Mitä meistä voi tulla todellisen ihmisluonnon mukaan?

24.06.2020

Teksti:

Harald Olausen


Akateemikko Georg Henrik von Wright sanoi, että kun tahdotaan oikein ilmoittaa ihmisen paikka kosmoksessa, on tärkeää muistaa, että hän ensi kädessä kuuluu yhteiskunnan eli valtion (kreikkalaisilla kaupunkivaltion eli poliksen) muodostamaan pienempään kokonaisuuteen. Kreikkalaisten ihanneihminen oli siksi sosiaalinen olemukseltaan eli poliittinen olento. Hänen oma luontonsa määräsi hänet palvelemaan sitä ihmisyhteisöä, johon hän kuului. Ilmiötä kutsuttiin Paideiaksi, mikä tarkoitti antiikin Kreikassa "miehen kouluttamista siksi mitä hänestä voi tulla, todellisen ihmisluonnon mukaan" ja käsitti siten ihmisten kasvatuksen ja paremmaksi tekemisen ihanteet. Cicerolle paideia tarkoitti koko ihmisyyttä, ja hänen vastineensa sanalle oli humanitas. Kun ihmiskunta oli renessanssiin aikana päässyt ensimmäistä kertaa katsomaan ihmistä ilman taikauskon sumentamia laseja ja syntyi antiikin paideian pohjalta uudelleenlämmitettynä ihmiseen uskova ja ihmisen kehittymistä haluava humanismi, länsimaisia yhteiskuntia alkoi muovata uudistusliikkeet kreikkalaisten käsitystysten pohjalta ihmisen muovaamisesta yleispätevän ihmisihanteen mukaisiksi. Vihreä liike ja yksi sen näkyvimmistä poliitikoista, Pekka Haavisto ovat tämän ajattelutavan perillisiä.


Pyhäkoulupojalta 60-vuotiaaksi poliittisten kilpailijoidensa harmiksi ennen Al-Holin katastrofia säästynyt ulkoministeri Pekka Haaviston (vihr.) Al-Holin katastrofin ensi askeleet otettiin 1990-luvun lopulla Balkanilla, jos oikein tarkkaan lukee hänen kirjansa "Kesä Balkanilla" (Wutum oy 1999). Kilttinä nössönä tiedetty Munkkivuoren kokoomuslaisen rehtorin poika Pekka Haavisto kokee kulkiessaan pakolaisleirissä Montenegron Ulcinjissa nähden kauhukseen tilanteen todellisen synkän luonteen ja ahdistuu. Tästä saa alkansa Haaviston silmien avautuminen, eräänlainen "buddhaherääminen" ja hän päätti kirjoittaa kauhunkokemuksistaan kirjan. Kirjan ongelma on sama kuin Haavistonkin. Se on yksinkertaisesti liian pliisu, siistitty raivosta ja todellisista tunteista tai todellisuudesta eikä kerro mitään, kuten ei sliipattu ja joka tädin entinen toivevävy Haavistokaan, jonka julkinen kuva sai Al-Holin kriisissä ensimmäistä kertaa kolahduksen. Haaviston saama kolahdus oli samalla hänen kiiltokuvapoikaimagonsa koulinkorinan alku. Kaikilla asioilla ja ihmisillä on oma aikansa. Haavisto on ollut politiikan teflonihmelapsena lähes koskematon ja eräänlainen gallup-jumala, joka on siivittänyt pelkällä hymyllään vihreät keskisuureksi puolueeksi.


