa kysymyksissä, selviää lukemalla jo mainitun entisen Kalevan päätoimittaja Risto Uimosen "Iiro Viinanen: Henkilökuva" (Minerva 2010) -kirjasta sekä jo siteeratun entisen Lipposen talouspoliittisen neuvonantaja, valtiotieteen tohtori Pentti Puoskarin "Laman varjo ja sateenkari, (Edita 2002) -kirjasta. Puolivallattoman puolueen esipuheessa Yli-Huttula repäisee vitsin, jota ei usko se kuuluisa Pihtiputaan mummokaan. Hän väittää: "Riippumattomana politiikan toimittajana seuranneensa tiiviisti suomalaista politiikkaa vuoden 1998 alusta lähtien."
Miksi hän näin sitten väittää? Se kuuluu samaan
uskomattomaan vailla todellisuuspohjaa olevaan epärealistiseen sarjaan kuin
Niinistön lanseeraama slogan "vastakkainasettelun aika on ohitse"
vain johdattaakseen tahallisesti lukijan harhaan todellista tarkoitusperistään.
Mitä ne sitten ovat? Kirjoittaa kokoomuksen historiaa voittajan eli Sauli
Niinistön lähtökohdista mieleisekseen ja uudelleen. Esimerkiksi, kun tunnettu
irvileuka, toimittaja Aarno "Loka"- Laitinen luonnehti eräässä
Iltalehden kolumnissaan Niinistöä ennen Niinistön ensimmäisiä
presidentinvaaleja "kamreerisieluiseksi", Yli-Huttulan mukaan
"lähipiiri luonnehtii Niinistöä pedantiksi boheemiksi", mikä on
vain kohtelias eufenismi kontrollifriikistä nipottajasta, joka osaa
kouluranskaa ja lukee Tammen Keltaista kirjastoa, mikäli koiranraaputuksiltaan
muiden iltapuhteiden lomassa ehtii ja jaksaa.
Niinistössä on yksi
piirre, joka tekee hänestä suuren kansansuosikin Juhani Peltosen Elmon tapaan.
Hän osaa ja uskaltaa olla oma vaikea itsensä ja sallii sen muillekin toisin,
kuin hänen edeltäjänään tunnettu kalliolainen porkkanatukkainen kassialma, joka
nautti epätervellisenä amisiltapalanaan lähigrillistä lihapiirakan kaikilla
mausteilla kahden nakin kera ja vielä ylpeili sillä. Niinistön mutkattomuus
näkyi siinä, että kun vihreiden Anni Sinnemäki näytti hänelle eduskunnassa
keskisormea, Niinistö ei ryhtynyt tekopyhäksi jeesustelijaksi tuomiten vaan
tyynen rauhallisesti totesi: "Jokaistahan välillä keskisormettaa jokin
asia." Tästä kansa piti. Juuri näin pitää suhtautua kaikkeen ympärillä
oleviin provosointiyrityksiin suurella sydämellä ja huumorilla. Alexander Stubb on yksi kirjan luonnollisista
pääkonnista, joita Niinistö vihasi yli kaiken ehkä myös siksi, että Stubb oli
hänelle uhka mutta myös siksi, että Stubb tuli puolueen perinteisten
eliittikerrostumien ulkopuolelta nauttien tulevaisuudentekijänä valtavaa
kansansuosiota nuorten kaupunkilaisten keskuudessa. Yli-Huttula vihjaa Stubbin
olevan toista kuin hän puhuu antamalla näin kaksoismerkityksen lauseessa
"Stubbin puheissa kuultaa vahva liberaali ajattelu, mutta häntä ei voi
mitenkään karsinoida yhteen aatesuuntaan".
Oliko niin, että kohtalo ja kostonjumala Nemesis puuttuivat asiaan kun Stubbia, joka avoimesti erässä Iltalehden haastattelussa tunnusti olleensa koulukiusaaja koulukiusaajien puolueena tunnetussa kokoomuksessa, odotti vuorostaan tunnettu koulukiusatun kohtalo, kun hän jäi nolosti kiinni valheesta eduskunnassa väittelyssä oppositiojohtaja Antti Rinteen kanssa? Stubbin ongelmaksi näytti koituvan myös se avoimuus, jota hän osoitti ennen vaaleja, ja joka oli Suomessa lajissaan harvinaista pääministeriksi pyrkivältä puoluejohtajalta. Varsinainen syy oli kokoomuksen todellisen johtajan, Niinistön, kyllästyminen Stubbiin. Alexander Stubbille varattiin Jan Vapaavuoren toimesta entisen II valtiovarainministeri Arja Alhon kohtalo ja mahdollisuus kirjoittaa siitä jälkikäteen "haaleat muistelmat". Kun Suomessa tipahtaa korkealta ja kovaa, on melkein ainoa keino häväistynä ja hylättynä yrittää kostaa katkerasti, vaikkei yksinäisen huutajan ääni yleensä kuulu enää korvesta vallan eteiskammareihin.
