Mitä pitäisi suvaita ja millä ehdoin?

Teksti:

Heta Alexandra Gylling

Kevättalvella 2017 kaksi keskenään vihamielistä ryhmää asettui majailemaan Rautatientorille. Kiihkeät maahanmuuton puolustajat ja yhtä ehdottomat maahanmuuton vastustajat. Kumpikin osapuoli vihkiytyneenä omaan kantaansa. Oliko kyseessä suvaitsevaisuuden ja suvaitsemattomuuden kohtaaminen kuten moni kansalainen näytti ajattelevan? Ei ollut. Kumpikaan osapuoli ei ymmärtänyt mistä suvaitsevaisuudessa ja suvaitsemattomuudessa on kysymys. Kyse taisi ennemminkin olla takertumisesta omaan ennakkoluuloiseen kantaan, jolloin ei olla halukkaita pohtimaan mitä vastustetaan tai puolustetaan ja miksi. Tai puhutaanko edes samoista asioista. Vastustetaanko maahanmuuttoa sinänsä vai tietynlaisia tulijoita, halutaanko avoimien ovien politiikkaa vai suojella hädänalaisessa asemassa olleita? Suvaitsevaisuuden ja suvaitsemattomuuden ei pitäisi olla joko tai politiikkaa eikä kumpikaan ole aina hyvää tai pahaa.

Suvaitsevaisuus ei ole sitä, että mikä tahansa kelpaa, mikä tahansa on hyvää ja kivaa ja sallittua eikä suvaitsemattomuus ole sitä, että kaikki mikä itseä ei miellytä on väärin ja kiellettyä. Meidän pitää voida keskustella suvaitsevaisuuden ja suvaitsemattomuuden rajoista, analysoida miksi on suotavaa suvaita jotain ja olla suvaitsematta jotain muuta. Suvaitsevaisuus voi johtaa välinpitämättömyyden ihmisten hädästä ja suvaitsemattomuus usein johtaa pelkoon, joka kääntyy vihaksi ja vainoksi. Lähihistoriammekin kertoo miten suvaitsemattomuus ja viha houkuttelevat ihmiset väkivaltaan ja jopa kansanmurhiin.

Kansallinen ja poliittinen terrori herätti aikanaan pelkoa Pohjois-Irlannissa ja Englannissa, kun katolisten ja protestanttien vihanpito ei ollut laantuakseen ja Baader-Meinhofin äärivasemmistolainen joukkio kylvi pelkoa manner-Euroopassa 1970 -luvulla. Uskonnollinen väkivaltainen kiihko levittää nyt pelkoa Euroopassa, kun itsemurhapommittajat iskevät väkijoukkoon ja autot on muunnettu uudeksi väkivallan välineeksi. Afrikassa heimovihamielisyys Hutujen ja Tutsien välillä sai tavalliset ihmiset tarttumaan kirveeseen ja tappamaan naapurinsa Ruandan kansanmurhassa. Miksi ihmiset sitten ovat valmiit kiihkoilemaan, ryntäämään joko itse naapuriensa kimppuun tai ainakin kannustamaan nyrkit pystyssä väkivaltaisimpia lyömään, hävittämään ja tappamaan "vihollisia"?

Kaikenlaisia selityksiä on maailman sivu tarjottu mutta ei mikään niistä tarjoa yksinkertaista selitystä silmittömälle vihalle. Jotkut ihmiset ovat toisia alttiimpia kiihotukselle oli sitten kyse poliitikoista, papeista tai muista kansankiihottajista, jotka vihaan yllyttävät tai siihen vastaavat. Tärkeintä on muistaa, että mitä käytettiinkään selityksenä - vähäosaisuutta, asemaa yhteiskunnan pahnan pohjimmaisena tai vallanhimoa - mikään selitys ei oikeuta vihaa ja väkivaltaa eikä tee sitä anteeksiannettavaksi. Viha voi olla syvään juurtunutta kuten antisemitismi tai tuontitavaraa kuten suomalainen muukalaisviha. Ei tarvitse mennä kovin kauas historiaan, kun yhdenkin afrikkalaisen näkeminen Helsingissä herätti lähinnä vain ihmetystä.

Vihan lietsonnassa voi välineenä käyttää hienovaraista propagandaa, jossa vääristetään todellisuutta ja pikku hiljaa yritetään myrkyttää mielet tai se voi olla suoraa puhetta radiolähetyksissä kuten Ruandassa, jossa kuuntelijoille toistettiin jatkuvasti käskyä tappaa ja tuhota naapurinsa. Hutut, jotka olivat hallinnollisena enemmistönä vuonna 1994, tappoivat arvion mukaan puolesta miljoonasta miljoonaan tutsia, sadan päivän aikana. Propagandana toimi väite tutsien salaliitosta ja aikeesta kaapata valta, alistaa hutut alamaisiksi suunnittelemassaan monarkiassa. Tappokehotuksen toisteleminen radiossa piti sitten huolen lopusta.