Nyt vihreillä on vaikeaa. Jos hallitus kaatuu, se on vihreille kohtalokasta. Haaviston töppäysten jälkeen hänen kannatuksensa on laskenut kuolevaisten tasolla. Puolueen uusi puheenjohtaja on hämmentynyt huonosta imagostaan osaamatta tehdä asialle mitään. Haavisto on yli 60-vuotias. Nuorukaisista pitävän Haaviston 20-vuotta vierellä viihtynyt Antonio-puolisko on vanhentunut eikä ole enää pikkupoika vaan parran ja mahaa kasvattanut keski-ikäinen pikkuliikemies parturintyössään. Ehkä siksi Seiska-lehdessä on spekuloitu Haaviston luona ramppaavista kauniista nuorukaisista, joita Haavisto on palkannut avustajikseen. Kuvat Haavistosta näyttävät vanhan väsyneen miehen, jonka naama roikkuu lähikuvissa ja kolmoisleuan heltta heiluu. Silmät verestävät ja iho on kuin Uotisen vanhan miehen läikikäs ja hilseilevä puhumattakaan kulmakarvoista, joiden yläviistoon viettävää tuuheutta edes Antonion sakset eivät ole pystyneet häivyttämään. Kun Haavisto 21-vuotta sitten kulki Montenegron Ulcinjssa, hän näki kurjuuden, ahdistuksen ja maailmalla tavallisen päättymättömän pahan olon silmästä silmään ja päätti ryhtyä toimiin sen siivoamiseksi silmistään:


"Väkeä oli ahtautunut rähjäisiin pakolaisslummeihin, eikä parempaa tulevaisuutta ollut näköpiirissä. Kun Kosovan albaanit saattoivat sodan jälkeen palata kotikonnuilleen, näin ei ollut mustalaisten laita. On hienoa, että jotkut hallitukset - esimerkiksi Hollanti - on käynnistänyt erillisen avustusohjelman Kosovon ja Balkanin mustalaisten tukemiseksi."


Kuten huomaatte, kirjoitus on sellaisen poliitikon kynästä joka kirjoittaa itseään valkopesten tulevaisuutta varten. Haavistolla oli jo tuolloin tähtäin presidentinvaaleissa kuin tilauksesta, sillä. maailmanparannus ei ollut hävinnyt mihinkään Suomesta. Kosovan sodan pakolaiset herättivät Suomessa ainutlaatuisen reaktion ja SPR keräsi heille peräti 53 miljoonaa silloista mummonmarkkaa. Kun kirjaa lukee tarkalla silmällä, huomaa Haaviston tuolloin päättäneen, ettei alistu pikkumaisten byrokraattien ohjailtavaksi tukea tarvitsevien hädänalaisten ihmisten kohtalosta päätettäessä. Juuri siitä oli kysymys myös Al-Holin kriisissä - kreikkalaisten kehittelemästä ihmiskeskeisyydestä. Haavisto toimii kuin Prometheus aikoinaan, joka opetti ihmisen uskomaan ajatuksensa kykyyn paljastaa valhe ja että oli mieletöntä alistua poliittisiin mahtikäskyihin ja moraaliseen sekä sosiaaliseen sovinnaisuuteen, vain koska kaikki tekivät niin, ja siihen meitä kehotetaan kulttuurin ja kasvatuksen kautta. Taustalla kummittelee Protagoraan kuuluisa määritelmä ihmisestä kaiken mittana. Platonista lähtien filosofit olivat erottautuneet yleisistä mielipiteistä ja konsensuksesta, sillä filosofia rikkoi yleisen yksimielisyyden. Esimerkiksi totuus, jota ranskalaisfilosofi Alain Badiou seurasi, oli määritelmän mukaisesti aina jossain mielessä vastakarvaista, kirjoitetaan Badioun ajattelua esittävän kirjan "Apostoli Paavali: Universalismin perustaja" (Gaudeamus, 2011) suomentaja Janne Porttikivi esipuheessaan:


"Badioun totuuskäsityksen lähtökohtia onkin, että minkä tahansa olemassaolon voi koska tahansa lävistää ja muuttaa jokin tapahtuma, joka koskee kaikkia. Kyse ei ole ymmärtämisestä, vaan uskollisuudesta totuudelle ja tuolle olemisen lävistävälle tapahtumalle. Totuus voidaan saavuttaa vain maailman ja historian vastakarvaisella kohtaamisella. Tässä suhteessa Badioun edeltäjien lista on pitkä ja tunnettu: Sokrates, Paavali, Descartes, Pascal, Claudel, Cantor jne. Totuus, josta Badiou kirjoitti, kyseenalaisti siis aina olemuksellisesti vallitsevat käsitykset ja konsensuksen ja syntyi kussakin tilanteessa tyhjästä, ja heidän, joita se tapahtuma puhutteli, haasteeksi tuli pysyä uskollisina tuolle totuudelle. Kaikki sekoittivat tekopyhästi politiikan ja typerän uskonnollisuuden. Intellektuaalinen vastavallankumous moraalisen terrorismin muodossa tyrkytti länsimaisen kapitalismin alhaisuuksia universaalina mallina."


