Miten gayelokuvagenre on muuttunut kahden viime vuosikymmenen sisällä?

26.03.2021

Teksti:

Harald Olausen

Eilen torstaina 25.maaliskuuta Ylen Areenan sivuilla oli Laura Frimanin kolumni otsikolla "Olen rakastanut törkeitä miehiä, mutta nyt riittää". Friman kertoo naisen näkökulmasta, millaiselta on tuntunut miehisen katseen alla naisena eläminen. Kun he katsoivat yhdessä poikaystävänsä kanssa Martin Scorsesen The Wolf of Wall Street -elokuvaa etikkasipsikulhokin oli vielä puolillaan. Kun kesken elokuvan poikaystävä kysyi Lauralta "Eikö tää tunnu susta yhtään pahalta?" Laura oli hämillään. "Pahalta? Miksi tuntuisi? No, kuulemma koska häntä voisi ahdistaa katsoa elokuvaa, jossa alistettaisiin ja esineellistettäisiin minuutti ja tunti toisensa jälkeen mahdollisimman vähäpukeisia miehiä. Sinänsä ajatuskin on absurdi, koska eihän sellaisia elokuvia oikeastaan ole olemassakaan, Friman vielä vahvistaa. Tässä Laura ja poikaystävänsä ovat väärässä.

Miestä esineellistäviä elokuvia on kyllä olemassa ja vieläpä pilvin pimein mm. End of the Century -elokuva. Pier Paolo Pasolini toi Saden kuvaston valkokankaalle elokuvassaan Sodoman 120 päivää vuonna 1975. Lucifer Morningstar on yksi harvoja television bi-hahmoja. Foxin suositun Lucifer-sarjan roolissa Tom Ellis, joka usein näytetään vähissä vaatteissa. Pedro Almodovar on näyttänyt miesvartaloa koko ihanuudessaan koko uransa ajan. Tässä Mitä olen ansainnut tehdäkseni tämän 1984. Kohteena Luis Hostalot katsojana Carmen Maura. Se alistava ja seksistinen homokatse on ollut vain hiljaa ja piilossa heteroilta. Vasta 2000-luvulla se on saanut julkisuudessa riehaantua ja näyttää hurjat puolensa. Homoelokuvissa ongelmaa on valotettu tarkalla silmällä mm. toissa vuonna Vinokinossa nähdystä I Am Jonas, 2018 -elokuvassa, josta kirjoitin QX:ään.

Elokuvan yksi avain on ymmärtää, miten rikkinäinen ja häilyväinen olento ihminen on tunteissaan ja ajtuksissan niin nuorena kuin vanhankin. siksi se muistuttaa heti aluksi meitä siitä, että kaikella sillä mitä koemme on merkityksensä elämässämme, sillä mikään ei täydellisesti unohdu vaan pysyy piilossa odottaen aikaa, milloin se tulee esille jossain muussa muodossa. Elokuvan kaltoinkohdeltu kerubimainen poika ei ole vain poika- vaan myös vanhojen ja rumien setien hahmossa langennut ja lannistettu enkeli, joiden surkeat elämät vilahtahtavat silmiemme edessä, kuten myös kaikki ne pojat - me itse mukaanlukien, joiden surkeat elämät ovat vilahtaneet ja tulevat vilahtamaan välinpitämättömien silmien edessä niin kauan, kun oman himomme nimissä ummistamme silmämme siltä rikolliselta hyväksikäytöltä ja väkivallalta, mikä tekee meistä ja heistä kuolevia enkeleitä toisten samanlaisten hyväksikäyttäjien kynsissä pahan kierteen jatkuessa hamaan loppuun.

Pedroalmodovarimaisia vaikutteita itseensä imenyt festivaalien paras ja koskettavin elokuva on sekä kompleksinen että homoelokuvagenressä yllättävän avoin näille peitetyille ongelmille, ja samalla rajua kritiikkiä seksististä sekä pinnallistunutta hyväksikäyttäjähomomaailmaa vastaan, jossa ihmisillä itsellään eikä tunteilla ole mitään väliä, jos olet nuori, nätti ja sinulla on paksu ja iso mulkku, mikä toimii pikkurahasta kuin paloruisku sammuttamassa erotiikannälkäisten vanhojen ja rumien miesten hurjia seksiafantasioita. Näin on elokuvan pääesittäjällä, joka on pahasti rikki niin fyysisesti kuin henkisesti siihen, ettei löydä mistään ihmimillisyyttä tai rauhaa, ja aitoa välittämistä homojen keskinäisissä suhteissa. Elokuvan homoseksi on iljettävää ja kaupallista sortamista ja suorittamista. Välineitä ja isoja kumituppeja perseeseen kivun ylärajoilla tungettuna. Siitä puuttuu kaikki inhimillinen, kuten suuteleminen, hyvänolontunne, toisen läheisyys tai inhimilliset olennot hymyistä nyt puhumattakaan.

Pier-Paolo Pasolinin Tuhannen ja yhden yön filmatisoinnin Nur-Eddiniä muistuttava pääosanesittäjä on ajautunut narkkaamisen kautta huonoon homohuorajengiin ja rakastunut sen väkivaltaiseen heterojohtajaan, jolle kaikki on vain ansaitsemismielessä tehtyä työtä, ystävyyskin. Hänellä ei ole haluja tuhlata hellyyttä sitä kärttyvälle, vasta 22-vuotiaalle, itseensä rakastuneelle kauniille pojalle, joka haluaisi vain hellyyttä, oman poikaystävän, ja poikien välistä keskinäistä kaveruutta, leikkejä sängyssä sekä oman kullan kanssa bailaamista paikallisessa homodiskossa. Mutta se on liikaa vaadittu siinä toivottomassa elämässä, missä mennyt ei ole nykyisyyden hallinnassa, ja niissä piireissä mihin hän on ajautunut, eikä muutosta parempaan ole näköpiirissä maailmassa, missä huono karma ja surkeat kohtalot kietoutuvat vaarallisesti toistensa ympärille toisiaan kuristaen.

