Miten häikäilemättömät transnatsit toimivat?

Teksti Harald Olausen

Vuonna 2019, kun kirjoittelin kulttuuri- ja elokuvajuttuja, nyt jo lopetettuun pohjoismaiseen homo- ja lesbolehteen QX, toimitukseen tuli kerran yllättäen nimetöntä vihapostia s-postissa, jossa yritettiin rivienvälistä muuttaa lehteen kirjoittamaani tekstiä homokulttuurin rappiosta, mikä oli tapani mukaan ketään syrjimättä journalistinen essee, jossa esittelin transaktivistien valtaaman ja vähemmistöön jääneiden homo- ja lesboliikkeen toisinajattelijoiden harvoin kuultuja kriittisiä mielipiteitä. Transaktivistit väittivät silloin totuudenvastaisesti laajan aiheesta kirjoittamani artikkelin "yllyttäneen lukijaa väkivaltaiseen ja misogynistiseen natsikirjallisyúuden pariin". Nauroimme toki viestille, sillä se oli tyypillistä sen ajan kaksikymppisten rehevien transhenkilöiden harrastamaa nimetöntä vihakampanjaa kaikkia niitä muutamaa kohtaan, jotka uskalsivat kyseenalaistaa höpötykset sukupuolisesta moninaisuudesta, ja panna kunnolla kampoihin sukupuolettomien absurdeille väitteille.

"Olitte julkaisseet QX:ssä 14.10.2019 Harald Olausenin kirjoituksen, jossa parissa kappaleessa kehotetaan lukijaa tutustumaan Jack Donovanin teokseen Androphilia, jonka jälkeen Olausen lähes ylistää Donovanin sanomaa ns. homokulttuurin rappiosta. Suosittelemme poistamaan kyseisen kohdan artikkelista, sillä Donovan on tunnettu homoutensa lisäksi myös äärinationalistisista ja fasistisista näkökannoistaan. Donovan on Wolves of Vinland -nimisen fasistijärjestön yhden siiven johtohahmo, ja hänellä on vahvat kytkökset kyseiseen liikkeeseen Lisää iltalukemista teille. Lienee olevan näiden jälkeen selvä, että halutessanne säilyttää maineenne edes joten kuten kunnioitettavana gaylehtenä, teidän ei tulisi julkaista tekstejä, jotka yllyttävät lukijaa väkivaltaisen ja misogynistisen natsikirjallisuuden pariin." Kirjoitus on hyvin törkeä ja loukaavaksi tarkoitettua sanavapauden väärinkäyttöä.

Ei ollut vaikea googlettamalla löytää samalla tavalla kirjoitettua tarinaa: www.kehraaja.com – verkkolehdestä. Lehteä mainostettiin sen omilla sivuilla "LHBTIQA+" -verkkomediaksi, joka kokoaa yhteen uutisia, mielipidekirjoituksia, tapahtumavinkkejä, mediaa ja kulttuuriin liittyviä arvosteluja sateenkaarinäkökulmalla. Lehti väittää -kai saadakseen, ja saihan se - menneinä vuosina, julkisia avustuksia, korostavansa valheellisesti kaikessa julkaisutoiminnassaan "inklusiivisuutta", ja lupaa myös pyrkiä parhaansa mukaan noudattamaan "nothing about us without us"- periaatetta, jonka mukaan aiheesta tulee ensisijaisesti kirjoittaa henkilön, jota aihe koskettaa. Kyseessä on normikriittisyys, mikä toimii normaalia heteroyhteiskuntaa vastaan. Sitä käyttävät väärin hyväkseen kaikki yleisestä tyytymättömyydestä bensaa omille hullutuksilleen saavat hörhöt.

Siitä huolimatta, että he/monet heistä/, ja koko transnatsismi liikkuvat heikoilla jäillä, heillä on oikeus omaan mielipidelehteensä. Mutta miksi lehti ei sitten ole oikea media? Ensinnäkin lehti välittää informaatiota lukijoilleen vahvan ideologisen värityksen kautta julistuksestaan huolimatta hyvin yksipuolisesti lähinnä tiedotejournalismin tasolla; monet jutut vaikuttavat toisesta kielestä käännetyiltä. Lähteitä ei mainita eikä usein kirjoittajaakaan. Toiseksi lehden kaksi parikymppistä päätoimittajaa eivät ole ammattijournalisteja. Toinen heistä ilmoittaa olevansa kirjailija julkaistuaan parikymmentäsivuisen omakustannerunokokoelman. Kummastakaan päätoimittajaksi itseään tituleeraamasta ei löydy edes tarkkaan googlaamalla mitään juttukokoelmaa netistä.

