Mitä kokoomus ei itsestään halua kertoa ja miksi?

Teksti:

Harald Olausen

Tuomo Yli-Huttulan kokoomuskirjoja lukiessa, nousee esiin kaksi tärkeää kysymystä: kenelle nämä on kirjoitettu ja miksi. Yli-Huttula tietää ettemme me tavalliset ihmiset, joita asia koskisi, tee sitä ja siksi maailma on hänenlaisten vapaa temmellyskenttä tehdä mitä ikinä vain kehtaavat. Ja he kehtaavat paljon koko ajan ryöhkeämmiksi käyden. Yli-Huttulan kirjoja lukiessa tuntee inhon väristyksenä näkymättömän ruoskan heiluvan pään yläpuolella ja esittää siksi itselleen kysymyksen: Näiden itseensä tyytyväisten huijareiden kalliiden unelmien maksumiehinäkö me vastoin parempaa tietoamme ja tahtoamme toimimme juuri siksi, ettemme muista laskea joka erälle sormeamme ja kysyä: miksi tämä on näin?

Yli-Huttulan kirjoista puuttuvat kaikki ne peruselementit, mitkä kirjoista tekevät yleensä edes kohtuumielessä - subjektiivisuudestaan huolimatta rehellisiä ja tosia - niin että hirvittää. Niille ei ole vastavoimaa eikä todellisia ongelmia ja vastaikkanasetteluja paljastavia kysymyksiä esitetä. Kirjat saavat siksi rauhassa esittää, todeta ja väittää mitä haluavat. Ne eivät ole sanan varsinaisessa merkityksessä totta - sen hän ja hänen fiksut sekä koulutetut kokoomuslukijansa toki hyvin tietävät - tai vakavasti otettavaa tekstiä mistään muusta kuin jonkun oletuksista ja tyhjänpäiväisistä mielipiteistä; lähteet ovat samanmielisistä koottuja. 

Harva tavallinen äänestäjä tietää tai on edes kuullut, miten kokoomuksen sisällä käydään jatkuvasti rajua sotaa vallasta sosiaaliliberaalisen suuntauksen ja puolueen oikeiston välillä. Eniten ehkä hämmennystä sai aikaan se, kun kaksi kokoomuslaista lakimiestaustaista kokoomuksen oikean laidan kansanedustajaa äänesti perustuslakivaliokunnassa erään persukansanedustaja syytesuojan purkamista vastaan samaan aikaan, kun valiokunnan varapuheenjohtaja ja yhtenä mahdollisena perintöprinssinä puolueen puheenjohtajapelissä pidetty entinen oikeusministeri äänesti puoltamisen puolesta. Entisellä kykypuolueella ei ole mennyt vuosiin hyvin. Syitä on monia. Niistä tärkein on kokoomuksen sisäinen oikeiston ja liberaalisiiven taistelu vallasta mutta myös harvoin tiedetty kulissien takainen suora vaikuttaminen demareihin tai sen epäonnistuminen ja oikeistodemareiden haaksirikko.

Yksi mielenkiintoinen ja paljastava huomio kirjassa on: kokoomuslaisesta demarikaipuusta hän mainitsee sivulauseen tasolla, vaikka se on koko kirjan tärkein kohta ja eräänlainen vetoomus poliittiselta kartalta kadonneille aatteettomille oikeistodemareille tarttua taas aseisiin , sillä Yli-Huttulan mukaan kokoomuksessa muistellaan vieläkin kaiholla Paavo Lipposen sateenkaarihallituksen aikoja vuosina 1995-2003. Lipponen palautti tavallaan tannerilaisen tavan toimia ja ymmärtää taloutta SDP:ssä ja se oli kokoomuksen mieleen. Varmasti oli. Silloinhan demarit olivat Lipposen johdolla rähmällään kokoomuksen päin, tehden liki kaiken kokoomuslaisten pyytämän ja aiheuttaen toimillaan puolueen nykyiset ongelmat mm. kannatuksen alhaisena matelemisena sekä duunarien joukkopakona persuihin.