Jotain kiinnostavaa näistä käsitteistä kertoo se, että suvaitsevaisuuden nimissä voidaan yhtä lailla syyllistyä hirmutekoihin. Silmien ummistaminen kiihkomielisyydeltä ei ole suvaitsevaisuutta, vaikka joku niin yrittäisi väittääkin. Jos oma henki on vaarassa, saatamme olla oikeutettuja olemaan puuttumatta muihin kohdistuvaan väkivaltaan. Suvaitsevaisuudesta ei silloin kuitenkaan ole kysymys. Olisiko joku valmis väittämään, että vuosikymmeniä, vuosisatoja, katolinen kirkko kuten monet uskonnolliset lahkotkin ovat olleet suvaitsevaisia salliessaan erityisesti nuoriin kohdistuvan väkivallan samoin kuin pedofilian rehottaa papiston keskuudessa? Kehtaako joku väittää, että meidän pitäisi suvaita näiden pahan pappien seksuaalisia haluja ja siksi olla tuomitsematta heitä?

Ilmaisunvapaus tai sananvapaus, kumpaa ilmaisua halutaankaan käyttää, ei voi tarkoittaa vapautta kiihottaa väkivaltaan tai avoimeen vihaan ja halveksuntaan toisia ihmisiä kohtaan. Ei se myöskään voi tarkoittaa vapautta olla sanomatta mitään silloin kun viattomia ahdistetaan. Entä mitä meidän pitäisi ajatella Yhdysvaltojen moraalisesta ongelmasta, kun tuhannet nuorena maahan tulleet halutaan karkottaa. Osa heistä on tullut nuorena, osa pieninä lapsina eikä ketään heistä voi oikeutetusti syyttää tahallisesta luvattomasta maahantulosta.

Ihmisiä ei tule vainota eikä vihata, mutta mielipiteitä ja uskomuksia täytyy voida arvostella ja jopa pilkata jos haluamme elää moniarvoisessa demokratiassa. Haastavaa moniarvoiselle yhteiskunnalle on se, että monelle moniarvoisuus on kirous. Jos oma vakaumus ja usko näyttäytyy ainoa oikeana ja ehdottomana totuutena ja yksilönvapaus moraalittomana holtittomuutena, vuoropuhelu muiden kanssa on mahdotonta. Moniarvoisuus eli pluralismi vaatii toisaalta itselle vieraiden tai vastenmielisten oppien, aatteiden ja mielipiteiden sietämistä. Mielipiteiden tai taideteosten sensurointi vain siitä syystä, että ne eivät miellytä kaikkia ei ole perusteltua ja tulenkin myöhemmin perustelemaan miksi se on sekä haitallista että tarpeetonta. Sen sijaan on perusteltua kysyä, onko rasististen järjestöjen ja niiden edustajien saatava vapaasti arvostella ja tuomita alempiarvoisiksi ihmisiä ihonvärin vuoksi - kuten valkoisen ylivallan edustajat tekevät Yhdysvalloissa.

Rasististen oppien kannattajat eivät esitä omasta mielestään mielipiteitään vaan tosina väitteitä, joilla ei ole tiedollista tai tieteellistä pohjaa. He puhuvat vanhoin käsittein roduista ja väittävät totuutena valkoisten olevan herrakansaa, jonka pitää saada hallita ja riistää yhtäläiset ihmisoikeudet muilta. Itse asiassa rasisti ei tietenkään usko koko ajatukseen ihmisoikeuksista koska hänelle kaikki ihmiset eivät ole ihmisinä samanarvoisia - pahimmillaan kaikki eivät heille näyttäydy ihmisinä. Sananvapauden koko ideaali perustuu siihen, että kaikilla yksilöillä tulisi olla yhtäläinen oikeus omaehtoiseen elämäänsä yhtäläisen arvokkaana ihmisenä. Tämän rasistit puheillaan ja teoillaan kieltävät.

Laajemmin sananvapaudessa on kysymys siitä, miten vapaus voidaan määritellä. Jos haluttaisiin yrittää antaa mahdollisimman laaja vapauden määritelmä, voisimme sanoa, että kaikilla ihmisillä tulee olla täydellinen vapaus toimia haluamallaan tavalla. Tämä niin kutsuttu anarkistinen vapausperiaate on kuitenkin käsitteellinen mahdottomuus, jota emme voi taata. Jos kaikilla olisi täydellinen vapaus toimia haluamallaan tavalla, vahvimmat voisivat halutessaan alistaa heikoimmat orjikseen - jolloin heillä ei olisi enää jäljellä mitään omasta vapaudestaan. Vapauden periaate jäisi tyhjäksi koska orjilla ei olisi enää vapautta toimia haluamallaan tavalla. Yhden vapaudesta tulisi toisen vankila.

Voimme perustellusti kysyä voimmeko puhua kaikkien yhtäläisestä vapaudesta, jos natsijärjestöt ja Ku Klux Klan ovat yhtä lailla sallittuja kuin järjestöt, joilla ei ole näiden kaltaista historiallista syyllisyyden taakkaa kannettavanaan. Euroopassa olisi sangen vaikea perustella sitä, miksi Ku Klux Khanin kaltainen lynkkausjärjestö, joka naamioituu valkoisiin huppuihinsa, voisi olla laillisesti sallittu. Jos taas vapauttamme arvostella uskomuksia ja mielipiteitä rajoitetaan silloinkin, kun siitä aiheutuu jollekin mielipahaa tai joku tuntee moraalisten tuntojensa tulleen loukatuksi, ajaudumme väistämättä yhden opin maailmaan. Siinä maailmassa elää vain yksi totuus ja yksi totuuden tulkinta. Jokaisen järkevään ajatteluun kykenevän ihmisen pitäisi ymmärtää, ettei sellainen yhteiskunta voi kukoistaa eikä tarjota mahdollisuutta hyvään elämään. Ei ainakaan muille kuin siihen indoktrinoiduille.

