Miten gayelokuvagenre on muuttunut kahden viime vuosikymmenen sisällä?

Teksti:

Harald Olausen

Eilen torstaina 25.maaliskuuta Ylen Areenan sivuilla oli Laura Frimanin kolumni otsikolla "Olen rakastanut törkeitä miehiä, mutta nyt riittää". Friman kertoo naisen näkökulmasta, millaiselta on tuntunut miehisen katseen alla naisena eläminen. Kun he katsoivat yhdessä poikaystävänsä kanssa Martin Scorsesen The Wolf of Wall Street -elokuvaa etikkasipsikulhokin oli vielä puolillaan. Kun kesken elokuvan poikaystävä kysyi Lauralta "Eikö tää tunnu susta yhtään pahalta?" Laura oli hämillään. "Pahalta? Miksi tuntuisi? No, kuulemma koska häntä voisi ahdistaa katsoa elokuvaa, jossa alistettaisiin ja esineellistettäisiin minuutti ja tunti toisensa jälkeen mahdollisimman vähäpukeisia miehiä. Sinänsä ajatuskin on absurdi, koska eihän sellaisia elokuvia oikeastaan ole olemassakaan, Friman vielä vahvistaa. Tässä Laura ja poikaystävänsä ovat väärässä.

Miestä esineellistäviä elokuvia on kyllä olemassa ja vieläpä pilvin pimein mm. End of the Century -elokuva. Pier Paolo Pasolini toi Saden kuvaston valkokankaalle elokuvassaan Sodoman 120 päivää vuonna 1975. Lucifer Morningstar on yksi harvoja television bi-hahmoja. Foxin suositun Lucifer-sarjan roolissa Tom Ellis, joka usein näytetään vähissä vaatteissa. Pedro Almodovar on näyttänyt miesvartaloa koko ihanuudessaan koko uransa ajan. Tässä Mitä olen ansainnut tehdäkseni tämän 1984. Kohteena Luis Hostalot katsojana Carmen Maura. Se alistava ja seksistinen homokatse on ollut vain hiljaa ja piilossa heteroilta. Vasta 2000-luvulla se on saanut julkisuudessa riehaantua ja näyttää hurjat puolensa. Homoelokuvissa ongelmaa on valotettu tarkalla silmällä mm. toissa vuonna Vinokinossa nähdystä I Am Jonas, 2018 -elokuvassa, josta kirjoitin QX:ään.

Elokuvan yksi avain on ymmärtää, miten rikkinäinen ja häilyväinen olento ihminen on tunteissaan ja ajtuksissan niin nuorena kuin vanhankin. siksi se muistuttaa heti aluksi meitä siitä, että kaikella sillä mitä koemme on merkityksensä elämässämme, sillä mikään ei täydellisesti unohdu vaan pysyy piilossa odottaen aikaa, milloin se tulee esille jossain muussa muodossa. Elokuvan kaltoinkohdeltu kerubimainen poika ei ole vain poika- vaan myös vanhojen ja rumien setien hahmossa langennut ja lannistettu enkeli, joiden surkeat elämät vilahtahtavat silmiemme edessä, kuten myös kaikki ne pojat - me itse mukaanlukien, joiden surkeat elämät ovat vilahtaneet ja tulevat vilahtamaan välinpitämättömien silmien edessä niin kauan, kun oman himomme nimissä ummistamme silmämme siltä rikolliselta hyväksikäytöltä ja väkivallalta, mikä tekee meistä ja heistä kuolevia enkeleitä toisten samanlaisten hyväksikäyttäjien kynsissä pahan kierteen jatkuessa hamaan loppuun.

