Mitä mieltä Suomessa muut saavat äärioikeiston mielestä olla? - missä viipyy VASEMMISTOPOPULISTINEN LIIKE?

Teksti Harald Olausen

"Koska on ilmeistä, ettei maamme nykyinen nuori sivistyneistö yleisesti tunne niitä perusasioita, jotka liittyvät etenkin konservatismin ideologiaan ja historiaan, on tässä kirjassa suhteellisen paljon käsitelty tätä aihepiiriä."

-Timo Vihavainen, Marko Hamilo ja Joonas Konstig yhteisessä kirjassaan Mitä mieltä Suomessa saa olla - suvaitsevaisto vs. arvokonservatiivit (Minerva 2015),

Nykyajan ahdistusten ja ajatusten ainoa läpinäkyvä piirre on valhe. Valhe on kaikkialla, ei enää vain teeskentelynä ja hurskasteluna Raamatussa, vaan joka paikassa joka hetki niin, että kaikki mitä valehdellaan, on muuttunut todeksi. Tästä on hyvä esimerkki suomalaista äärioikeistolaista hurmaa uudelleen lämmitelleiden Timo Vihavaisen, Marko Hamilon ja Joonas Konstigin kirja Mitä mieltä Suomessa saa olla - suvaitsevaisto vs. arvokonservatiivit. Kirja on naamioitua äärioikeiston itseään laajalle yleisölle tekevää propagandaa - eräänlaiseksi käsikirjaksi itseään sivistyneinä pitäville ummehtuneiden ajatusten parissa kasvaneille vanhan ajan jäärille koti, isänmaa ja uskonto-henkeen, mutta se on nimeään myöten valheellinen kutsu yrittää sekoittaa maailmaa pahoin tarkoituksin.

Mitä mieltä Suomessa saa olla? Onneksi juuri sitä mieltä, kun haluaa olla. Sellainen Suomi ei olisi kuitenkaan se Suomi, minkälaista kirjan kirjoittavat haluaisivat sen olevan menneen ajan jäykkyyksiin, ihmisarvon loukkauksiin ja ihmisten tahallisiin väärinymmärtämisiin ja alistamiseen perustuvassa lain ja järjestyksen Suomessa, johon he haikailevat suu vaahdossa silmät kiiluen (varmasti kaapissa odottaa jonkin sortin sorron mahdollistava univormu valmiina kun SEN HETKI ON!). Kun kirjaa selaa sieltä täältä (siinä on niin paljon vääristelyä, valheita ja yksisilmäistä propagandaa ettei sitä voi ottaa todesta ja lukea kunnolla alusta loppuun) herää kysymys: Miten paljon äärioikeisto Suomessa voi ja saa valehdella? Konservatismi ei ole kuulemma kirjoittajille suinkaan itsetarkoitus. Siinä he ovat oikeassa. Itsetarkoitus on valheen levittäminen osana äärioikeistolaista poliittista propagandaa vasemmiston suuntaan sillä kirjoittajien mukaan "toimiva demokratia ja optimaalinen yksilön vapaus eivät kestä sellaista niihin kohdistuvaa väkivaltaa, jota yksisilmäinen ja kehnosti argumentoitu perinteinen vasemmistoajattelu edustaa".

Jo sanat "optimaalinen yksilön vapaus" ja "kehnosti argumentoitu" paljastaa kolmen tunnetun äärioikeistolaisen (vain Timo Hännikäinen puuttui joukosta) goebbels-henkisestä ristiretkestä kamppailussa mediahuomiosta -ja hegemoniasta. Kirja alkaa kummallisella Kant-sitaatilla Spare aude - uskalla käyttää järkeäsi. Kun kirjaa lukee hieman alku pidemmälle, vahvistuu näkemys päinvastaisesta tendenssistä, mikä on vain puettu järkevyyden kaapuun vetoamalla älylliseen auktoriteettiin. Kirjoittajien ilmeinen sisäpiirin koulukiusaajien vitsi on väittää sanavapauden olevan tärkeä arvo. Oleellista heidän mielestään on se, ettei ketään pakoteta kannattamaan sellaista poliittista, uskonnollista tai tieteellistä käsitystä, jota hän ei usko tai hyväksy.

Jo tässä vaiheessa valistunut lukija ymmärtää tekstin olevan samanlaista sumutusmielessä tehtyä verhoiltua vakuuttelua valheen tarpeellisuudesta kuin hyväuskoisille nuijille (ja niille harvoille demareille, jotka osaavat lukea ja niille vielä harvemmille demareille, jotka ymmärtävät mitä lukevat) tarkoitetut puolueohjelmat ja vaalilauseet. Ideana on väittää vapauden apostolien perillisten muuttuneen itselleen ja asialleen vaarallisiksi ylläpitäen sensuuria ja käyttämällä "poliittisen korrektiuden irvokasta orwellilaista uuspuhetta". Syytös on kohdistettu etupäässä kulttuurimarxisteihin ja liberaalin sivistyneistöön, jotka kirjoittajien mukaan ovat vapauden sellaisena käsitteenä kuin he sen tuntevat - lietsoa ihmisryhmien välistä vihaa ja eripuraa, kannattaa vahvempien ehdotonta valtaa köyhien ja osattomien kustannuksella, pitää mies maailman ja perheen napana perinteisiin arvoihin vedoten ja vähätellä vähäosaisia sekä ylläpitää rakenteellista väkivaltaa, mikä legimitoi valkoisen heteromiehen ylivallan.