Rautatientorijupakassa kukaan ei näyttänyt olevan kovin kiinnostunut keskustelemaan siitä mitä on mahdollista ja perusteltua suvaita, mitä pitäisi suvaita ja millä perusteella? Voi tietysti olla, että maahanmuuton vastustajia voi kutsua yleisesti suvaitsemattomiksi, jos he ovat kaikkea muutosta ja kaikkia tulijoita vastaan. Heidänkin olisi kuitenkin hyvä osata selittää mitä täsmällisesti ottaen vastustavat ja ennen kaikkea miksi. Maahanmuuttaja on pahankaikuinen sana joka useimmissa kuulijoissa herättää mielikuvan, jota ei voi yleistää kaikkiin maahan tulijoihin. Maahanmuuttaja voi olla englantilainen, jolla on jo työpaikka tiedossa englanninkielen opettajana tai intialainen it -spesialisti jota työelämä tarvitsee. Miten paljon monipuolisempi Suomen isoimpien kaupunkien ravintolakulttuuri onkaan etnisten ravintoloiden myötä! Ne meistä, jotka ovat riittävän vanhoja voivat tietysti muistella kaiholla Valion baarien leikkelelautasta, valkoista sämpylää, jonka välissä oli möhkäle voita ja yksi viipale lauantaimakkaraa tai jo astetta kehittyneempää muna-anjovisleipää. Tuskin monikaan haluaisi palata aikaan, jolloin tällä tarjonnalla ei ollut eksoottisempia kilpailijoita.

Maahan muuttaja voi olla Ruotsista eläkepäivikseen Suomeen, jostain oudosta syystä haluava, joka ei kuulosta äidinkielen puhujalta vietettyään aikuisikänsä naapurimaassa, mutta jolla ei liene suurempia vaikeuksia sopeutua. Tai hän voi olla Thaimaasta tai Filippiineiltä haettu vaimo. Tuskin ainakaan kaikki maahanmuuttovastaiset halla-ahot ja hakkaraiset olisivat kaikkia heitä vastaan. On ehkä hyvä myös olla tietoinen siitä tosiasiasta, että täällä Suomen niemellä ei alun pitäen ollut yhtään ketään. Ihmiset lähtivät aikojen aamuna Afrikasta ja siksi meidän kaikkien alkuesi-isät ovat olleet maahanmuuttajia.

Tahtojen taistossa ja mielenilmauksissa näytti paljolti olevan kyse siitä, pitäisikö kaikkien maahan jo tavalla tai toisella tulleiden saada jäädä vai onko Suomen valtiolla oikeus lähettää syystä tai toisesta epätoivotuiksi todetut tulijat takaisin omaan maahansa. Kiistakapulana olivat ensisijaisesti ns. turvapaikan hakijat, hyvinkin sekalainen joukko ihmisiä, joiden kaikkien motiivit, taustat ja turvallisuuden tarpeet eivät ole samanlaisia. Käytin ilmaisua niin sanotut turvapaikan hakijat koska ei ole etukäteen selvää keitä voidaan perustellusti pitää turvapaikanhakijoina ja keitä ei. On järkeenkäypää ymmärtää, ettei minkään länsimaisen valtion ole mahdollista tarjota turvapaikkaa vain sillä perusteella, että hakija sanoo sitä tarvitsevansa. Harvempi valtio varmaankaan olisi valmis ottamaan minua vastaan turvapaikanhakija, jos sanoisin syyksi, että kotimaani henkinen ilmapiiri ahdistaa ja siksi minun on päästävä pois. Jos olisi yleisessä tiedossa, että ilmoittautuminen turvapaikan hakijaksi riittää maahan pääsyyn, Afrikka alkaisi tyhjentyä vielä nykyistäkin vauhdikkaammin.

Yleensä on perusteltua kohdella samankaltaisia tapauksia samalla tavalla, erilaisia tapauksia eri tavalla. Ensin harkitaan mitä periaatteita noudatetaan. Sitten katsotaan, onko periaate sovellettavissa johdonmukaisesti kaikkiin relevantisti samanlaisiin tapauksiin. Ideaalitapauksessa lisänä käytetään ripausta maalaisjärkeä. Tämä lienee kuitenkin liikaa vaadittu Suomen oloissa. Yleensähän meillä nojataan lakiin silloinkin, kun siinä ei ole mitään järkeä. Liikkumavaraa ei ole, kun kaikki on mustavalkoista. "Koska laki sanoo niin" on suomalaisessa byrokratiassa tuttu toisto. Sen pahin virhe on se, että se antaa harhaisen kuvan lain luonteesta. Ikään kuin lait eivät kaipaisi tulkintaa ja puhuisivat puolestaan. Näinhän ei ole ja tavallisen sanomalehdenlukijankin pitäisi se huomata siitä, miten paljon tuomiot vaihtelevat siirryttäessä käräjäoikeudesta hovioikeuteen ja sieltä vielä korkeimpaan oikeuteen. Jos tulkintaa ei tarvittaisi, ei eri oikeusasteitakaan kaiketi tarvittaisi.