Eräs vanha ja ruma mies ostaa pojan rakastetun kokonaan itselleen ja poika suuttuu tästä ja alkaa raivota. Muutaman turpakeikan jälkeen rakastettu paljastaa muuttavansa miehen eläkepäiviksi Espanjaan. Ja kun poika kysyy viattomasti milloin hän tulee takaisin, rakastettu vastaa: en koskaan ja antaa neuvon jäähyväiseksi: "Etsi itsellesi vanha mies, sinut on tehty rakastettavaksi." Elokuvassa rakkaus on valuuttaa eikä sekään rakkaus ole rakkautta vaan jonkin nautinnan kohteena olemista pakosta, sellaisen joka on vanha ja ruma ja jolla on rahaa eikä se kiinnosta poikaa. Kun oma rakastettu ei vastaa ja hylkää hänet, hän löytää ystävän toisesta koviksesta, joka osoittautuu samanlaiseksi kylmän laskelmoivaksi hyväksikäyttäjäksi kuin pojan rakastettukin sillä erotuksella, että hän tunnustaa olevansa homo, jolle kullinimeminen on sekä työtä että huvia, mutta lämpöä ei hänestäkään heru yhtään sen enempää.

Poika ei saa eikä löydä haluamaansa muistakaan ihmisistä. Silti hän kaikessa lohduttomassa tyyneydessään selviää tästä umpikujasta löydettyään lopulta sillalla seistessään ja ilmeisesti itsemurhaa hautoessaan yhden ihmisen, joka välittää hänestä. Vai välittääkö ja jos välittää niin millä tavalla? Ukko on ruma ja vanha ja nuorukainen ei saa mielestään kavereitaan ja suurta rakkauttaan, eikä hän ole valmis sittenkään vaihtamaan sairasta ja epävarmaa vapauttaan varmaa mutta tylsään tulevaisuuteen ukon rinnalla jossain Kanadassa neljän seinän sisällä. Elokuvan voi nähdä myös monen homopojan peterpanismia tihkuvana ylistyksenä. Kaksikymppinen homostelun makuun päässyt poikkeuksellisen kaunis ja hyvinvarustettu nuorukainen ei halua kasvaa tylsäksi ja rumaksi suorittaja-aikuiseksi. Hän vaihtaa koko elämän kestävän huoruuden ja alistumisen mieluummin satunnaiseen, ja omaehtoiseen huoruuteen, pitäen itsensä yhä ikäänkuin neitseellisen vapaana pakosta ja etsimään kaiken rumuuden ja pahan keskeltä vielä pitkitetyn nuoruutensa loppuraitilla oman itsensä puhtauden alkukuvaa peiliksi itselleen, sillä hän on itse viattomuus ja puhtaus likaisen maailman keskellä. Kyllä se siellä jostain vielä hänen eteensä tupsahtaa, elokuva antaa optimistisesti ymmärtää.

Eräänä surkeana päivänä poika joutuu vaarallisen ja sairaan pianistin sadististen leikkien uhriksi, palaa sillalle ja melkein kuolee siellä häntä odottaneen tutun vanhan ja ruman ukon syliin. Poika jää miehen luokse ja mies alkaa suunnitella yhteistä tulevaisuutta. Se ei kuitenkaan kiinnosta poikaa, joka pakenee lentokentältä tuttuihin maisemiin. Tässä vaiheessa huomasin että olen tämän saman tarinan katsonut aiemmin eräässä japanilaisessa homoelokuvassa 2000-luvun alussa vaikken nyt nimeä saakaan mieleeni. Poika on onnellinen ja vapaa. Miten se on mahdollista? Hän ei anna periksi helpoille houkutuksille. Siitä kielii lopun juoksu ulos ahdistuksesta ja huoleton nukahtaminen metsän mättäälle.

On myös toinen ongelma. Heterot ovat vasta heräämässä siihen, etteivät seksuaalisten vähemmistöjen kertomukset ole aina kauniita. Hesarissa oli muutaman vuoden takaisen Vinokinon aattona torstaina 21.11.2019 Eleonoora Riihisen omituinen kirjoitus queerelokuvista otsikolla "Ja he elivät surkeina ja yksinäisinä elämänsä loppuun asti". Hesarin toimittaja, muut, heterot ovat vasta heräämässä laten litkimisensä lomassa siihen, etteivät seksuaalisten vähemmistöjen kertomukset ole aina kauniita, innostavia, terveitä, eikä sateenkaarimaailman tympeäksi mainoskoodiksi koodiksi muuttuneen LGBTQ-lyhennelmän alla eletä sulassa sovussa, tai olla ollakaan, heidän yllätyksekseen, onnellisia. Toimittaja ei tiedä, että juuri tätä vääristävää ja inhottavaa tapaa syrjiä homoja leimaamalla heidät onnettomiksi surkimuksiksi vastustamaan synnytettiin nykyiset homoelokuvat.