Kirjoittavat väittivät jo kirjan ilmestymisvuonna 2015 tapahtuneen "juoksuhautoihin jäänen vasemmistoälymystön haastamisen. Vielä vuonna 2015 persut olivat kuohuksissaan neljän vuoden takaisesta jytkystä ja uskoivat äärioikeiston leviävän kulovalkean tavoin perinteiseen poliittiseen leiriajatteluun kyllästyneiden parissa. Näin ei kuitenkaan käynyt. Suomessa on aina ollut - kuten muissakin maissa - oma äärioikeistolle altis pieni ryhmä. Jo kirjan nimi kätkee taakseen ovelan tavan valehdella, juuri sen tavan paljastavasti, miten kirjan kirjoittavat oman yksisilmäisen vouhkaamisensa tekevät. Koko kirja on lähes lukukelvotonta propagandaa ja väittämiä, joilla ei ole mitään tekemisistä toden tai todellisuuden kanssa. Kirja osoittaakin enemmin sen millaisessa kollektiivisessa pakkomielteessä ja epätodellisuudessa kirjan kirjoittavat elävät ja haluavat meidänkin elävän.

Minä olisin jättänyt kirjan julkiasematta. Pitkä miinus kirjan kustantaneelle Minervalle. En muutenkaan ole kovinkaan vakuuttunut tämän kustantamon kirjoista, mutta tämän surkeilun jälkeen en niihin koske enää sormellanikaan. Ensimmäinen valhe, mikä on lajissaan koko kirjaa leimaavaa yksiniittistä propagandaa, on väite vasemmistolaisuudesta menneen talven lumina, joka kerran tarjosi vaihtoehdon sorrolle ja tyrannialle. Tänään se ei kirjoittajien mukaan tarjoa sitä enää missään eikä millekään. Perusteluksi he väittävät vasemmistolaisuuden "ajattelun tasolla, hengen valtakunnassa (mikä idioottimainen ilmaisu ikään kuin se olisi kaiken muun yläpuolella olevaa ikuista ja pyhää muuttumattomuutta, missä pakon sanelemat välttämättömyydet muuttuvat luontaisen taipumuksensa mukaisesti ehdottomiksi määräyksiksi) vetäytyneen vatvomaan marginaalisia asioita.

Kirjan epä-älylliseen tyyliin kuuluu, etteivät kirjoittajat esitä mitään konkreettisia todisteita vasemmiston marginaalisista puuhailuista väitteidensä tueksi. Riittää kun katsoo eduskunnan lainsäädäntötyötä ja päätöksiä ja kirjoittajien väitteet kumoutuvat. Vasemmisto tarjoaa edelleenkin vaihtoehdon sorrolle ja kaikenlaiselle tyrannialle. Se on vain sitä ihmisten demokraattista vapautta, mitä yritysten mielivaltaisen tyrannian puolesta toimiva äärioikeisto ei halua nähdä ja tunnustaa. Siksi he heittelevät ilmaan satunnaisia väitteitä ja epämäärisyyksiä tietäen hyvin, ettei mielikuviin perustuva politikointi tarvitse muuta taakseen ollakseen vakuuttava suurien massojen hieman karsastavissa silmissä.

Kaikkein naurettavinta on kirjan kirjoittajien väite edustamastaan "rehellisyydestä ja kyllästyminen siihen, että julkisessa keskustelussa halutaan kieltää järjen käyttö ja korvata se demagogialla, sensuurilla ja vääristelyllä. Koko kirja on juuri sitä minkä he kieltävät sen olevan. Yleensä sanotaan: siitä puhe mistä puute omissa puuhissa ja tässä kirjassa kyse on nimenomaan siitä. Kirjoittajat ovat kaikkea muuta kuin mitä väittävät olevansa. He väittävät, etteivät ole populisteja, mikäli sillä tarkoitetaan ratsastamista rahvaan poliittisilla intohimoilla, katteetonta kauhumaalailua ja mielikuvituksellisten ratkaisujen lupailua. Ei pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa, sillä vieläkään tänään seitsemän vuotta kirjan julkistamisen jälkeen se ei näy julkisuudessa. Vasemmisto voi tänään paljon paremmin kuin koskaan, sillä se ei enää ole vain tunkkaisia ja autoritaarisia poliittisia puolueita, vaan enemmänkin vapaita liikkeitä kuten mm. ilmastotaistelu, transihmisten kamppailu oikeuksien puolesta #metoo-liike ja eläinten puolesta taistelu, kasvissyönti jne...