Keskenään taustoiltaan, motiiveiltaan ja kyvyiltään erilaisia tulijoita ei olisi mielekästä kohdella mekaanisesti samalla tavalla koska edes "samanlaisuus" tai "samankaltaisuus" eivät ole yksiselitteisiä käsitteitä. Jos pituus on relevantti pitkiä housuja ostettaessa, pitäisikö sitten kaikissa tilanteissa kohdella lyhyttä aikuista ja pitkää lasta samalla tavalla vain siksi, että he ovat pituudeltaan yhtä pitkiä? Kylmä kesäpäivä ja lämmin talvipäivä voivat lämpömittarissa näyttää samalta, mutta luonto silti näyttänee erilaiselta. Tilannetta ei missään tapauksessa helpota se, että monista maahan pyrkivistä on mahdoton tietää keitä he todellisuudessa ovat ja mikä heidän todellinen taustansa on. Keitä he ovat ja miksi he tulevat voi jäädä arvauksen varaan.

Väittelyissä on tietysti kaikki tai ei mitään -ihmisiä. Joko kaikki palautetaan tai ketään ei palauteta. Kysymys maahanmuutosta ja siihen nivoutuvat jatkokysymykset kulttuurien kohtaamisista ja tapojen erilaisuudesta eivät voi olla joko tai kysymyksiä eivätkä näin ollen asenteet maahanmuuttoon ole jaettavissa "suvaitsevaisiin" ja "suvaitsemattomiin" asenteisiin. Olisi täysin järjenvastaista kuvitella että ihmisten pitäisi valita puolensa kahdesta leiristä. Päättää olla "suvaitsevaisia" ja olla palauttamatta ketään, sallia kaikkien jäädä ja niihin jotka ovat "suvaitsemattomia" ja lähettävät intialaisen it-osaajan ja englanninopettajan pois maasta.

Mielenkiintoista kyllä, nämä "kaikki pois" -kansalaiset eivät näytä kiihkeästi puhuvan sen puolesta, että kaikki kantasuomalaiset, jotka ovat muuttaneet syystä tai toisesta Suomesta pois, pitäisi välittömästi palauttaa kotimaahansa. Jos uskotaan, että kaikkien pitää pysyä alkuperäisessä kotimaassaan, näin kuitenkin pitäisi toimia. Ehkä heistä joku vastaisi, ettei suomalaisia tarvitse palauttaa, kun he ovat ahkeria työssäkäyviä ja rehellisiä ihmisiä. Uskoo ken tahtoo. Tämä on sitä paitsi itsensä puhumista pussiin. Noilla ehdoilla ei ole kieltäminen ahkeria ja rehellisiä tulijoitakaan. Ellei sitten ole niin syvän ennakkoluuloisuuden vallassa, ettei usko rehellisiä muualta löytyvänkään.

Kaikki eivät suvaitse kaikkea eivätkä kaikki haluaisi suvaita samoja asioita, jos se olisi heidän vallassaan. Mikä tärkeintä, niin pitääkin olla, jos haluamme elää moniarvoisessa yhteiskunnassa. Mikään yhteiskunta ei voi toimia ja edistää kansalaistensa hyvinvointia, jos joko kaikki kelpaa tai mikään ei kelpaa. Yhteiskunta ei voi myöskään toimia, mikäli kansalaiset eivät osaa erottaa toisistaan omaa mielipidettään ja omia arvojaan, omia päänsisäisiä uskomuksiaan niistä rationaalisia perusteista, joiden mukaan yhteiskunnassa ja valtiossa tulee toimia.

Valtio ei voi laatia lakeja mielivaltaisesti, vaikka Suomessa tietysti monissa tapauksissa siltä näyttää. Enhän minä voi vaatia lainsäädännöllisiä toimia kaiken sen eliminoimiseksi mikä minua tai saman mielisiä saattaa ärsyttää. Voin yrittää poliittisesti vaikuttaa siihen, että asioita muutettaisiin minua miellyttävämpään muottiin mutta en voi olettaa, että niin pitäisi tapahtua. Yleensä on parempi, että vain pidän suuni supussa ja yritän olla puolestani ärsyttämättä muita rauhanomaisen rinnakkaiselon nimissä. Rauhanomainen rinnakkaiselo ei kuitenkaan vaadi kritiikitöntä mielistelyä kun "rauhanomainen rinnaikkaiselomme" Neuvostoliiton aikana.

Suvaitsemattomuus usein ilmenee siten, että kaikki mikä poikkeaa itselle tutusta, nähdään pelottavana, vältettävänä, jopa lailla kiellettävänä. Ajatus on, että jos valtion tehtävänä on suojella kansalaisiaan, sen pitäisi suojella heitä vieraiden vaikutteiden ja epätoivottujen uudistusten vaaroilta. Päättely kulkee näppärästi vieraasta, ei totutusta kohti pahaa, pelottavaa ja siten kiellettyä. Vapauden puolestapuhuja ja vapaamielisyyden airut John Stuart Mill tunnisti tämän pelkoreaktion jo 1800 -luvun puolivälin Englannissa. Hän istui yhden kauden Parlamentin alahuoneessa ja pyrki edistämään naisten asemaa, vapauksia ja oikeuksia - tästä naurettavuudesta johtuen, hänet pilapiirroksissa puettiin ajan krinoliinihameeseen.

