Mitä meistä voi tulla todellisen ihmisluonnon mukaan?

Teksti:

Harald Olausen

Akateemikko Georg Henrik von Wright sanoi, että kun tahdotaan oikein ilmoittaa ihmisen paikka kosmoksessa, on tärkeää muistaa, että hän ensi kädessä kuuluu yhteiskunnan eli valtion (kreikkalaisilla kaupunkivaltion eli poliksen) muodostamaan pienempään kokonaisuuteen. Kreikkalaisten ihanneihminen oli siksi sosiaalinen olemukseltaan eli poliittinen olento. Hänen oma luontonsa määräsi hänet palvelemaan sitä ihmisyhteisöä, johon hän kuului. Ilmiötä kutsuttiin Paideiaksi, mikä tarkoitti antiikin Kreikassa "miehen kouluttamista siksi mitä hänestä voi tulla, todellisen ihmisluonnon mukaan" ja käsitti siten ihmisten kasvatuksen ja paremmaksi tekemisen ihanteet. Cicerolle paideia tarkoitti koko ihmisyyttä, ja hänen vastineensa sanalle oli humanitas. Kun ihmiskunta oli renessanssiin aikana päässyt ensimmäistä kertaa katsomaan ihmistä ilman taikauskon sumentamia laseja ja syntyi antiikin paideian pohjalta uudelleenlämmitettynä ihmiseen uskova ja ihmisen kehittymistä haluava humanismi, länsimaisia yhteiskuntia alkoi muovata uudistusliikkeet kreikkalaisten käsitystysten pohjalta ihmisen muovaamisesta yleispätevän ihmisihanteen mukaisiksi. Vihreä liike ja yksi sen näkyvimmistä poliitikoista, Pekka Haavisto ovat tämän ajattelutavan perillisiä.

Pyhäkoulupojalta 60-vuotiaaksi poliittisten kilpailijoidensa harmiksi ennen Al-Holin katastrofia säästynyt ulkoministeri Pekka Haaviston (vihr.) Al-Holin katastrofin ensi askeleet otettiin 1990-luvun lopulla Balkanilla, jos oikein tarkkaan lukee hänen kirjansa "Kesä Balkanilla" (Wutum oy 1999). Kilttinä nössönä tiedetty Munkkivuoren kokoomuslaisen rehtorin poika Pekka Haavisto kokee kulkiessaan pakolaisleirissä Montenegron Ulcinjissa nähden kauhukseen tilanteen todellisen synkän luonteen ja ahdistuu. Tästä saa alkansa Haaviston silmien avautuminen, eräänlainen "buddhaherääminen" ja hän päätti kirjoittaa kauhunkokemuksistaan kirjan. Kirjan ongelma on sama kuin Haavistonkin. Se on yksinkertaisesti liian pliisu, siistitty raivosta ja todellisista tunteista tai todellisuudesta eikä kerro mitään, kuten ei sliipattu ja joka tädin entinen toivevävy Haavistokaan, jonka julkinen kuva sai Al-Holin kriisissä ensimmäistä kertaa kolahduksen. Haaviston saama kolahdus oli samalla hänen kiiltokuvapoikaimagonsa koulinkorinan alku. Kaikilla asioilla ja ihmisillä on oma aikansa. Haavisto on ollut politiikan teflonihmelapsena lähes koskematon ja eräänlainen gallup-jumala, joka on siivittänyt pelkällä hymyllään vihreät keskisuureksi puolueeksi.

Nyt vihreillä on vaikeaa. Jos hallitus kaatuu, se on vihreille kohtalokasta. Haaviston töppäysten jälkeen hänen kannatuksensa on laskenut kuolevaisten tasolla. Puolueen uusi puheenjohtaja on hämmentynyt huonosta imagostaan osaamatta tehdä asialle mitään. Haavisto on yli 60-vuotias. Nuorukaisista pitävän Haaviston 20-vuotta vierellä viihtynyt Antonio-puolisko on vanhentunut eikä ole enää pikkupoika vaan parran ja mahaa kasvattanut keski-ikäinen pikkuliikemies parturintyössään. Ehkä siksi Seiska-lehdessä on spekuloitu Haaviston luona ramppaavista kauniista nuorukaisista, joita Haavisto on palkannut avustajikseen. Kuvat Haavistosta näyttävät vanhan väsyneen miehen, jonka naama roikkuu lähikuvissa ja kolmoisleuan heltta heiluu. Silmät verestävät ja iho on kuin Uotisen vanhan miehen läikikäs ja hilseilevä roikkuiho. Puhumattakaan kulmakarvoista, joiden yläviistoon viettävää tuuheutta edes Antonion sakset eivät ole pystyneet häivyttämään. Kun Haavisto 21-vuotta sitten kulki Montenegron Ulcinjssa, hän näki kurjuuden, ahdistuksen ja maailmalla tavallisen päättymättömän pahan olon silmästä silmään ja päätti ryhtyä toimiin sen siivoamiseksi silmistään:

