Naurettavuuden syvin olemus

Teksti Harald Olausen

"Me, jotka elämme täällä maan päällä, olemme vain kuvajaisia tai haipuvia varjoja." -Sofokleen Aiaan Odysseys.

Me ihmiset olemme persoja kehumaan vakauksettomasti itseämme, ettemme sitä itsekään edes ihan helpolla huomaa. Koska keskinäinen järjestyksemme perustuu ulkonäköön, varallisuuteen ja asemaan, niiden paremmuudesta kilpaillaan niin tietoisesti kuin tiedostamatta. Mutta miksi? Siksi että ihminen on lopultakin sosiaalisena eläimenä samanlainen olio kuin muutkin ihmiset, joiden elämä on oikein ymmärrettynä yhtä isoa alamäkeä kehdosta hautaan. Ihminen yrittää vain turhaan pyristellä tätä vastaan varmistamalla itselleen miellyttämismarinaadin turvakseen. Onneksi filosofi Schopenhauer asettuu tällaista nuolentaa vastaan. 

Hänen pessimistinen terveen järjen filosofiansa kumpuaa ikuisesti tyydyttämättömän tahdon visiosta. Toiveen täyttyminen lopettaa tahtomisen, mutta vain hetkeksi, hän muistuttaa. Schopenhauer on yksin terveen epäilyn käytön kanssa, sillä yhtä täytettyä toivetta vastaan jää vähintään kymmenen täyttymätöntä. Schopenhauer elävöittää ihmisen osaa vertaamalla sitä jumalien rankaisemien hahmojen kohtaloon kreikkalaisessa mytologiassa; kuningas Iksion sidottuna tuliseen pyörään, danaidit kantamassa vettä vuotavalla seulalla ja Tantalos seisomassa joessa, jonka vesi samalla hävisi, kun hän koetti juoda turhaan.

Tantalos yritti tavoittelella päänsä yläpuolelta hedelmää, joka katoaa. Se kuvastaa ihmisen turhaa vastaanpyristelyä. Selväjärkisyys ja kuolema ovat ihmisille vaikeita asioita. Demostheneen väitetään sanoneen, että kaiken hyveen alku on tutkiminen ja harkinta, ja sen päämäärä ja täyttymys on horjumattomuus. Jos lähtisimme harkiten seuraamaan määrättyä tietä, valitsisimme parhaan mahdollisen, mutta se on asia, jota kukaan ei ole ajatellut Michel de Montaignen mielestä.

"Mitä se äsken tavoitteli, sitä se väheksyy ja tavoittelee uudelleen sitä, mistä se äsken luopui; se horjuu kahden vaiheilla, ja sen elämä on kauttaaltaan sekasorron vallassa:" On tavanomaista seurata vaihtelevia mielitekojamme vasemmalle ja oikealle, ylös ja alas, miten sattuman tuulet kulloinkin meitä ohjaavat. Emme ajattele mitä tahdomme, ennen kuin juuri sillä hetkellä, kun tahdomme sitä, ja muutamme mieltämme kuin eläin, joka vaihtaa väriä ympäristönsä mukaan." Vain epäilylyllä on voimaa.

Montaignen selväjärkisyys ja skeptisyys on suoraa puhetta ihmisestä, hänen aikomuksistaan, ja tekojen sekä ajatusten että sanojen välisestä ristiriidasta. Hänen mielestään sen, mitä olemme tällä hetkellä suunnitelleet, muutamme pian, ja myös pian palaamme takaisin siihen, mistä lähdimme. Kaikki on vain pelkkää liikettä jaa epävakautta: meitä ohjataan kuin puisia sätkynukkeja langoilla. Myös Harvardin professori B.F. Skinner todisti, ettei ihmisellä ole lainkaan myötäsyntyistä mieltä.

"Me emme kulje; meitä kuljetetaan kuin ajelehtivia esineitä, milloin leppeästi, milloin rajusti, sen mukaan onko virta ärjyvä vai tyven (huom: vanhaa "runollisista" suomea). Emmekö näe, ettei ihminen tiedä, mitä haluaa, hän pyrkii lakkaamatta vaihtamaan paikkaa, ikään kuin voisi laskea taakan harteiltaan. Jokainen päivä tuo uuden päähänpiston ja mielialamme vaihtuvat sään muutosten mukaan. Sellainen on ihmisen mieli, se vaihtelee kuin hedelmää tuottava päivän valo." Me olemme tuuliviirejä.