Naisilta oli lailla evätty mahdollisuus akateemisiin opintoihin eikä heillä ollut asiaa hallinnollisiin virkoihin. Jatkuvuuden konservatiiviset kannattajat esittivät, että naisilta pääsyn kieltävät lait ovat välttämättömiä koska naiset eivät ole kykeneviä rationaaliseen ajatteluun kuten miehet eivätkä siksi olisi kykeneviä hallinnollisiin virkoihinkaan. Keski- ja ylemmän luokan naisen paikka on kodin turvassa, työläisnaisen tehtaassa ja maalaisnaisen pellolla. Naiset ovat heikkoja ja ailahtelevia eikä pientä sievää päätä pidä rasittaa. Olisihan se luonnotonta, jos naiset esiintyisivät tuomareina tai hallinnon virkailijoina.

Millin vastustajien ajattelussa oli kaksi vakavaa virhettä. Ensinnäkin, jos kerran naiset ovat kykenemättömiä heikkolahjaisempina miesten hallitsemiin tehtäviin, miksi Englanti ei vastaavasti tarvitse lakeja, jotka samalla tavalla estäisivät fyysisesti heikkojen miesten pääsyn vaikkapa sepän ammattiin? Niitä ei tarvita koska heikot miehet karsiutuvat omia aikojaan voimaa vaativista töistä eikä sen takia tarvita lakia kieltämään tiettyjä töitä. Mutta jos naiset ovat kerran kovin tyhmiä, eikö ole niin, että he samalla tavalla karsiutuisivat, kun eivät pystyisikään hoitamaan tehtäviä eivätkä pärjäisi opinnoissa?

Kuten Mill kollegoilleen huomautti, kysymys taitaakin olla siitä, että miehet todellisuudessa pelkäävät, että naiset osoittautuisivat päteviksi ja siksi tarvitaan lakeja estämään heiltä pääsy miesten markkinoille. Toiseksi, kun jotain kutsutaan luonnottomaksi teoksi tai toiminnaksi, se saadaan kuulostamaan objektiiviselta, ei vain ennakkoluuloiselta. Vetoaminen luonnolliseen ja luonnottomaan kuulostaa siltä, että voisimme osoittaa todeksi, että jokin todella on luonnollista ja jokin muu luonnotonta. Traditionaalisessa ajattelussa luonnollinen on nähty hyvänä ja luonnoton pahana, joten on selvää, että vetoaminen luonnottomuuteen vaatii meitä kieltämään moiset teot. Juuri tällä tavallahan seksuaalisuudessa ja seksissä on toimittu. Homoseksuaalisuus on nähty luonnottomana, joten sen kieltäminen on ollut helpompaa kuin jos olisi vain vedottu joidenkin pelko- tai inhoreaktioihin.

Luonnollisen ja luonnottoman erottelu on vaikeudestaan huolimatta suosittua konservatiivissa piireissä. Mikä voisi olla luonnotonta? Keinotekoinen, ei luonnossa esiintyvä kuten avaruusraketti? Ei kuulosta ketään kiinnostavalta, ei ainakaan enää, kun se aika meni jo jolloin jotkut kauhistelivat lentokoneita. Olisihan se luonnotonta, jos ihminen kiitäisi ilmojen halki! Toisaalta miten avaruusraketti tai mikään muukaan ihmisen tekosista voisi olla luonnotonta, kun ihminen on osa luontoa. Eikä kaikki epätoivottava tai pahakaan voi olla luonnotonta kuten tulehtunut umpilisäke. Voimme tietysti yrittää puhua ihmisluonnosta ja sanoa vaikkapa, että on luonnotonta haluta pahaa muille. Silloin kuitenkin taustalla piilee normatiivinen ajatus siitä, että meidän pitäisi yrittää olla hyviä ja toimia oikein. Missä luonnottomuus tai luonnollisuus siinä piilee, vaikea nähdä.

Todellisuudessa on kyse vain siitä, ettemme ole tottuneet johonkin uuteen ja vieraaseen. Millin aikalaiset eivät olleet tottuneet ajatukseen naisista kilpailemassa samoista tehtävistä miesten kanssa. Ei vaikka heillä oli kyllä historiallista todistusaineistoa siitä, että ainakin jotkut naiset pärjäävät sangen hyvin hallitsemisessa. Englannin Elisabet I ja Venäjän Katariina Suuri eivät tainneet olla kovin pieniä ja avuttomia kruunupäitä.

Keskustelu suvaitsevaisuudesta, suvaitsemattomuudesta ja kulttuurista vaatii kahden tärkeän periaatteen muistamista. Ensinnäkään emme voi puhua kulttuurista yhtenä möykkynä. Kulttuurit ovat muuttuvia, monimuotoisia, eläviä ja määrittyvät kantajansa ja kuluttajansa mukaan. Se, miten tulkitsemme kulttuuria, arvoja ja tapoja, syntyy arvomaailmastamme ja siitä mitä me arvostamme. Liberaali arvostaa vapautta ja yksilön mahdollisuutta valita omat arvonsa ja oma elämäntapansa ja konservatiivi pitää turvallisuutta yksilönvapautta tärkeämpänä.