Politiikan raadollisesta luonteesta puhua
julkisesti toista ja tehdä muuta myös kokoomuksen osalta Yli-Huttula kertoo
osuvasti Niinistön presidenttikampanjan aikaisesta "työväen
presidentti"- sloganista, jonka idea lainattiin Ruotisista olihan
Reinfeldtin "nya moderaterna"-veljespuolue julistautunut
"uudeksi työväenpuolueeksi" jo vuonna 2005 . Ruotsissa kampanja
oli mennyt kansaan kirjaimellisesti kuin "väärä raha". Kirjasta paistaa läpi linjan sama etova
itsetyytyväisyys kansan kusettamiseen - kokoomuksen 1987 alkaneeseen
nousukiitoon - näppärien mainostoimistojen ja Kirsi Pihan avulla. Se näkyy
erityisesti kirjan lopussa olevasta "Miltä kokoomus näyttää?"-luvusta.
Yli-Huttula antaa kokoomuslaisen äänen todellisuuden muokkaamiselle ja ns.
kaverijournalismiksi kutsutulle menneen ajan sekä tapahtumien ja ihmisten
kuorruttamiseksi sokerilla, kuten läpi kirjan kestävä yhtä ällöttävä
puoluesihteeri Taru Turusen nuoleskelu hänen ihmeitä tekevästä
midas-kosketuksestaan asiaan kuin asiaan.
Yli-Huttulan mukaan Tujunen kykeni istuttamaan ajassa liikkuvat trendit ja ihmisiä lähellä olevat asiat kokoomuslaisen tarinaan, joka puhutteli äänestäjiä. Tujunen osasi hyödyntää puolueen ulkopuolisia osaajia mainostoimistomaailmasta, vaikka kyse ei ollut muusta kuin siitä, että vahvasti ukkoutunut konservatiivipuolue yritti Tujusella pestä kuvaansa pehmeämmäksi, osallistuvammaksi ja naisellisemmaksi samaan aikaan, kun Tujunen yhdessä toisen sanoja ammatikseen papattavan kokoomusturhakkeen, Kirsi Pihan kanssa alkoi toteuttaa surullisenkuuluisaa "Sari sairaanhoitajakampanjaa" 500 euron palkankortuksineen kokoomuslaisen Tehyn puheenjohtajan tuella tunnetuin surullisenkuuluisin seurauksin.
Kysyin aluksi kenelle tämä kirja on tehty? Pitäähän
itseäänkin ja lähimpiä työkavereitaan kehua rivien välistä, sillä kirja
vaikuttaa tehdyn kokoomuslaisille eduskunta- ja ministeriavustajille, joka on
herrahissi kokoomuslaisessa maailmassa puolueen merkittäviin tehtäviin:
"Työssä olivat myös vahvasti mukana eduskunta - ja ministeriryhmän
viestintäosaajat." Se mistä Yli-Huttula ei tietenkään puhu on kokoomuksen
oikea ydin, mikä löytyy Eteläranta 10 työantajaliittojen päämajasta. Miksei Yli-Huttula puhu tästä mitään? Siinä
kysymys, mikä paljastaa myös toisen syyn miksi kirja on tehty. Se ei vastaa
mihinkään erityisesti vaan pitäää kiusalliset kysymykset poissa mielestä. Kirja
on siis silkkaa propagandaa ja sanoille sekä niiden eri merkityksillä kikkailua ja näyttää samalla, mistä edustuksellisen demokratian rappiossa on kysymys: suuresta rahasta ja kuka sillä saa ostettua mainostoimistojen avulla itselleen parhaimman imagon, jonka turvin huiputtaa äänestäjiä uskomaan tekevänsä hyvää, vaikka aikoo tehdä huiputetuille vain pahaa heidän oman etunsa vastaisella politiikalla vieden heiltä mahdollisuuksia tasavertaiseen elämään.