Homot olivat saaneet tarpeekseen paitsi siitä, että heidät luokiteltiin psyykkisesti sairaiksi, että myös elokuvien ja viihdeteollisuuden tapaan luoda heistä kärsiviä epäihmisiä vaikka he itse kokivat rakkautensa erityisenä, erilaisen ja jotenkin hienompana kuin heteroiden vastaavaan. Tätä kuvaa Outi Heiskanen kirjoitus Filmihullun kaksoisnumerossa 4-5/1997 elokuva- ja video-oppaassaan nimeltään Gay Hollywood, jonka kirjoittaja Steve Stewart ihmettelee sekä suoraan, että rivien välitse esimerkkinä homot kurjissa ojissa kuvanneen Stonen värikästä mielikuvitusta JFK-elokuvansa homoiljetysten vastenmielistä maailmaa:"Orgiat, joiden puvustus on kuin suoraan Milos Formanin Amadeuksesta, maalailevat Stewartin mukaan naurettavan yliampuvan kuvan "alamaailmasta", jonka homohallitsijat näyttävät pystyvän melkein mihin pahuuteen tahansa."

Silloin viimeistään homojen mitta täyttyi. Muistan miten itsekin kirjoitin tuosta elokuvasta ja haukuin sen homoiljetysmaailman lyttyyn. Olimme yksinkertaisesti saaneet tarpeekseen heteroiden päällemme liimaamista paholaisen symboleista ja syttelyistä osallisuudesta Kennydyn salamurhaan. Elokuvasta tuli homoille sen jälkeen oman rituaalinsa mukaan täkeä osa tästä puhdistautumista ja siksi queerelokuvia alettiin tehdä vimmatusti niin amatööri- kuin hieman myös ammattipuolella. Näitä elokuvia voi kautusa nimellä "homokivikauden elokuvat" ja niissä rimpuiltiin irti heteroiden meille antamasta sairaasta kuvituksesta ja luokituksesta. ja Ja koska homoseksuaalisuutta ei voitu suoraan käsitellä elokuvassa ennen 60-luvun loppua, se oli tuotava esille verhoillusti. Hollywoodin kultakauden elokuvathan olivat tuottaneet variaatiota amerikkalaisesta heteroseksuaalisesta unelmasta, missä homot ja lesbot sysättiin pois kadun aurinkoiselta puolelta.

Homoelokuviin vaikuttaa vielä tämä historiallinen taakka, ja kuvattaviin tarinoihin homojen alistettu asema, mikä ei ole Prideistä huolimatta parantanut tilastojen mukaan missään muussa kuin siinä etteivät tietyt pohjoiset hyvinvointivaltiot enää (virallisesti) sorra homoja, ja että meillä on samoja oikeuksia kuin hetereoillakin. Hollywoodissa homoseksuaalisuus löysi paikkansa unelman kääntöpuolella, amerikkalaisen painajaisen kuvastosta. Se ei poistanut edes Stonewallin jälkeen sitä pitkää varjoa, mikä homouden yllä vieläkin oli. Homoseksuaalista itsestään tehtiin kävelevä painajainen, sosiopaatti ja psykopaatti, jonka tehtäväksi koitui ravistella lopulta suvereenia yhteiskuntaa. Homosta tehtiin vaarallinen hullu ja perverssi - ja siksi kadotukseen tuomittu.

Ja tämä tuotti hedelmänä lisää väkivaltaa, syrjintää ja homomurhia. Vuonna 1980 valmistunut Al Pacinon tähdittämä Yön kuningatar-elokuva, oli raju kertomus homomurhaaja jahtaavan poliisin soluttautumisesta New Yorkin homopiireihin asettumalla samalla itse murhaajan syötiksi (Pacino on esiintynyt kahdessa muussakin homoroolissa Yön kuningattaren lisäksi. Hikisessä iltapäivässä, ja Aidsiin kuolevana asianajajana HBO:n tuottamassa Tony Kushnerin näytelmän tv-dramatisoinnissa "Angels in America", jota voi pitää hyvällä syyllä parhaana koskaan tehtynä homonäytelmänä, ellei koko Shakespearen tuotantoa oteta lukuun). Heti elokuvan tultua julki eräs hullu papinpoika ajoi autollaan keskelle Yön kuningattaren aitoa kuvauspaikkaa surmaten kaksi homomiestä.

Vielä niinkin myöhään, kuin 90-luvulla patrioottisessa ja machomaisessa Bravehartissa (jonka Irlannin huumaavan ja mölyisen ensi-illan olin todistamassa Dublinissa englantilaisille mahat kippurassa nauravan yleisön kanssa), kuningas Edward I:n poika esitettään naismaisena ja iljettävänä homona, jonka yhtä vastenmielisen homopoikaystävän kuningas tappaa heittämällä tämän ikkunasta ulos, jotta prinssi edes vähän miehistyisi ja itsenäistyisi (tässä kohdin yleisö puhkesi raikuviin kättentaputuksiin, ei siksi että kyseessä oli vastenmielinen homo vaan että se oli englantilainen homo).

Ja samanlaisia homokivikauden elokuvien esimerkkejä, joko suorasta suunsoitosta tai hienovaraisemmasta homohalveksinnasta tai sitten päinvastoin, tuhoon tuomittuja homokohtaloja elokuvahistoriassa, on kamalia esimerkkejä, joista amerikkalainen komediaelokuva "Skandaali Neron kylpylässä", on taas surkuhupaisin todiste, tai Gay-Casablancaksi kutsutun Hämähäkkinaisen suudelma kertomuksena poliittisin ja traagisin, mutta jonka poikkeuksellisen vahvaa sädekehää himmentää vastenmielisen pääosanesittäjän, William Hurtin esittämä camphenkinen ja naismainen stereotyyppihystreerihomo Luis Molina, homoseksuaalisuutensa takia vangittu somistaja, jonka vankilanjohtaja on luvannut vapauttaa, jos Molina saa selville tärkeitä asioita sellikaveristaan ja poliittisesta vangista nimeltään Valentin Arregui, johon onneton Molina rakastuu.