Pedroalmodovarimaisia vaikutteita itseensä imenyt festivaalien paras ja koskettavin elokuva on sekä kompleksinen että homoelokuvagenressä yllättävän avoin näille peitetyille ongelmille, ja samalla rajua kritiikkiä seksististä sekä pinnallistunutta hyväksikäyttäjähomomaailmaa vastaan, jossa ihmisillä itsellään eikä tunteilla ole mitään väliä, jos olet nuori, nätti ja sinulla on paksu ja iso mulkku, mikä toimii pikkurahasta kuin paloruisku sammuttamassa erotiikannälkäisten vanhojen ja rumien miesten hurjia seksiafantasioita. Näin on elokuvan pääesittäjällä, joka on pahasti rikki niin fyysisesti kuin henkisesti siihen, ettei löydä mistään ihmimillisyyttä tai rauhaa, ja aitoa välittämistä homojen keskinäisissä suhteissa. Elokuvan homoseksi on iljettävää ja kaupallista sortamista ja suorittamista. Välineitä ja isoja kumituppeja perseeseen kivun ylärajoilla tungettuna. Siitä puuttuu kaikki inhimillinen, kuten suuteleminen, hyvänolontunne, toisen läheisyys tai inhimilliset olennot hymyistä nyt puhumattakaan.

Pier-Paolo Pasolinin Tuhannen ja yhden yön filmatisoinnin Nur-Eddiniä muistuttava pääosanesittäjä on ajautunut narkkaamisen kautta huonoon homohuorajengiin ja rakastunut sen väkivaltaiseen heterojohtajaan, jolle kaikki on vain ansaitsemismielessä tehtyä työtä, ystävyyskin. Hänellä ei ole haluja tuhlata hellyyttä sitä kärttyvälle, vasta 22-vuotiaalle, itseensä rakastuneelle kauniille pojalle, joka haluaisi vain hellyyttä, oman poikaystävän, ja poikien välistä keskinäistä kaveruutta, leikkejä sängyssä sekä oman kullan kanssa bailaamista paikallisessa homodiskossa. Mutta se on liikaa vaadittu siinä toivottomassa elämässä, missä mennyt ei ole nykyisyyden hallinnassa, ja niissä piireissä mihin hän on ajautunut, eikä muutosta parempaan ole näköpiirissä maailmassa, missä huono karma ja surkeat kohtalot kietoutuvat vaarallisesti toistensa ympärille toisiaan kuristaen.

Eräs vanha ja ruma mies ostaa pojan rakastetun kokonaan itselleen ja poika suuttuu tästä ja alkaa raivota. Muutaman turpakeikan jälkeen rakastettu paljastaa muuttavansa miehen eläkepäiviksi Espanjaan. Ja kun poika kysyy viattomasti milloin hän tulee takaisin, rakastettu vastaa: en koskaan ja antaa neuvon jäähyväiseksi: "Etsi itsellesi vanha mies, sinut on tehty rakastettavaksi." Elokuvassa rakkaus on valuuttaa eikä sekään rakkaus ole rakkautta vaan jonkin nautinnan kohteena olemista pakosta, sellaisen joka on vanha ja ruma ja jolla on rahaa eikä se kiinnosta poikaa. Kun oma rakastettu ei vastaa ja hylkää hänet, hän löytää ystävän toisesta koviksesta, joka osoittautuu samanlaiseksi kylmän laskelmoivaksi hyväksikäyttäjäksi kuin pojan rakastettukin sillä erotuksella, että hän tunnustaa olevansa homo, jolle kullinimeminen on sekä työtä että huvia, mutta lämpöä ei hänestäkään heru yhtään sen enempää.