Yhteisöllisten arvojen puolestapuhuja uskoo, että hyvän elämän takaa sopeutuminen oman yhteisön arvoihin ja kauhistelee ajatusta siitä, että hyvä elämä syntyisi mahdollisuudesta keräillä ja valita arvoja. Kuten opin puolustaja Michael Sandel on todennut, elämä ei ole kuin ruokalista jolta voisi arvonsa ja arvostuksensa valita. Onko homogeeninen yhteisö jaettuine arvoineen parempi paikka kuin yhteiskunta, jossa ihmiset voivat kuulua monenlaisiin yhteisöihin arvostustensa mukaan, valita mitä yhteisöllisiä jäsenyyksiä pitävät omalle identiteetilleen tärkeimpinä? Yksimielisyyttä tästä ei voida saavuttaa. Se lienee selvää, että mahdollisuus valita vapaasti sulautuminen omaan yhteisöön, sen valitseminen mikä on oman identiteetin kannalta tärkeää, on kaukana siitä, että joku pakotetaan yhteisön jäsenyyteen. Oli sitten kyse poliittisesta, uskonnollisesta tai mistä tahansa vaihtoehtoisesta yhteisökulttuurista. Jollekulle on tärkeintä jäsenyys omassa uskontokunnassa, toiselle jaettu identiteetti saman ammatin edustajien kanssa ja joku kokee olevansa kuin kala vedessä kuuluessaan mitä erilaisimpiin yhteisöihin.

Kaikki kulttuurit ja kulttuurien piirteet eivät kuulosta samoilta kaikkien korviin ja henkilökohtaiset arvostuksemme ja mieltymyksemme vaikuttavat siihen mitä pidämme tärkeänä omalle identiteetillemme ja hyvälle elämälle. Oopperan ystävä ei välttämättä ihastele räppiä, vankilakulttuuri avautuu vain asianosaisille eikä kaunokirjallisuus houkuta sitä, joka on päättänyt että kirjat ovat ihan tyhmiä. Uskonnoton ei koe elämyksiä herättäjäjuhlissa eikä syvästi uskovainen voi edes ymmärtää uskonnottoman maailmankuvaa. Kaikkiin kulttuureihin emme edes voi vapaaehtoisesti sukeltaa. En voi tietää miltä tuntuu olla värillinen mies, japanilainen sushikokki tai saamelainen poronhoitaja. Tämä ei kuitenkaan estä sitä etten voisi jakaa samankaltaisia kokemuksia tai nauttia samankaltaisista asioista heidän kanssaan. Me kaikki voimme kokea minkä mielihyvän hyvin nukuttu yö tuo mukanaan, miten kylmältä sadepisarat voivat iholla tuntua tai miten onnistuminen lämmittää mieltä.

Kulttuurit voivat olla yhtenäisiä vain pienissä suljetuissa yhteisöissä - nykyään sellaista tuskin löytää muualta kuin syvimmästä Amazonin viidakosta, jos sieltäkään. Tai jos kulttuuri vaikuttaa yhtenäiseltä kuten monet Amishi -kulttuurit, ne kamppailevat pakottamisen ja vapaaehtoisuuden välimaastossa, eri yhteisöt eivät ole yksimielisiä "oikeasta" amishilaisuudesta ja joutuvat jopa käymään oikeutta halutessaan poiketa ympäröivän yhteiskunnan vaatimuksista. Kiista siitä, koskeeko oppivelvollisuus amishilapsia ja tarvitsevatko he muita taitoja kuin alkeellisen luku-, kirjoitus- ja laskutaidon hiertää uudelleen ja uudelleen tämän vähemmistön ja enemmistön välejä. Ryhmän sisältäkin, kuten kaikista vähemmistöistä, löytyy aina epäilijöitä, vähemmistön vähemmistöjä, jotka joutuvat kamppailemaan sen kanssa lähteäkö vai jäädä. Jääminen voi olla vaikeaa, kun tavat eivät enää tunnu omilta eikä usko riitä. Lähteminen voi olla vielä vaikeampaa, kun tietää tulevansa menneisyytensä hylkäämäksi.

Jos kulttuuri ei muutu, se ei hengitä eikä se ole elävä kulttuuri. Kiihkeä perinteessä pitäytyjä toki haluaisi pitää kiinni vanhasta, tekohengittää vanhoja tapoja ja perinteisiä uskomuksia, mutta tekohengitys ei pidä ketään kauan elossa eikä alkuperäinen ole lopulta kuin kalpea rekonstruktio vanhasta. Vanha identiteettiä filosofian esimerkki kysyy, monta lautaa voi vanhaan veneeseen vaihtaa, jotta se on vielä sama alus. Monet etniset vähemmistöt haluavat pitää yllä alkuperäiskulttuuriaan mutta onko se mahdollista ja milloin kulttuuri on muuttanut muotoaan niin, ettei sitä ole perusteltua pitää alkuperäisenä? Kanadan inuiitit haluavat edelleen pyytää hylkeitä vedoten alkuperäiskulttuuriinsa. Katsoin kerran asiasta kertovaa tv -dokumenttia. Siinä kaksi miestä lähti pyyntiin moottoriveneellä ja kiväärein aseistautuneina. Jäin ihmettelemään oliko alkuperäiskulttuurissa jäljellä muuta kuin hylje.