On kummallista syyttää Riihisen tavoin väärien johtopäätösten harhauttamana queerelokuvaa sellaisesta näköalattomuudesta kuin mitä kirjoittaja tekee rivien välistä, sillä kyse on ihan jostain muusta. Kysymys on hieman sama, minkä takia Filosofi Ludvik Wittgenstein piti tanskalaista eksistentiaalifilosofi Sören Kirkegaardia koko 1800-luvun ylivoimaisesti tärkeimpänä ajattelijana. Päättävässä epätieteellisessä jälkikirjoituksessaan Kierkegaard kirjoitti subjektiivisuudesta, joka oli hänen mielestään totuus: sillä muutoin olisimme unohtaneet sen mikä sokraattisessa ajattelussa oli arvokkainta. Kun Sokrates uskoi, että jumala oli olemassa, hän piti kiinni objektiivisesta epävarmuudesta sisäisyyden koko intohimolla; ja juuri tuohon ristiriitaan, tuohon riskiin, sisältyy usko.

Samalla tavalla ajattelee queerriskistä ja epävarmuuden autuudesta varmuuden valheiden ja heteronormativiivisuduen puristuksessa vaikka naamioikin sen vieraannuttamismielessä hellästi campin valheeseen, sillä sokraattinen epävarmuus on kuin nokkela pila verrattuna absurdiuden vakavuuteen. Sokraattinen eksistoiva sisäisyys on todella queeria, ja lajissaan nykypäivälle vierasta kreikkalaista suruttomuutta verrattuna heteronormatiivisen varmuuden aiheuttamaan mielen rasitukseen. Perin outo näkemys siis toimittajalla - ellei kyseessä ole provokaatio tai tietämättömyys sitä taustaa vasten, että queerelokuvista on jo nykyisin paljon tutkittua tietoa sen camp-henkisyydestä ja vastarintaluonteesta, sekä erityisestä homohalun katseesta, josta minäkin olen kirjoittanut jo kymmenisen undegroundqueerkirjaa.

Lyhyesti sanottuna kyseessä homoelokuvien huumorin ymmärtämisen kohdalla on sellainen puhdas sokraattinen epävarmuus, mikä on usein niin nokkela pila verrattuna absurdiuden vakavuuteen, ettei sitä tavallinen katsoja edes huomaa - saati sitten vahvasti ennakkoluuloinen ja provosoimista etsivä toimittaja, koska se on se ei-heteroita miellyttävä homovyoeristinen himon katse, mistä Platon puhuu Pidoissa, ja mitä Thomas Mann jalostaa kuolema Venetsia-kirjansa pääosan esittäjän pohdinnoilla viattomuus/puhtaus-ajatusparilla oman piilohoelämänsä epäonnistumisten valjetessa hänelle yhdessä pikaisesti luodussa katseessa kauniiseen puolalaisylimyspoika Tadzioon.

Hesarin toimittajan pitäisi hyvin tietää Ibsenin (Aristoteleen telos-ajattelun mukaan) melodraaman kaavan omaksuneen Hollywood suoltavan ammatikseen tekotaiteellista ja epäaitoa onnellisuuspaskaa romantikkannälkäisten pikkulasten päälle Disney-kaavan mukaan niin, etteivät he yksinkertaisesti ymmärrä, jos homoelokuva ei toimikaan totutun kaavan, vaan antikaavan mukaan lyöden rivien välistä kaiken vakavan, pömpöösin ja mahtailevan krääsän. Tai se tuttu kaava on joko campina nurinperin käännettynä itsesäälistä kurjuuden ylistyssinfoniaa homon ikuisesta alemmuudentunnosta. Hesarin toimittaja ei nyt vaikuta kovinkaan vakuuttavalta kirjoituksessaan. Ehkä hän on katsonut liikaa näitä homokivikauden ensimmäisiä elokuvia, joissa stigma ja vieraantuminen olivat korostetusti esillä, ja liian vähän uuden sukupolven homoelokuvia, joiden aika alkoi Brokeback Mountainista vuonna 2005. Mutta jo sitä ennenkin ilmassa oli uusia tuulia ja tehtiin loistavia homoelokuvia, joiden tekotapa ja teemat olivat universaaleja. Esimerkiksi queerelokuvien klassikon, Happy Togetherin linja ei ole kaukaa haettuna metodina vain homojen omista kärsimyksistä. Elokuvan ohjaaja Won Kair Wang on Hongkongin vastine pohjoismaiselle August Strindbergille, joka osasi siirtää taidokkaasti jokaiseen kuvaamaansa henkilöön omaa itseään, sekä neuroottista ja monitahtoista persoonaansa.