Poika ei saa eikä löydä haluamaansa muistakaan ihmisistä. Silti hän kaikessa lohduttomassa tyyneydessään selviää tästä umpikujasta löydettyään lopulta sillalla seistessään ja ilmeisesti itsemurhaa hautoessaan yhden ihmisen, joka välittää hänestä. Vai välittääkö ja jos välittää niin millä tavalla? Ukko on ruma ja vanha ja nuorukainen ei saa mielestään kavereitaan ja suurta rakkauttaan, eikä hän ole valmis sittenkään vaihtamaan sairasta ja epävarmaa vapauttaan varmaa mutta tylsään tulevaisuuteen ukon rinnalla jossain Kanadassa neljän seinän sisällä. Elokuvan voi nähdä myös monen homopojan peterpanismia tihkuvana ylistyksenä. Kaksikymppinen homostelun makuun päässyt poikkeuksellisen kaunis ja hyvinvarustettu nuorukainen ei halua kasvaa tylsäksi ja rumaksi suorittaja-aikuiseksi. Hän vaihtaa koko elämän kestävän huoruuden ja alistumisen mieluummin satunnaiseen, ja omaehtoiseen huoruuteen, pitäen itsensä yhä ikäänkuin neitseellisen vapaana pakosta ja etsimään kaiken rumuuden ja pahan keskeltä vielä pitkitetyn nuoruutensa loppuraitilla oman itsensä puhtauden alkukuvaa peiliksi itselleen, sillä hän on itse viattomuus ja puhtaus likaisen maailman keskellä. Kyllä se siellä jostain vielä hänen eteensä tupsahtaa, elokuva antaa optimistisesti ymmärtää.

Eräänä surkeana päivänä poika joutuu vaarallisen ja sairaan pianistin sadististen leikkien uhriksi, palaa sillalle ja melkein kuolee siellä häntä odottaneen tutun vanhan ja ruman ukon syliin. Poika jää miehen luokse ja mies alkaa suunnitella yhteistä tulevaisuutta. Se ei kuitenkaan kiinnosta poikaa, joka pakenee lentokentältä tuttuihin maisemiin. Tässä vaiheessa huomasin että olen tämän saman tarinan katsonut aiemmin eräässä japanilaisessa homoelokuvassa 2000-luvun alussa vaikken nyt nimeä saakaan mieleeni. Poika on onnellinen ja vapaa. Miten se on mahdollista? Hän ei anna periksi helpoille houkutuksille. Siitä kielii lopun juoksu ulos ahdistuksesta ja huoleton nukahtaminen metsän mättäälle.

On myös toinen ongelma. Heterot ovat vasta heräämässä siihen, etteivät seksuaalisten vähemmistöjen kertomukset ole aina kauniita. Hesarissa oli muutaman vuoden takaisen Vinokinon aattona torstaina 21.11.2019 Eleonoora Riihisen omituinen kirjoitus queerelokuvista otsikolla "Ja he elivät surkeina ja yksinäisinä elämänsä loppuun asti". Hesarin toimittaja, muut, heterot ovat vasta heräämässä laten litkimisensä lomassa siihen, etteivät seksuaalisten vähemmistöjen kertomukset ole aina kauniita, innostavia, terveitä, eikä sateenkaarimaailman tympeäksi mainoskoodiksi koodiksi muuttuneen LGBTQ-lyhennelmän alla eletä sulassa sovussa, tai olla ollakaan, heidän yllätyksekseen, onnellisia. Toimittaja ei tiedä, että juuri tätä vääristävää ja inhottavaa tapaa syrjiä homoja leimaamalla heidät onnettomiksi surkimuksiksi vastustamaan synnytettiin nykyiset homoelokuvat.

On kummallista syyttää Riihisen tavoin väärien johtopäätösten harhauttamana queerelokuvaa sellaisesta näköalattomuudesta kuin mitä kirjoittaja tekee rivien välistä, sillä kyse on ihan jostain muusta. Kysymys on hieman sama, minkä takia Filosofi Ludvik Wittgenstein piti tanskalaista eksistentiaalifilosofi Sören Kirkegaardia koko 1800-luvun ylivoimaisesti tärkeimpänä ajattelijana. Päättävässä epätieteellisessä jälkikirjoituksessaan Kierkegaard kirjoitti subjektiivisuudesta, joka oli hänen mielestään totuus: sillä muutoin olisimme unohtaneet sen mikä sokraattisessa ajattelussa oli arvokkainta. Kun Sokrates uskoi, että jumala oli olemassa, hän piti kiinni objektiivisesta epävarmuudesta sisäisyyden koko intohimolla; ja juuri tuohon ristiriitaan, tuohon riskiin, sisältyy usko.