Kun kirjan kirjoittajat kirjoittavat yhteisen esipuheensa lopussa "Alas orjuus, mielistely ja pelkuruus" he tulevat tietämättään käyttäneeksi juuri niitä sanoja, joita Euroopan hulluun vuoteen ja kommunistiseen manifestiin vuonna 1948 johtanut vapauden kaipuu sen ajan äärioikeistoa ja "arvokonservatiiveja" edustaneen eurooppalaisen taantumuksellisten kruununpäiden politiikka oli ajanut koko läntisen maailman ja nostanut sen jokaisella vapaalla solullaan vastustamaan epäinhimillistä ihmisten halveksimista. Populaarin yleistyksen idea on hämätä esittää väitteet tahallisesti samalla sekä niin tunnetusti että hämärästi, että hyväuskoinen ihminen uskoo automaattisesti väitettä sen tunnettavuuden takia, vaikka sen takana oleva hämärä kurkistaa läpi.

Kun kirjoittaa tällaisen vakavaksi aiotun kirjan, ja on esittävinään järkeväksi aiotun pamfletin, on perin yhtä harkitsematonta kuin koko kirjan julkaiseminenkin sortua tällaiseen alkeelliseen lapsukseen, joka osoittaa vain kirjoittajien suuren tietämättömyyden lisäksi harvinaisen perustavia aukkoja sivistyksessä, ellei kysymyksessä olisi sittenkin juuri se mistä he itse väittävät etteivät ole: suurisuisia paskanpuhujia, jotka elävät ukkojen ilkeistä toripuheista milloin mitäkin kiusattavaa ja puolustuskyvytöntä ryhmää vastaan. Mutta se osoittaa myös todeksi sen, että kirjoittajat vääntävät totuutta, miten haluavat oman totuudeksi väittämänsä vahingoniloisen ja toisia tahallisesti vahingoittavan ihmisvieraan aatteensa tarkoituksiin.

Onneksi kyseessä ovat itse marginaaliin kuuluvat yksityisajattelijat, jotka eivät ole saaneet seitsemässä vuodessa taakseen sen enempää massoja kuin mitä äärioikeistolaista populismia Suomessa edustavat persut ovat saaneet avoimella ulkomaalais- ja herravihallaan unohtamalla samalla, etteivät heidän alimpiin tuloluokkiinsa kuuluvien äänestäjien enemmistä ilahdu lainkaan puolueen edustamasta kovasta talouskuurista köyhiä kyykyttäen Sipilän porvarihallituksen malliin. Kirjoittajat luulivat marxilaista perua olevan vasemmistolaisuuden olevan auringonlaskun aate, jolta kukaan ei enää muka odottanut poliittisia aloitteita, saati pitänyt sitä poliittisena vaarana.

Siinä he olivat osittain oikeassa. Suomessa on kyllä erityisen huono vasemmisto ja sillä yhtä idioottimaiset sekä kyvyttömät poliitikot, jotka eivät ole omaa matalamielisyyttään uskaltaneet nähdä mahdottomassa mahdollista sillä tavoin kuin esimerkiksi Norjassa marxilaista vaihtoehtoa edustava RÖDT - Punaiset, josta olen kirjoittanut helmikuussa ilmestyvään 1/2022 Kulttuurivihkoihin. Politiikkaa muuttuu koko ajan mutta perustavanlaatuinen jako vasemmistoon ja oikeistoon ei muutu koskaan mihinkään. Haluaisin nähdä sen päivän, kun oikeisto alkaisi tehdä tekoja kuluttajien ja köyhien puolesta. Silloinhan he eivät olisi enää oikeistoa, jonka arvomaailma ja politiikka perustuu omistavan luokan etujen ajamiseen köyhien kustannuksella.

Tavalliselle äänestäjälle on tahallisesti jätetty oikeiston toimesta sanomatta, että taloudellinen tasa-arvo merkitsisi suurimman osan yhteiskunnallisten ongelmien katoamista. kaikki tämä siksi, että kukaan ei ole onnistunut vielä toetauttamaan tasa-arvoon perustuvaa yhteiskuntaa; uuden ihmisen syntyminen on vaikeaa, sillä sen toteutumista estävät poliittinen taistelu saavutetuista eduista johtavan luokan kanssa, joka ei anna hevin periksi, ja kaikissa ryhmissä, myös alemmissa, piilevä luokkaitsekkyys.

"Oikea vastapaino ja lääke niille vaaroille, joita nykyinen ja etenkin tuleva aikakausi tulee meilläkin kohtaamaan, on palaaminen aitoon länsimaiseen vapauden perinteeseen, ei menneisyyden ratkaisuja apinoiden, vaan niitä ansioidensa mukaan arvostellen ja arvostaen ja ajan tarpeiden mukaan edelleen kehittäen", kirjan kirjoittajat kirjoittavat yhteisessä esipuheessaan mahdollisimman epämääräisesti tarkoittamalla toista mitä luulemme heidän tarkoittavan. He katsoivat taaksepäin ja halusivat palata menneeseen uusin kuorin kuorrutettuna. Onneksi niin ei käynyt eikä tule käymään. Kirjallekin on käynyt vähän samoin kuin sen kirjoittajien aatemaailmalle, se ei enää juuri kiinnosta ketään.