Se mitä Hesarin toimittaja ei kirjoituksessaan selvästikään tiedä tai halua tietää, on eräällä tavalla salakirjoituksella kirjoitettu jokaisen queerelokuvakatsojan otsaan Happy Togetherin ohjaajan Won Kair Wangin sanoin: "Onnelliset rakastavaiset ovat kaikki samanalaisia. Rakastavaiset, joiden suhde särkyy ovat kaikki erilaisia. He asettavat itsensä sekä toisensa ainutlaatuisiin tunteellisiin kidutuksiin." Ranskalainen kriitikkona aloittanut tunnettu ja hyvä elokuvaohjaaja, Francois Truffaut kirjoitti vuonna 1975 ilmestyneessä "Elämäni elokuvat"- kirjassa, että oli valmis ottamaan kaikkien niiden elokuvat ajatuksiinsa, jotka olematta moraalittomia, epäilivät muiden moraalia. Se mistä Hesarin toimittaja ei mainitse mitään, ei ole suuri salaisuus. Ulkopuolelta queerelokuvien vuoden ehdottomasti kuumin, älyllisin ja poliittisin queerelokuva on epäilemättä Jokeri, mikä kertoo ghettoutumisenvastaisesta kyllästymisestä homouden omineisiin ja sen aina samanlaisesti vain poliittisena taisteluna näkeviin militanttikativisteihin.

Homoleffa voi olla homoleffa paljastamatta sitä olevansa tai kuvaamatta itse asiaa perinteisestä näkökukulmasta nippuna irrallisia ja siirappisia tunteita ja intohimoja homoelokuvien vakiintuneen käytännön mukaan. Vähän samalla tavalla kun Dario Folla on näytelmä, minkä nimi on osuva piilohomofantaisioiden täyttämälle oikealle (95% homomaailmasta) homomaailmalla: Kaikki varkaat eivät tule varkaisiin, joten kaikki homotkaan eivät ole saman logiikan mukaan homoja. Miksi sitten homoelokuvafestivaalien ulkopuolelta kaupallisen levitykseen suuren yleisön suosikiksi noussut Jokeri on minusta aito ja ajankohtainen queerelokuva - ja keskinkertaisen keskiluokkaisen turvallisuusajattelyn kyllästämien keskitien kulkijoiden ulottomattomissa, vaikka ihmiset ovat murhahimoisia ja raakoja, yhteiskunta roistojen käsissä ja ahdistavan tappava, eikä näkyvillä ole ketään hyvää tai muutosta parempaan?

Juuri siksi. Ihan samalla tavalla kuin Vinokinossa nähdyissä homoelokuvissa homot eivät anna enää periksi. Myöskään queer-Jokeri ei anna periksi - tämä periksiantamattomyys ja pystyssäpäin (pride sana on eräässä festivaalilla nähdyssä elokuvista käännetty näin), vaikka on yhteiskunnallista pahnanpohjimmaista omassa toivottomuuden päättymättömässä lajissaan - eräänlainen ei kenenkään pitämä tai tarvitsema näkymätön turhake, jolle ei ole mitään käyttöä edes omalle itselleen. Ei muuta, kuin kuvitella kaiken ja runkata tyhjille seinille ihan kuten kansalliskirjailijamme Aleksi Kiven kerrotaan tehneen Lapinlahden mielisairaalassa loppuvuosinaan. Kun Hesarin toimittaja syyttää homoelokuvia surkeuden ja säälittävyyden levittämisestä, pitää muistaa ettei tässä kiiltokuvamaailmassa HBO-sarjoineen enää kovin moni muista aikaa, jolloin puhuttiin esim. Strindbergin Kuolemantanssista, joka on taas heterovastine Won Kar Wanin queerklassikko Happy Togetherille, minkä kaavaa niin sekä monet nykyqueerelokuvat että hyvät heteroelokuvat Ingmar Bergmannista lähtien lohdottomassa menetyksen pelossa ja rakkauden kaipuussaan noudattavat.

Kuolemantanssin ja Happy Togetherin sekä queerelokuvien päähenkilöt eivät ole usein vain toistensa, vaan myös olosuhteittensa vankeja nurkkaan ajettuina vankilassa, jossa ei ole kysymys ibseniläisittäin tapahtuvasta elämänvalheen paljastumisesta tai puhdistumisesta, vaan raatelevasta viimeisen lopun alusta, hetkeä ennen kuin viimeisetkin silmälaput on poistettu sen tosiasian edestä, että runoilemisen kyky lakkaa, ja että edessä on enää sen jälkeen vain epämiellyttävän todellisuuden alastomuus särkyineen ja vihlovine kipuineen sen jälkeen kun unelmat ovat poksahtaneet rikki. Hesarin toimittaja ei taida olla tietoinen tai ole kuullut aikaisemmin näistä tavoista kertoa elämän raadollisuudesta sekä pinnan alla piilossa vaanivista vaaroista tai lukenut alan klassikkoja, joihin myös queerelokuvien taitavimmat tarinat emotionaalisella tasolla limittäytyvät. Mutta turha niistä on syyttää queerelokuvia. Varsinaisesti syy on saksalaisen Vaaliheimolaiset-kirjan kirjoittaneella Goethellä, jolla kriitikinomaisesti heteroavioliittoon tuntui sisältyvän jotain peruuttamattoman ja lopullisen sitovaa kauheaa jäykkyyttä. Ihan kuin aviopuolisoiden ihastuessa suhteen ensi metreillä kokema räjähtävä ja alkuvoimainen rakkaus muuttuisi avioliitossa vastakohdakseen, rakkautta kuristavaksi tavaksi ja laiksi, josta poikkeaminen on molemmille kohtalokasta - kyse on queerakkaudesta, jolla ei ole mitään tekemistä velvollisuusetiikkaan nojautuvassa normatiivisessa sateenkaarirakkaudessa vauvankakkoineen, tuntuu Goethe ennakoinneen. Goethellä queertragiikka oli yhteiskunnan traagisuutta nimenomaan sen silloisessa heteronormatiivisessa mielessä - intohimo rakkaudessa oli queer ja siksi kielletty.