Kokoomuksen nousu alkoi 1987 vaaleista. Tuleva Holkerin hallituksen II valtiovarainministeri, lahtelainen Ulla Puolanne, kertoi puolueen puheenjohtaja Ilkka Suomiselle neuvotteluasemista, "ettei meidän suinkaan myyjänä ole syytä mennä ostajan luo kertomaan, että ostajan luo kertomaan, että ostaja voi saada tuotteen tällä hinnalla". Miten demareiden kanssa hallitusyhteistyö lopulta sujui esimerkiksi talouspoliittisissa kysymyksissä, selviää lukemalla jo mainitun entisen Kalevan päätoimittaja Risto Uimosen "Iiro Viinanen: Henkilökuva" (Minerva 2010) -kirjasta sekä jo siteeratun entisen Lipposen talouspoliittisen neuvonantaja, valtiotieteen tohtori Pentti Puoskarin "Laman varjo ja sateenkari, (Edita 2002) -kirjasta. Puolivallattoman puolueen esipuheessa Yli-Huttula repäisee vitsin, jota ei usko se kuuluisa Pihtiputaan mummokaan. Hän väittää: "Riippumattomana politiikan toimittajana seuranneensa tiiviisti suomalaista politiikkaa vuoden 1998 alusta lähtien."

Miksi hän näin sitten väittää? Se kuuluu samaan uskomattomaan vailla todellisuuspohjaa olevaan epärealistiseen sarjaan kuin Niinistön lanseeraama slogan "vastakkainasettelun aika on ohitse" vain johdattaakseen tahallisesti lukijan harhaan todellista tarkoitusperistään. Mitä ne sitten ovat? Kirjoittaa kokoomuksen historiaa voittajan eli Sauli Niinistön lähtökohdista mieleisekseen ja uudelleen. Esimerkiksi, kun tunnettu irvileuka, toimittaja Aarno "Loka"- Laitinen luonnehti eräässä Iltalehden kolumnissaan Niinistöä ennen Niinistön ensimmäisiä presidentinvaaleja "kamreerisieluiseksi", Yli-Huttulan mukaan "lähipiiri luonnehtii Niinistöä pedantiksi boheemiksi", mikä on vain kohtelias eufenismi kontrollifriikistä nipottajasta, joka osaa kouluranskaa ja lukee Tammen Keltaista kirjastoa, mikäli koiranraaputuksiltaan muiden iltapuhteiden lomassa ehtii ja jaksaa.

Niinistössä on yksi piirre, joka tekee hänestä suuren kansansuosikin Juhani Peltosen Elmon tapaan. Hän osaa ja uskaltaa olla oma vaikea itsensä ja sallii sen muillekin toisin, kuin hänen edeltäjänään tunnettu kalliolainen porkkanatukkainen kassialma, joka nautti epätervellisenä amisiltapalanaan lähigrillistä lihapiirakan kaikilla mausteilla kahden nakin kera ja vielä ylpeili sillä. Niinistön mutkattomuus näkyi siinä, että kun vihreiden Anni Sinnemäki näytti hänelle eduskunnassa keskisormea, Niinistö ei ryhtynyt tekopyhäksi jeesustelijaksi tuomiten vaan tyynen rauhallisesti totesi: "Jokaistahan välillä keskisormettaa jokin asia." Tästä kansa piti. Juuri näin pitää suhtautua kaikkeen ympärillä oleviin provosointiyrityksiin suurella sydämellä ja huumorilla. Alexander Stubb on yksi kirjan luonnollisista pääkonnista, joita Niinistö vihasi yli kaiken ehkä myös siksi, että Stubb oli hänelle uhka mutta myös siksi, että Stubb tuli puolueen perinteisten eliittikerrostumien ulkopuolelta nauttien tulevaisuudentekijänä valtavaa kansansuosiota nuorten kaupunkilaisten keskuudessa. Yli-Huttula vihjaa Stubbin olevan toista kuin hän puhuu antamalla näin kaksoismerkityksen lauseessa "Stubbin puheissa kuultaa vahva liberaali ajattelu, mutta häntä ei voi mitenkään karsinoida yhteen aatesuuntaan".

Oliko niin, että kohtalo ja kostonjumala Nemesis puuttuivat asiaan kun Stubbia, joka avoimesti erässä Iltalehden haastattelussa tunnusti olleensa koulukiusaaja koulukiusaajien puolueena tunnetussa kokoomuksessa, odotti vuorostaan tunnettu koulukiusatun kohtalo, kun hän jäi nolosti kiinni valheesta eduskunnassa väittelyssä oppositiojohtaja Antti Rinteen kanssa? Stubbin ongelmaksi näytti koituvan myös se avoimuus, jota hän osoitti ennen vaaleja, ja joka oli Suomessa lajissaan harvinaista pääministeriksi pyrkivältä puoluejohtajalta. Varsinainen syy oli kokoomuksen todellisen johtajan, Niinistön, kyllästyminen Stubbiin. Alexander Stubbille varattiin Jan Vapaavuoren toimesta entisen II valtiovarainministeri Arja Alhon kohtalo ja mahdollisuus kirjoittaa siitä jälkikäteen "haaleat muistelmat". Kun Suomessa tipahtaa korkealta ja kovaa, on melkein ainoa keino häväistynä ja hylättynä yrittää kostaa katkerasti, vaikkei yksinäisen huutajan ääni yleensä kuulu enää korvesta vallan eteiskammareihin.