Samalla tavalla ajattelee queerriskistä ja epävarmuuden autuudesta varmuuden valheiden ja heteronormativiivisuduen puristuksessa vaikka naamioikin sen vieraannuttamismielessä hellästi campin valheeseen, sillä sokraattinen epävarmuus on kuin nokkela pila verrattuna absurdiuden vakavuuteen. Sokraattinen eksistoiva sisäisyys on todella queeria, ja lajissaan nykypäivälle vierasta kreikkalaista suruttomuutta verrattuna heteronormatiivisen varmuuden aiheuttamaan mielen rasitukseen. Perin outo näkemys siis toimittajalla - ellei kyseessä ole provokaatio tai tietämättömyys sitä taustaa vasten, että queerelokuvista on jo nykyisin paljon tutkittua tietoa sen camp-henkisyydestä ja vastarintaluonteesta, sekä erityisestä homohalun katseesta, josta minäkin olen kirjoittanut jo kymmenisen undegroundqueerkirjaa.

Hesarille Vinokinon tarjonnan arvioinut Eleonoora Riihinen oli havahtunut omien sanojensa mukaan queer-elokuvien kaavaan syksyn Rakkautta & Anarkiaa-festivaaleilla. Queer-elokuvissa hänen mukaansa rakkaus oli puhdasta, kaunista ja täynnä sisäänkirjoitettua menetystä, ja se jäi usein puhtaaksi kipunoivaksi kaipuuksi. Toimittaja esittää vielä naivin teorian Queer-elokuvien idealistisesta rakkauskuvauksesta, mikä hänen mielestään on musertavan tragedian sivutuote: "Se syntyy asetelmasta "maailma vastaan me". Esimerkiksi kuluvan viikon viikonloppuna Turun seudun Setan Helsingissä järjestämällä Vinokino-festivaalilla on tilaisuus laskea, kuinka monelle LGBT-hahmoille käy huonosti (LGBT on lyhenne sanoista lesbian, gay, bisexual, transgender). Veikkaukseni on, että aika monelle."

Maailma vastaan asetelmasta syntyy maailmassa kaikki, joten siinä ei ollut mitään uutta taivaan alla. Mutta siinä Hesarin toimittaja on oikeassa, että kyseessä on hienovaraista mielipiteen syöttöä heteroille suvaitsevaisuuspropagandan nimissä, vaatimuksella saada itselleen ansaitsemansa kunnioituksen vapaana yksilönä, joka saisi toteuttaa vapaasti omaa ihmisyyttään. Mutta mikä voisi olla arvokkaampaa? Oikea suvaitsevaisuus on nimittäin vain "tolkku ja maltti" eli brittiläistä "common senseä" noudattaen järjen ja sydämen liitto, kuitenkin siten, että järkevät perusteet ovat ensisijaiset keskustelun lähtökohdat.