Vaaliheimolaisten, mitä kuvauksena voi pitää sen ajan radikaaleimpana, rakkaus törmäsi porvarillisen maailman rajoituksiin, joita se oli itse huolella rakentanut esteiksi todellisten tunteiden ja välittämisen piilottamiseksi. Kaikki tämä jotta avioliitto olisi vain osa tuottavaa yhteiskuntakoneistoa, alistavaa ja uusiutuvaa porvarillista yhteiskuntaa ylläpitävä väline, jossa velvollisuuksien täyttämälle rakkaudelle ei ollut alkuhurmaantumisen jälkeen riittävästi elintilaa, ja jossa se aina väistämättä muuttui suhdetta ja elämää tukahduttavaksi kahleeksi, josta vapauden nimissä molempien olisi pyristeltävä eroon ennen kuin henki, tunne ja aitous lopulta näivettyvät ja kuihtuvat pois - kuulostaako tutulta? Vaaliheimolaiset voisi tulkita myös varoitukseksi queereille homorakkauden instutionalisoitumista vastaan, jolloin se on myös enemmän sitä miksi Goethe kirjoitti varoitukseksi kirjansa.

Juuri tätä ummehtunutta jäykkyyttää vastaan camp-henkiset queerelokuvat ovat yrittäneet taistella. Queerelokuvia kuvaa paremminkin se, mitä Jean-Paul Sartre tarkoitti sanoessaan koko Jean Genetin tuotannon perustuvan jatkuvaan varuillaanoloon, että näennäisyyden, joka oli alinomaa joutumassa hyväksytyksi todellisuutena, oli alinomaa paljastettava perimmäinen epätodellisuutensa. Queer on siis aavistuksenomainen häivähdys jotain aavistamatonta, jotain sellaista, mitä ei ole olemassakaan, jonkinlainen käännetty arvojärjestelmä tai arvottomuuden tila, jossa näennäisyys tarjoaa hänelle hänen ainoan todellisuutensa. Asia, josta Hesarin toimittaja ei myöskään mainitse mitään. Mutta kuten kauneuskin, on tämänkin oivaltaminen katsojan omissa silmissä, jos ne ovat sokeat tai heterorähmän peitossa, voi tulos olla yhtä tyhjän kanssa. Pitääkö homojen suhde esittää aina ongelmallisena ja eroamisherkkänä, koska meillä ei ole romanttistäyteisen rakkauden loputtua mitään sanottavaa toisillemme? Eihän muillakaan ole sen ohikiitävän onnellisuuden hetken huuman haihduttua sen sileän tien, kun arki, järjestys ja huolet astuvat suhdetta pilaamaan. Eikä kukaan enää nykyisin esitä tarinaa sellaisena kun se on, vaan sellaisena kun sen henkilöt sen luulevat kokeneensa proustilaisittain kärsien päässään sekopäiseksi tekevää eksistenssituskaa.

Hesarille Vinokinon tarjonnan arvioinut Eleonoora Riihinen oli havahtunut omien sanojensa mukaan queer-elokuvien kaavaan syksyn Rakkautta & Anarkiaa-festivaaleilla. Queer-elokuvissa hänen mukaansa rakkaus oli puhdasta, kaunista ja täynnä sisäänkirjoitettua menetystä, ja se jäi usein puhtaaksi kipunoivaksi kaipuuksi. Toimittaja esittää vielä naivin teorian Queer-elokuvien idealistisesta rakkauskuvauksesta, mikä hänen mielestään on musertavan tragedian sivutuote: "Se syntyy asetelmasta "maailma vastaan me". Esimerkiksi kuluvan viikon viikonloppuna Turun seudun Setan Helsingissä järjestämällä Vinokino-festivaalilla on tilaisuus laskea, kuinka monelle LGBT-hahmoille käy huonosti (LGBT on lyhenne sanoista lesbian, gay, bisexual, transgender). Veikkaukseni on, että aika monelle." Maailma vastaan asetelmasta syntyy maailmassa kaikki, joten siinä ei ollut mitään uutta taivaan alla. Mutta siinä Hesarin toimittaja on oikeassa, että kyseessä on hienovaraista mielipiteen syöttöä heteroille suvaitsevaisuuspropagandan nimissä, vaatimuksella saada itselleen ansaitsemansa kunnioituksen vapaana yksilönä, joka saisi toteuttaa vapaasti omaa ihmisyyttään. Mutta mikä voisi olla arvokkaampaa? Oikea suvaitsevaisuus on nimittäin vain "tolkku ja maltti" eli brittiläistä "common senseä" noudattaen järjen ja sydämen liitto, kuitenkin siten, että järkevät perusteet ovat ensisijaiset keskustelun lähtökohdat.