Politiikan raadollisesta luonteesta puhua julkisesti toista ja tehdä muuta myös kokoomuksen osalta Yli-Huttula kertoo osuvasti Niinistön presidenttikampanjan aikaisesta "työväen presidentti"- sloganista, jonka idea lainattiin Ruotisista olihan Reinfeldtin "nya moderaterna"-veljespuolue julistautunut "uudeksi työväenpuolueeksi" jo vuonna 2005 . Ruotsissa kampanja oli mennyt kansaan kirjaimellisesti kuin "väärä raha". Kirjasta paistaa läpi linjan sama etova itsetyytyväisyys kansan kusettamiseen - kokoomuksen 1987 alkaneeseen nousukiitoon - näppärien mainostoimistojen ja Kirsi Pihan avulla. Se näkyy erityisesti kirjan lopussa olevasta "Miltä kokoomus näyttää?"-luvusta. Yli-Huttula antaa kokoomuslaisen äänen todellisuuden muokkaamiselle ja ns. kaverijournalismiksi kutsutulle menneen ajan sekä tapahtumien ja ihmisten kuorruttamiseksi sokerilla, kuten läpi kirjan kestävä yhtä ällöttävä puoluesihteeri Taru Turusen nuoleskelu hänen ihmeitä tekevästä midas-kosketuksestaan asiaan kuin asiaan.

Yli-Huttulan mukaan Tujunen kykeni istuttamaan ajassa liikkuvat trendit ja ihmisiä lähellä olevat asiat kokoomuslaisen tarinaan, joka puhutteli äänestäjiä. Tujunen osasi hyödyntää puolueen ulkopuolisia osaajia mainostoimistomaailmasta, vaikka kyse ei ollut muusta kuin siitä, että vahvasti ukkoutunut konservatiivipuolue yritti Tujusella pestä kuvaansa pehmeämmäksi, osallistuvammaksi ja naisellisemmaksi samaan aikaan, kun Tujunen yhdessä toisen sanoja ammatikseen papattavan kokoomusturhakkeen, Kirsi Pihan kanssa alkoi toteuttaa surullisenkuuluisaa "Sari sairaanhoitajakampanjaa" 500 euron palkankortuksineen kokoomuslaisen Tehyn puheenjohtajan tuella tunnetuin surullisenkuuluisin seurauksin.

Kysyin aluksi kenelle tämä kirja on tehty? Pitäähän itseäänkin ja lähimpiä työkavereitaan kehua rivien välistä, sillä kirja vaikuttaa tehdyn kokoomuslaisille eduskunta- ja ministeriavustajille, joka on herrahissi kokoomuslaisessa maailmassa puolueen merkittäviin tehtäviin: "Työssä olivat myös vahvasti mukana eduskunta - ja ministeriryhmän viestintäosaajat." Se mistä Yli-Huttula ei tietenkään puhu on kokoomuksen oikea ydin, mikä löytyy Eteläranta 10 työantajaliittojen päämajasta. Miksei Yli-Huttula puhu tästä mitään? Siinä kysymys, mikä paljastaa myös toisen syyn miksi kirja on tehty. Se ei vastaa mihinkään erityisesti vaan pitäää kiusalliset kysymykset poissa mielestä. Kirja on siis silkkaa propagandaa ja sanoille sekä niiden eri merkityksillä kikkailua ja näyttää samalla, mistä edustuksellisen demokratian rappiossa on kysymys: suuresta rahasta ja kuka sillä saa ostettua mainostoimistojen avulla itselleen parhaimman imagon, jonka turvin huiputtaa äänestäjiä uskomaan tekevänsä hyvää, vaikka aikoo tehdä huiputetuille vain pahaa heidän oman etunsa vastaisella politiikalla vieden heiltä mahdollisuuksia tasavertaiseen elämään.