Olen Voltairen kanssa samaa mieltä siitä kuuluisasta sananvapauden periaatteesta, että olen eri mieltä kanssasi mutta puolustan henkeni uhalla oikeuttasi sanoa se. Ei se tee kenestäkään fasistia, että hän esittää jonkun fasistiksi leimatun kirjoituksia. Yleensä ne, jotka näin tekevät, ovat itse sitä miksi he muita väittävät. Muiden LHGBQ-seksuaalisten vähemmistöjen, jotka ovat vielä nykyisin harmillisesti vähemmistönä tai ajettu eriävien mielipiteittensä takia ulos ja paitsioon, eivät ehkä siksi ole hyväksyneet heidän vaatimuksiaan saada lisää kirjaimia sateenkaarinimilistaan eikä sateenkaarilippuun omia uusia värejään (paitsi Ev-lut. kirkko ja Helsingin kaupunki). Pilkkanimi tälle ryhmälle "transnatsit" ei tunnu olevan kaukaa haettu näitä kirjoituksia lukiessa.

Tässä on kysymys sama perustavaa laatua olevasta ongelmasta epätoden ja toden välisestä taistelusta, mikä maailmaa hallitsee ja minkä jakolinja kulkee "punnitun puheen" sekä mielipiteiden välillä. Historiallinen Parmenides asetti vastakkain totuuden (aletheia) ja ihmisten mielipiteen (doksa). Kuilu näiden kahden asian välillä oli hänestä ylitsepääsemätön. Myös filosofi Bertrand Russell kysyi itseltään, mikä oli "tiedon" ja luulon" välinen ero? Hänen mukaansa henkilöllä, jolla on tietoa, on tietoa jostakin, toisin sanoen jostakin olemassa olevasta, sillä se, mikä ei ole olemassa, ei ole mitään. Tämä todistelu toi hänelle mieleen juuri saman historiallisen Parmenideen, joka osasi erottaa totuuden yleisestä mielipiteestä juuri siksi, että totuus oli varmistettu, todennettu, ja jotain ihan muuta, kuin monesta epävarmasta lähteestä muodostuva juorumainen yleinen (likasanko) mielipide. 

Suunta parempaan, terveeseen maalaisjärkeen, on nykyisin valtavan vastalauseiden ja kirjoitusten voimin palaamassa. Maailma ei ole niin myrkyllinen ja enemmistöt niin väärässä, kuin normikriittiset ihmiset väittävät tai ovat tietävinään. Jopa Ruotsissa, normikriitisyyden kotimaassa, on alettu kyseenalaistaa normikriittistä ideologiaa kysymällä, opettavatko yhteiskunnalliset kasvatus- ja sivistysjärjestöt "oikeanlaista" ajattelua "vapaan" ajattelun sijaan? Tai johtaako normikriittisyys tiedon halveksumiseen maassa, jonka yleinen mielipide on aina ollut tekopyhän moralisoiva, ja onko vain hyvä, että ruotsalaiset kyseenalaistavat totunnaiset käsitykset, ja tarkastelevat historiaa uusista näkökulmista? Ruotsi on hyvä mallimaa myös sille, mitä tapahtuu kun asioista ei saa puhua ja ongelmista vaietaan, sillä juuri tämä synnytti vastaliikkeenä vahvat ruotsidemokraatit. 

Epäilijöiden, joita on määrällisesti vielä vähän, mutta joukko on koko ajan kasvamassa muuallakin kuin vain Ruotsissa, mukaan tietoihanteesta on alettu viime vuosikymmeninä hitaasti luopua samaan aikaan, kun normikriittisyydestä on tullut vallitseva ideologia sankareineen ja konnineen. Ajatusta korkeakulttuurista pidetään naurettavana, samoin kuin objektiivisen totuuden etsintää. Kulttuurin päälle on alettu liimata aktivistien iskulauseita; mm. syrjintää, muukalaisvihaa ja segregaatiota vastaan. Normikriittisyys on tunkeutunut kaikkialle kulttuuriin. Epäilijät pelkäävät ideologisuuden saaneen jo ylivallan Ruotsissa: historiaa käytetään välineenä tämän päivän arvojen ymmärtämiseksi. Rohkeutta kyseenalaistaa sukupuolirooleja pidetään hyveenä filosofian ja teologian traditiossa. Mutta kuten Aristoteles määritteli: rohkeus on myös poliittinen hyve (olla eri mieltä!).