Kirja alkaa poliittisena syytöksenä ihmisoikeuksien ideologiaa vastaan ja 60-luvun antihumanismin rehabilitaationa, jolloin demokraattinen totalitarismi tuli aina vain vakiintuneemmaksi. Etiikassa oli kyse hyvän olemisen tavan etsinnästä tai toiminnan viisaudesta. Stoalaiset olivat Badioun mukaan tehneet etiikasta, ei vain filosofisen viisauden osan, vaan itse sen sydämen. Viisas oli Badioun mukaan hän, joka osasi erottaa hänestä itsestään riippuvat asiat niistä, jotka eivät riippuneet hänestä, ja organisoi haluansa näistä ensimmäisten tiimoilta kestäen jälkimmäiset järkähtämättä. Lisäksi hän kirjoitti stoalaisiin yhdistettävän tavan verrata filosofiaa munaan, jonka kuori on logiikkaa, valkuainen fysiikkaa ja keltuainen etiikkaa. Badioun mukaan demokraattinen totalitarismi tulee aina vain vakiintuneemmaksi. Nyt jos koskaan oli hänen mielestään välttämätöntä, että vapaasti ajattelevat nousivat tuollaista orjamaista ajattelua vastaan, tuota surkeaa hurskastelua vastaan, jonka nimissä meidät pakotettiin hyväksymään maailman meno ja sen absoluuttinen epäoikeudenmukaisuus. Badiou sanoi, että sen sijaan että älyköt ja mielipidevaikuttajat toivoisivat muutosta nykytilanteeseen, he ovat sopeutuneet länsimaisen järjestyksen vallitseviin olotiloihin, ja luonnostelleet toimillaan väkivaltaisen taantumusliikkeen suhteessa kaikkeen siihen, mitä 60-luvulla ajateltiin:


"Kun nykyisin eettisen ideologian kannattajat esittävät, että paluu ihmiseen ja hänen oikeuksiinsa on vapauttanut meidät kuolettavista abstraktioista, joita ideologiat ovat synnyttäneet, he pitävät maailmaa pilkkanaan. Ihmisen kuoleman tematiikka sopi hyvin yhteen niin kapinan ja radikaalin tyytymättömyyden vallitsevaan järjestelmään kuin täyden osallistumisen tilanteiden reaaliseen kanssa. Etiikan teema ja ihmisoikeudet sen sijaan sopivat yhteen länsimaisten rikkaiden tyytyväisen egoismin, vallan palvelemisen ja mainonnan kanssa."


Mutta vaikka valtafilosofia mainosti itseään tietämisen ja oivallusten herrasmieskerhoksi. Badiou sanoi, että jo kreikkalaiset hirmuvallan teoreetikot pistivät merkille, että poliittisten johtajien lahjottavuus, välinpitämättömyys ja julmuus olivat pääsyy heidän epäsuosiolleen:


"Jos eettinen yksimielisyys perustui pahan tunnistamiseen, tästä seuraa, että jokainen yritys koota ihmiset yhteen hyvän positiivisen idean ympärille ja vieläpä määritellä ihminen tällaisen projektin kautta, on itse asiassa pahan itsensä todellinen alkuperä."


Tätä oli painettu Badioun mukaan mieliimme nyt jo viidentoista vuoden ajan: jokainen utooppiseksi luonnehdittu vallankumousprojekti muuttuu, niin meille sanotaan - totalitaariseksi painajaiseksi. Jokainen tahto kirjata oikeudenmukaisuuden tai tasa-arvoisuuden idea osoittautui vain pahemmaksi. Kaikki kollektiivisen hyvän tahtominen sai aikaan pahaa hänen mielestään. Todellisuudessa tuollaisesta etiikasta maksettu hinta oli Badioun mukaan paksu konservatismi:


"Hän joka uskoo kykenevänsä ihmistä hankkimasta itselleen hyvää ja määräämästä kollektiivisia voimiaan tuolle hyvälle, työskentelemästä odottamattomien mahdollisuuksien saapumisen hyväksi ja ajattelemasta sitä, mikä voisi olla radikaali murtuma suhteessa siihen, mikä yksinkertaisesti kieltää ihmiseltä ihmisyyden itsessään."