Suvaitsevaisuus on vallanpitäjien järkevää sopeutumispolitiikkaa, ja sellaisenaan vastustettavaa - pehmeällä despotialla suostuttelua ovelien markkinavoimien tavoin, sillä se tarjoaa halvan ja valheellisen lohdun sille, joka on niin alhaisessa asemassa, että voidakseen tuntea olevansa jotain, hän tarvitsee yleisenä tunnustuksena häntä hallitsevilta suvaitsemisen, mikä usein nykyjään yhtenä väärän kuninkaan päivänä LGBTQ-maailmassa jää muutamaksi kauniiksi mutta lopultakin tyhjäksi sanaksi, lipuksi kaupungintalon tangoissa tai muutamaksi lakiin kirjatuksi näennäishelpotukseksi, kuten olemme sateenkaaritapahtumissa huomanneet käyvän. Kyseessä on ranskalaisten teoreetikkojen, ja erityisesti Jacques Lacanin, esittelemä mielenkiintoinen näkemys. On aika selvää, että vieras Toinen asettaa vakavan haasteen suvaitsevaisuudelle varsinkin nyt kun suvaitsevaisuuden nimissä ei enää suvaita muita. Miten suvaita sitä - emme tunne tai saada hyväksyntää sellaisilta, joista emme itse pidä ja jotka eivät meistä pidä, mutta joiden suvaitseminen on meille arjessa selviytyäksemme elintärkeää? Tavanomainen reaktio on kieltää Toinen ja jopa yrittää tuhota se, mutta näitä asenteita ei voi pitää automaattisesti oikeutettuina vaan ongelmallisina.

Tätä taustaa vasten voidaan kysyä uudelleen, onko Hesarin toimittajan yliolkainen vähättely epä-älyllistä ja syyllistävää sortamista samaan malliin kuin yleinen ilmapiiri oli Suomessa vielä 20-vuotta sitten? Tai onko elokuvissa maailma edelleenkin homoja ja meidän rakkauttamme vastaan (minusta kumma kysymys: kyllä on), kuten Hesarin toimittaja väittää? Tai ovatko ne loputtomia glorifioivia rakkauskuvauksia ja surkeita loppuja (sekin on kumma kysymys: ei tietenkään kun katsoo riittävän laajasti queerelokuvia ja erityisesti nyt esiteltävänä ollutta Helsingin Vinokinoa 2019), tulee kuitenkin väistämättä sellainen olo, että kenties nämä elokuvat onkin tehty heteroiden viihdyttämiseksi ja eskapismiksi (se on totta) - kuvaukseksi rakkaudesta, jossa ei ainakaan näennäisesti ole sukupuolittuneita valtarakennelmia, väkivaltaa, alistamista, pettymyksiä, ja heidän rakkautensa epäaitoa Romeon ja Julian räytyvää rakkautta uudestaan ja uudestaan?

Hesarin toimittajan sanat mielessäni kävin Helsingin Vinokinossa katsomassa kolmen päivän aikana kuusi gayelokuvaa; "Giant Little Ones, Encounters, Mapplethorphe, The Shiny Shrimps, Savage ja The Blond One" sillä silmällä". Samaan hengenvetoon voin todeta, että yksikään elokuva ei mielestäni vastannut Hesarin toimittajan halventavia kuvauksia queerelokuvista. Ehkä yksi syy on siinä, että minä katson toisin kuin hän, queerelokuvan queerelokuvana. Homoisssa, ihan kuten heteroissakin, on koko ajan sekaisin niin hyvä kuin paha, ja korostetusti rakkaus ja tuhopyrkimysten raju vaihtelu, mikä näkyy varsinkin homoilla selvästi ulospäin. Se, mitä Hesarin toimittaja ei ymmärrä, eikä voikaan ymmärtää, on jokahomon verenkierrossa oleva elämän caravaggiolainen tuska ja nautinto yhdistetttynä siihen peruuttamattomaan ristiriitaan, jonka ratkaisun mahdottomuus sekä jäytää elämäntunnetta että on sille samalla kuin polttoainetta suoraan suoniin - paradoksi, joka on oleellinen osa queereja, ja jota on vaikea muiden kuin queerien ymmärtää, varsinkaan tahallaan campin hengessä yliammutuissa ja liiottelevissa queerelokuvissa, kuten aikoinaan naamiohuvit Casanovan aikaan (Fellinin mainio elokuva) Venetsian samaa päättymätöntä Thanatos-Eros-dikotomiaa huvittuneina ja naamiotuneina seksiä ja vaarallisia leikkejä uhkuneilla karnevaaleilla.