Halukkaat voivat toki järjestää perinnekesäjuhlat, joissa juodaan sahtia ja innokkaimmat voivat pukea kansallispuvun ylleen. Ja saattaapa joku haluta elää ilman sähköä päreenvalossa, kaivosta vettä kantaen, ei vain kesäyön idyllissä vaan vuodet ympäriinsä. Harvempi kuitenkaan haikailee kaikkien suomalaiseen kulttuuriin muinoin kuuluneiden traditioiden, tapojen ja elintapojen perään. Kuka haluaa takaisin torpparilaitoksen, mäkitupalaiset ja huutolaislapset, kiertokoulun, savupirtin ja jalkapuun? Nämä kuuluivat suomalaiseen kulttuuriin, eivät kuulu enää eivätkä kuuluneet kaikkien suomalaisten kulttuuriin silloinkaan, kun olivat osa elävää kulttuuria. Maaseudulla oli erilaista kuin kaupungeissa ja kaupunkien porvareilla oli kotonaan erilaista kuin tehdastyöläisillä.

Suomalaisesta kulttuurista puhuminen on harhaanjohtavaa ja suvaitsematonta, koska se sisältää ääneen sanomatta oletuksen siitä, että me tiedämme mitä se on - tai ainakin meidän pitäisi tietää mitä se on jos olemme "oikeita" suomalaisia. Se sisältää myös vastakkainasettelun suomalainen vastaan vieraat, suomalaisuuden näyttäytyessä normatiivisesti arvokkaana, ts. jonain jota pitää edistää ja vaalia. Ei siksi että se on sisällöllisesti arvokasta vaan siksi että se on suomalaista. Jos päädytään siihen, että kaikki traditiot ovat arvokkaita vain siksi, että ne ovat traditioita, joudumme sumeilematta hyväksymään ne ikävämmätkin kulttuuriset tavat. Jos sitten taas haluamme väittää, että ylläpidetään vain "hyvät" asiat, on pakko miettiä mitkä asiat ovat aitoja traditioita ja mitkä satunnaisia tottumuksia, mitkä traditiot ovat oikeasti hyviä ja millä perusteella. Miksi säilyttää traditioita vain niiden itsensä takia? Onko ennakkoluuloisuus kaikkea uutta kohtaan hyvää?

On kokonaan eri asia puhua esimerkiksi suomalaisesta musiikista, suomalaisesta luonnosta tai vaikkapa suomalaisuuden kiroista. Kaikista näistä puhuttaessa voimme keskustelussa täsmentää mitä itsekullakin on mielessä. Keskustelusta tulee oitis mielekkäämpää ja jokainen voi ottaa asiaan kantaa, kun tiedetään mistä puhutaan. Voidaan puhua länsisuomalaisesta maanviljelyskulttuurista tai itäsuomalaisista perinneruuista, silakkakulttuurin eroista muikkukulttuuriin, menestyvistä suomalaisista oopperalaulajista, suomalaisten hullaantumisesta italialaisiin iskelmiin 60 -luvulla tai tangomarkkinoista. Luontokeskustelu voi käsitellä Lapin mäkäräisiä, Perämeren saaristoa tai metsäsieniä ja suomalaisuuden kirot voivat kirvoittaa keskustelun kansantaudeista, väkivallasta tai rajanaapurista.

On lähinnä hupaisaa miten kummallisten lasien läpi äärimmäiset Suomi -intoilijat tämän ns. suomalaisuuden näkevät. Se perinne-Suomi, jota ihastellaan oli täynnä eroavaisuuksia. Länsi-Suomessa syötiin katonrajassa kuivattua leipää ja idässä leivottiin viikoittain. Talot ja pihapiirit rakennettiin eri näköisiksi eri puolilla Suomea. Murteet erottivat ihmiset toisistaan. Yksille itikka oli lehmä, toisille hyttynen. Jotkut olivat hitaita, toiset jäyhiä ja kolmannet iloisen vilkkaita - näin perimätietomme kertoo. Eikä siinä kaikki: oli jo ennen pahamaineisten ulkomaalaisten tuloa suomenruotsalaisia, monta sorttia saamelaisia, romaneja, tataareja, juutalaisia. Oli paheellisia kaupunkilaisia (eritoten Helsingissä) ja puhdassieluisia maaseudun eläjiä.

Ehkä se ainoa piirre, jonka monet jakoivat tässä oletetussa yhtenäiskulttuurissa, oli valtiovallan ja auktoriteettien kunnioitus, arvostus, pelko. Pappi, tuomari, poliisi, apteekkari, kunnanlääkäri ja opettaja olivat ainakin maalaiskunnan auktoriteetteja, joita piti totella ja kuunnella. Auktoriteettiusko taitaakin olla se helmasynti, joka vieläkin tekee Suomesta niin tunkkaisen, rajoittuneen ja kaikkea todellista muutosta vastustavan. Kaikenlaisia näennäisuudistuksia tehdään ilmeisesti uudistamisen riemusta puntaroimatta suoria tai epäsuoria vaikutuksia ihmisten elämään. Ei sitä tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, kun kuulee miten konduktöörit "vapautettiin" lipunmyynnistä ja sen jälkeen mietittiin pitäisiköhän sitä olla niitä lipunmyyntiautomaatteja, puhumattakaan pitäisikö niissä olla selkeitä ohjeita millä lipulla mennään minnekin.