Suvaitsevaisuus on vallanpitäjien järkevää sopeutumispolitiikkaa, ja sellaisenaan vastustettavaa - pehmeällä despotialla suostuttelua ovelien markkinavoimien tavoin, sillä se tarjoaa halvan ja valheellisen lohdun sille, joka on niin alhaisessa asemassa, että voidakseen tuntea olevansa jotain, hän tarvitsee yleisenä tunnustuksena häntä hallitsevilta suvaitsemisen, mikä usein nykyjään yhtenä väärän kuninkaan päivänä LGBTQ-maailmassa jää muutamaksi kauniiksi mutta lopultakin tyhjäksi sanaksi, lipuksi kaupungintalon tangoissa tai muutamaksi lakiin kirjatuksi näennäishelpotukseksi, kuten olemme sateenkaaritapahtumissa huomanneet käyvän. Kyseessä on ranskalaisten teoreetikkojen, ja erityisesti Jacques Lacanin, esittelemä mielenkiintoinen näkemys. On aika selvää, että vieras Toinen asettaa vakavan haasteen suvaitsevaisuudelle varsinkin nyt kun suvaitsevaisuuden nimissä ei enää suvaita muita. Miten suvaita sitä - emme tunne tai saada hyväksyntää sellaisilta, joista emme itse pidä ja jotka eivät meistä pidä, mutta joiden suvaitseminen on meille arjessa selviytyäksemme elintärkeää? Tavanomainen reaktio on kieltää Toinen ja jopa yrittää tuhota se, mutta näitä asenteita ei voi pitää automaattisesti oikeutettuina vaan ongelmallisina.

Tätä taustaa vasten voidaan kysyä uudelleen, onko Hesarin toimittajan yliolkainen vähättely epä-älyllistä ja syyllistävää sortamista samaan malliin kuin yleinen ilmapiiri oli Suomessa vielä 20-vuotta sitten? Tai onko elokuvissa maailma edelleenkin homoja ja meidän rakkauttamme vastaan (minusta kumma kysymys: kyllä on), kuten Hesarin toimittaja väittää? Tai ovatko ne loputtomia glorifioivia rakkauskuvauksia ja surkeita loppuja (sekin on kumma kysymys: ei tietenkään kun katsoo riittävän laajasti queerelokuvia ja erityisesti nyt esiteltävänä ollutta Helsingin Vinokinoa 2019), tulee kuitenkin väistämättä sellainen olo, että kenties nämä elokuvat onkin tehty heteroiden viihdyttämiseksi ja eskapismiksi (se on totta) - kuvaukseksi rakkaudesta, jossa ei ainakaan näennäisesti ole sukupuolittuneita valtarakennelmia, väkivaltaa, alistamista, pettymyksiä, ja heidän rakkautensa epäaitoa Romeon ja Julian räytyvää rakkautta uudestaan ja uudestaan?

Hesarin toimittajan sanat mielessäni kävin Helsingin Vinokinossa katsomassa kolmen päivän aikana kuusi gayelokuvaa; "Giant Little Ones, Encounters, Mapplethorphe, The Shiny Shrimps, Savage ja The Blond One" sillä silmällä". Samaan hengenvetoon voin todeta, että yksikään elokuva ei mielestäni vastannut Hesarin toimittajan halventavia kuvauksia queerelokuvista. Ehkä yksi syy on siinä, että minä katson toisin kuin hän, queerelokuvan queerelokuvana. Homoisssa, ihan kuten heteroissakin, on koko ajan sekaisin niin hyvä kuin paha, ja korostetusti rakkaus ja tuhopyrkimysten raju vaihtelu, mikä näkyy varsinkin homoilla selvästi ulospäin. Se, mitä Hesarin toimittaja ei ymmärrä, eikä voikaan ymmärtää, on jokahomon verenkierrossa oleva elämän caravaggiolainen tuska ja nautinto yhdistetttynä siihen peruuttamattomaan ristiriitaan, jonka ratkaisun mahdottomuus sekä jäytää elämäntunnetta että on sille samalla kuin polttoainetta suoraan suoniin - paradoksi, joka on oleellinen osa queereja, ja jota on vaikea muiden kuin queerien ymmärtää, varsinkaan tahallaan campin hengessä yliammutuissa ja liiottelevissa queerelokuvissa, kuten aikoinaan naamiohuvit Casanovan aikaan (Fellinin mainio elokuva) Venetsian samaa päättymätöntä Thanatos-Eros-dikotomiaa huvittuneina ja naamiotuneina seksiä ja vaarallisia leikkejä uhkuneilla karnevaaleilla.

Näistä kirjoitan lisää ensi vuonna ilmestyvässä homoelokuvakirjassani Gayelokuvat ennen ja jälkeen Brokeback Mountainin (Kulttuuriklubi). Tutkin uutuuskirjassani sitä, miten Miten gayelokuvagenren elokuvat ovat muuttuneet kahden viime vuosikymmenen sisällä. Tässä projekti asettaa lakipisteeksi Ang Leen teoksen Brokeback Mountain (2005): mitä tapahtui ennen sitä, ja sen jälkeen mm. siitä mikä oli luvallista ja mikä ei ollut? Miten kyseinen genre on muuttunut ajoista, joita kuvataan gay-elokuvan historioitsija Vito Russon teoksessa Celluloid Closet. Miten elokuva on muuttunut ajan hengen kuvaajana, kun myös ennen kapinallisena pidetty gay-elokuva on kaupallistunut? Tässä teos ottaa tarkasteluun suoratoistopalvelu Netflixin suositut queer-teemaiset sarjat, jossa myös I Am Jonas-elokuvakin on nähty Jonas-nimisenä.