"Väkeä oli ahtautunut rähjäisiin pakolaisslummeihin, eikä parempaa tulevaisuutta ollut näköpiirissä. Kun Kosovan albaanit saattoivat sodan jälkeen palata kotikonnuilleen, näin ei ollut mustalaisten laita. On hienoa, että jotkut hallitukset - esimerkiksi Hollanti - on käynnistänyt erillisen avustusohjelman Kosovon ja Balkanin mustalaisten tukemiseksi."

Kuten huomaatte, kirjoitus on sellaisen poliitikon kynästä joka kirjoittaa itseään valkopesten tulevaisuutta varten. Haavistolla oli jo tuolloin tähtäin presidentinvaaleissa kuin tilauksesta, sillä maailmanparannus ei ollut hävinnyt mihinkään Suomesta. Kosovan sodan pakolaiset herättivät Suomessa ainutlaatuisen reaktion ja SPR keräsi heille peräti 53 miljoonaa silloista mummonmarkkaa. Kun kirjaa lukee tarkalla silmällä, huomaa Haaviston tuolloin päättäneen, ettei alistu pikkumaisten byrokraattien ohjailtavaksi tukea tarvitsevien hädänalaisten ihmisten kohtalosta päätettäessä. Juuri siitä oli kysymys myös Al-Holin kriisissä - kreikkalaisten kehittelemästä ihmiskeskeisyydestä. Haavisto toimii kuin Prometheus aikoinaan, joka opetti ihmisen uskomaan ajatuksensa kykyyn paljastaa valhe ja että oli mieletöntä alistua poliittisiin mahtikäskyihin ja moraaliseen sekä sosiaaliseen sovinnaisuuteen, vain koska kaikki tekivät niin, ja siihen meitä kehotetaan kulttuurin ja kasvatuksen kautta.

Haaviston ja vihreiden ongelma ei ole vain heidän. Halu uskoa hyvään ja ihmisten kehittymiseen vaan jo mainittujen kreikkalaisten ja humanismin. Jo muinaisten kreikkalaisten tärkein periaate oli kehittää ihmistä ihmisenä. Kreikkalaisen ajattelun mukaan ihmiset olivat tärkeimpiä ja mitä heillä tai heille tehtiin. Kysymys ihmisyydestä ja inhimillisyydestä jakaa maailmanhistorian kreikkalaisuuden ulkopuolella olevaan ei ihmiskeskeisiin maailmaan, ja kreikkalaiseen ihmiskeskeiseen maailmaan. Kreikkalaisille ihminen oli osa kosmosta eli lainmukaista maailmanjärjestystä, ja ongelmana oli hänen paikkansa määrääminen tässä kokonaisuudessa, kuten akateemikko Georg Henrik von Wright muistuttaa kirjassaan "Ajatus ja julistus" (WSOY 1961):

"Heidän tietonsa ihmisestä on ihanne, jota yksityiset ihmiset enemmän tai vähemmän muistuttavat. Tämän tiedon käyttäminen kasvatuksen liikkeellepanevana voimana on se käytännön päämäärä, jota Kreikan muinaisuuden suuret kirjailijat ja ajattelijat pitivät silmällä ja jonka saavuttamista heidän teoreettinen pyrkimykseltään perimmiltään tarkoitti."

Idealisti Haavisto oli oikeassa, poliitikko Haavisto väärässä. Kovan hinnan tästä maksavat vihreät kannatuksen dramaattisena vähenemisenä. Kuka sanoo vielä, että politiikasta olisi hävinnyt idealismi ja että vihreät olisivat muuttuneet hälläväliä ammattipuolueeksi? Vihreiden politiikkaa ohjaa edelleenkin tunteet ei järki.