Itse tutustuin tähän riemastuttavaan uudistukseen joutuessani tullessani kesällä Tikkurilasta Helsinkiin. Koska minulla on Helsingin sisäisen aikalipun kyljessä myös arvoa, en jäänyt ostamaan lippua asemalta vaan kiiruhdin junaan maksamaan matkani lippuautomaatilla. Automaatti halusi minun painavan määränpääni tai matkan pituuden mukaan (en tiedä kummasta oli kysymys) jotain seuraavista näppäimistä: seutu, 1, 2, 3. Helppo tehtävä sille, joka on tottunut matkustamaan Tikkurilan ja päärautatieaseman väliä. Minulla ei ollut aavistustakaan mitä nappia painaa sillä missään ei näkynyt tietoa siitä mitä nappia pitäisi painaa.

Työntekijöitä halutaan kaikkialta vähentää, mutta tämä ns. itsepalvelukulttuuri on ikävä. Ja käsitteenä järjetön. Mitä tämä "itsepalvelu" oikein on? Eikö olisi todenmukaisempaa ilmoittaa "meillä ei palvella". Tämä valitettavan usein koskee myös niitä kahviloita tai ravintoloita, jossa on tarjoiluhenkilökuntaa. Pöytään kyllä saa tilauksensa mutta lopun edestä pöydät yleensä ovat täynnä likaisia astioita, joita kukaan ei vie pois, puhuttamattakaan siitä, että joku pyyhkisi pöydän puhtaaksi. Harvemmalla on kotona kotiapulainen, joka tuo keittiöstä kahvikupillisen ja voileivän pöytään, itse se pitää tehdä ja hakea. Onko tämä nyt sitä itsepalvelua? Se taitaa pikemminkin olla sitä, että omassa kodissa tehdään asiat itse mutta kodin ulkopuolella voi odottaa toisten passaavan. Ei kai kukaan kylään kutsuttukaan mene keittiöön hakemaan itselleen syömisen tykötarpeita?

Palvelukulttuuri, sekin yksi kulttuurin muodoista, vaihtelee maasta toiseen. Yhdysvalloissa useimmilla huoltoasemilla reipas henkilö tulee tankkaamaan autosi, kunhan tööttäät kahdesti. Japanissa joku ilman muuta rientää tankkamaan ja kumartaa vielä kohteliaasti, kun lähtee matkaan. Onpa sattunut hiljaisena aikana sellaistakin, että kaikki neljä bensiinimiestä asettuivat riviin kumartamaan yhdessä. Kyse ei liene vain halusta osoittaa kohteliaisuutta ulkomaalaisia kohtaan. Lentokentälläkin kun kone irtaantuu portista ja sitä työnnetään pois, sitä huoltaneet työntekijät rivissä kumartavat ikään kuin kunniaksi. En tiedä onko kyse hyvän matkan toivotuksesta vai kiitoksesta tilaisuudesta palvella. Hyvän mielen se, ainakin minulle tuottaa samoin, kun se kun vaate- tai muun vastaavan kaupan myyjä kiiruhtaa ostoksen kanssa ovelle ojentaakseen sen asiakkaalle ovensuussa. Olisihan se epäkohteliasta, jos asiakas joutuisi kantamaan kassalta ovelle asti!

Meillä palvelukulttuuriin on perinteisesti suhtauduttu nuivasti ja muistan elävästi hyvin, miten 70 -luvulla tietyissä piireissä ajatusta kotiapulaisen tai siivoojan palkkaamisesta pidettiin moraalisesti tuomittavana. Jokaisen on siivottava omat nurkkansa -ajattelu teki siivoamisesta samalla jokaisen velvollisuuden ja samalla jotain huonoa ja halveksittavaa. Siivoojan tai muun kotiapulaisen palkkaaminen - oli sitten mistä tahansa elämäntilanteesta kyse - nähtiin alistavana kapitalistisena hapatuksena. Siksi kai siivooja -nimikkeestäkin haluttiin päästä eroon. En koskaan ymmärtänyt miksi siistijä -sana oli jotenkin parempi kuin siivooja. Siistijä kuulostaa ainakin minun korvaani henkilöltä joka vähän kevyesti järjestelee papereita ojennukseen ja heiluttelee pölyhuiskua - jonkun täytyy edelleen siivota.

Onneksi olemme tästä äärimmäisyydestä päässeet eroon. Vanhukset, jotka joko omasta halustaan tai viranomaisten halusta asuvat kotonaan, olisivat aikamoisessa pulassa, jos heidän oletettaisiin huhkivan pölyimurin kanssa tai kiipeilevän ikkunalaudalla pesemässä ikkunoita. Pahoin kuitenkin pelkään, että todellisuudessa on monia vanhuksia, jotka huononäköisinä eivät näe minkälaisessa siivottomuudessa joutuvat elämään, kun sitä siivousapua ei olekaan tarjolla. Ja on niitä, jotka ovat sisäistäneet henkilökohtaisen siivousvelvollisuuden niin, etteivät osaa ajatellakaan ulkopuolista siivousapua.