Badiou väittikin, että filosofialla oli täysi työ repiessään sanoja irti niiden huoraavasta käytöstä. Jo Platon sai nähdä suurta vaivaa pitäessään pintansa sanan oikeus suhteen sofistien rettelöivää ja ailahtelevaista sanan käyttöä vastaan. Vaatiiko sitten totuuksien etiikka meiltä luopumista? Tämä kysymys kosketti Badioun mielestä jo Platonia hänen yrittäessä raivokkaasti todistaa, että filosofi, totuuksien ihminen oli onnellisempi kuin nautiskelijatyranni, ja että näin ollen aistiva eläin ei luovu mistään oleellisesta omistaessaan elämänsä ideoille. Badiou tunnustaa myös sen tunnetun tosiasian, että totuuden etiikka pakotti sellaiseen etäisyyteen mielipiteistä, että se oli suorastaan asosiaalista:


"Olen jo korostanut sitä, missä määrin nykyinen eettinen juurtuu yksimieliseen pahan ilmeisyyteen. En aio tehdä mitään myönnytyksiä niille mielipiteille, joiden mukaan olisi olemassa jonkinlainen luonnollinen oikeus, joka perustuisi loppuanalyysissä sen ilmeisyyteen, mikä vahingoittaa ihmistä. Ihminen on itsepintaisimmin alistunut oman voimansa raaoille voimille. Ennen kaikkea hän on osannut asettaa kuolevaisen elämänsä palvelukseen itselleen ominaisen kykynsä: hän kykenee sijoittumaan totuuksien taipaleella niin, että hänestä tulee pala kuolematonta. Juuri tätähän Platon jo aavisteli, kun hän osoitti, että hänen kuuluisilla luolasta paenneilla, idean auringon sokaisemilla vangeillaan oli velvollisuutenaan palata varjoon ja olla hyödyksi kumppaneilleen sen orjuudessa, mikä oli ottanut heidät kiinni hämärän maailman kynnyksellä."


Juuri näin kuten Badiou kirjoittaa, tekevät vihreät ja Pekka Haavisto maailmanparannusvimmassaan. Haaviston ja vihreiden ongelma ei ole vain heidän. Halu uskoa hyvään ja ihmisten kehittymiseen vaan jo mainittujen kreikkalaisten ja humanismin. Jo muinaisten kreikkalaisten tärkein periaate oli kehittää ihmistä ihmisenä. Kreikkalaisen ajattelun mukaan ihmiset olivat tärkeimpiä ja mitä heillä tai heille tehtiin. Kysymys ihmisyydestä ja inhimillisyydestä jakaa maailmanhistorian kreikkalaisuuden ulkopuolella olevaan ei ihmiskeskeisiin maailmaan, ja kreikkalaiseen ihmiskeskeiseen maailmaan. Kreikkalaisille ihminen oli osa kosmosta eli lainmukaista maailmanjärjestystä, ja ongelmana oli hänen paikkansa määrääminen tässä kokonaisuudessa, kuten akateemikko Georg Henrik von Wright muistuttaa kirjassaan "Ajatus ja julistus" (WSOY 1961):


"Heidän tietonsa ihmisestä on ihanne, jota yksityiset ihmiset enemmän tai vähemmän muistuttavat. Tämän tiedon käyttäminen kasvatuksen liikkeellepanevana voimana on se käytännön päämäärä, jota Kreikan muinaisuuden suuret kirjailijat ja ajattelijat pitivät silmällä ja jonka saavuttamista heidän teoreettinen pyrkimykseltään perimmiltään tarkoitti."


Idealisti Haavisto oli oikeassa, poliitikko Haavisto väärässä. Kovan hinnan tästä maksavat vihreät kannatuksen dramaattisena vähenemisenä. Kuka sanoo vielä, että politiikasta olisi hävinnyt idealismi ja että vihreät olisivat muuttuneet hälläväliä ammattipuolueeksi? Vihreiden politiikkaa ohjaa edelleenkin tunteet ei järki.