Ja vaikka Laura ja hänen poikaystävänsä eivät tiedä, viime vuosikymmenet ovat olleet gay-elokuvien kulta-aikaa. Samalla kun määrä on 2000-luvun alusta lisääntynyt, laatu on kärsinyt. Kaukana ovat taiteellisesti kunnianhimoisten ja vaikuttavien gay-elokuvaklassikojen, kuten Wong Kar Wain Happy Togetherin kaihomielisyys tai Ang Leen Brokeback Mountainin runollinen hiljaisuus, puhumattakaan Pier-Paolo Pasolinin radikaalista gay-humanismista. Markkinoille on tehtailtu kaupalliseen levitykseen kymmenittäin tylsiä ja huonosti tehtyä markkinahenkisiä ja siirappisia gay-elokuvia sekä gay-televisiosarjoja samoin kuin ala-arvoisia seksistisiä halpiselokuvia.

Vapaamieliseen ja eräänlaiseen aikuisten seikkailupuistoheimouteen perustuva uusperheellisyys antaa ihmisten elää omaa ikuista jouluaan, miten kukin haluaa. Tähän markkinarakoon ovat iskeneet netin suoratoistopalvelut tuottamalla kasan omia gay-sarjoja, ja tarjoamalla imelimmät gay-elokuvat iltaviihteeksi mainosten lomassa myös suuren maksavan yleisön ihmeteltäviksi. Mutta millaisia ne ovat? Eivät kovin hääppöisiä. Homoelokuvien isoin ongelma tällä hetkellä - ja on ollut jo pitkään, jos olemme täsmällisiä - on saman, vanhentuneen kuvaston käyttäminen. Olosuhteet, narratiivit ja tarinoiden raamit muuttuvat, mutta tästä huolimatta kohtaamme vanhoja ja tylsiä pelkistettyjä trooppeja. Aikansa tämä kävisi, mutta ennemmin tai myöhemmin myös tarinoiden raamit narratiivit ja olosuhteet alkavat kärsiä siitä, että jokaisella kerralla hahmot ovat samanlaisia mallinukkeja. eräänlaisia itsesäälisiä Pyhiä Sebastianin kaltaisia homomarttyyrejä kärsimässä kauniina ja verta valuvana kuolemansa hetkellä silmiemme edessä.

Havainnollistaminen: olisimme perin myrtyneitä, jos katsoisimme 1960-luvun Los Angelesista kertovaa elokuvaa, jossa esittäjät olisivat kuin mykkäelokuvan kultakaudelta repäistyjä, tai jos Pedro Almodovar käyttäisi elokuvissaan hahmojen kohdalla samoja sommitelmia kuin Quentin Tarantino. On siis korkea aika sekä katsoa uudistunutta homoelokuvaa, että samalla myös uudistaa homoelokuva, tuoda ruudulle jotain uutta ja muistaa Simone de Beauvorin "Toisessa sukupuolessa" kirjoittamaa sukupuolisuuden vapauden manifestia ihmiskunnalle, joka oli hänen mukaansa jaettu ensimmäiseen ja toiseen luokkaan, kasvatettu kieroon. Näitä kysymyksiä tehdäkseen ei tarvitse olla tohtori tai lehmä tietääkseen mistä maitoa tulee, mutta silti ihmetyttää, etteivät valtamediat, jotka hanakasti esittävät meille tutkivansa asioita kuin asioita, ja kysyvänsä yhtä suurella innolla kuin leikkivä lapsi hankalia kysymyksiä sekä yhteiskunnalta että itseltään, ole ollut tällaiseen halukas eikä kyvykäs ainakaan mitä tuloksiin tulee. Nyt kun politiikasta on tullut teatteria, ja teatterista, tai nykyisin yhä enenevämmässä määrin elokuvasta, on tullut politiikkaa, myös homoelokuvat ja dramatisoidut homohistoriadokumentit toimivat homomaailman yhteisinä kollektiivisena muistina, jonka manipuloiminen on yhtä helppoa kuin katkaisijasta valon vääntäminen päälle tai pois.

Siksi homoelokuvalla ja sen esittämisellä mm. kotimaisessa ainoilla vuosittaisilla LGBTQ-elokuvafestivaaleilla Vinokinossa, on tänään tärkeä rooli. Parhaimmissa homoelokuvissa kuvallisen maailman dramatisoinnit ovat laadultaan sekä psykologisoivia, ihmiselle luonteen antavia, että hänen teoilleen selityksiä etsiviä monisyisiä merkitysviidakkoja, joissa haetaan yhteisistä kieltä ennakkoluulojen, kollektiivisen muistin ja yhdessä kokemisen ja välittämisen tunteen väille. Mutta aina se tärkein mielessä: homokatseen - homomiehen sallitun ja ei sallitun katseen - tutkiminen. Homokatse voidaan nähdä myös kielteisenä, kuten Venäjällä. Kysymys on taistelusta kielestä ja mielestä, sen sanallisesta ja symbolisesta arvosta, sekä niiden tahallisesta väärin käyttämisestä omiin tarkoituksiinsa. Se on juuri myös se epä-älyllinen ja ahdistava kiusaamismentaliteetti - yhden totuuden puhumisen pakon vaatimus, joka on vallinnut ikävällä LGBTQ-maailman. Myös näistä asioista pitää alkaa puhua. Ja mikä sen tekee parhaiten kuin homodokumentit. Mutta ihan kaikkea ei olla vielä menetetty keskinäisissä riidoissa ja syyttelyissä. Kyseessä on vain pienen ryhmän pahoinvoinnin purkauksia ja huonoa käytöstä. Homoelokuvissa suunta on toinen ja itse pääasia koko ajan kokonaiskuvana silmiemme edessä eli homon elämän, rakkauden ja seksuaalisuuden pohtiminen sekä siitä meille kertominen, ihan samoin kuin parhaimmissa homokirjoissakin.