Platon määritteli naurettavuuden olemuksen (geloion) olevan se, kun ihminen ei koskaan opi tuntemaan itseään Delfoin maksiimin väitteestä "tunne itsesi" huolimatta, ja pitää itseään jostain kumman syystä parempana muita kuin onkaan, vaikka jo yksi päivä voi muuttaa kaiken toisin. Kreikkalainen tragedia osoittaa ihmisen paikan "välttämättömyyksien hallitsemassa maailmassa". Meistä ei tule mitään muuta kuin mitä jo olemme, vaikka kuinka koristelisimme itsemme ja toisemme kunnianimityksillä ja hienoilla titteleillä. Ne ovat vain todiste turhuuden meitä huijaavasta ja elämää rasittavasta taakasta.

Yksi tällainen on nykyaikana se, kun ihmiset määrittelevät itselleen omaa asemaansa korostavia titteleitä, kuten esimerkiksi asiantuntija ja erityisasiantuntija. Lähes joka organisaatiossa alkaa olla näillä titteleillä varustettuja työntekijöitä, joiden asiantuntevuudesta ei ole kunnollisia takeita. Mitä asiantuntevuus sitten oikein on? Ristiriitaista kyllä, se on juuri päinvastaista kuin sana, joka sitä kuvaa. Todellinen asiantuntemus ei nimittäin ole asioiden tuntemusta vaan jo edellä mainittua kykyä nähdä metsää puulta eli tervejärkisyyttä. Se on siis tosiasioiden kriittistä tarkastelua vastoin ajatusta, että olemme jotain pysyvästi.

Asiantuntija ei ole sanan varsinaisessa merkityksessä asiantuntija. Hän voi olla asioihin perehtynyt henkilö, joka tietää kaikesta vähän kaikkea ja jostain hieman enemmän, mutta asiantuntevuus olisi ihan muuta. Erityisesti kummastuttaa, jos hieman yli kaksikymppisellä on titteli erityisasiantuntija. Meidän pitäisi uudestaan tutkia uudelleen vääriä oletuksia tuoden samalla unohdetuilta lehdiltä takaisin päivänvaloon ne puuttuvat ja sieltä tahallisesti revityt palaset, joiden avulla ymmärrämme paremmin, miksi ne ovat sinne aikoinaan ja mitä tarkoitusta varten piilotettu? Me emme kuitenkaan tee niin. Mutta miksi?

Koska me ajelehdimme mielipiteestä toiseen emmekä tahdo mitään vapaasti, emme mitään ehdottomasti, emme mitään pysyvästi. Meidän kohdallamme jokainen teko vaatii oman tuomionsa. Meidän olisi varminta liittää ne ympäröiviin olosuhteisiinsa niitä pitempään tutkimatta. Aina ei ole näin ollut. Vuoden 1600 jälkeen useimmat filosofit omistautuivat abstrakteille, universaaleille teorioille ja sulkivat käsittelystä järjen vastaisesti kaikki konkreettiset asiat. Moni ajattelija huomasi tapahtuneen selvän muutoksen ajattelussa, joka piti silmällä sekä paikkaan että aikaan sidottua toimintaa että sisällään ajattomia teorioita. 

Asiantuntemus oli aiemmin vain harvojen etuoikeus. Suomessakaan ei ole vieläkään käännetty älyllisen ajattelun kaikkia suuria metariteoksia suomenkielelle kaikkien luettavaksi ja ymmärrettäviksi. Lopulta tultiin filosofiaan, joka hyväksyi universaalit, ajattomat teoriat oikean ajattelun ainoaksi asiaksi. Vasta Wittgenstein alkoi purkaa filosofian ongelmasolmuja omissa pohdinnoissaan kielestä sekä sen merkityksestä 1920-luvulla. Montaigne muistutti tieteen olevan hyödyllinen asia, mutta... 

"Ne, jotka ylenkatsovat sitä, todistavat oman tyhmyytensä. En kuitenkaan mene tieteen arvostamisessa sellaisiin äärimmäisyyksiin kuin jotkut muut, esimerkiksi filosofi Herillos, joka piti sitä korkeimpana hyvänä ja väitti, että se pystyy tekemään meidät viisaiksi ja tyytyväisiksi. Sitä minä en usko, enkä liioin sitä, mitä jotkut toiset ovat väittäneet, nimittäin että tiede on kaikkien hyveiden äiti ja että kaikki paheet syntyvät tietämättömyydestä. Jos se on totta, asia vaatii pitkän selvityksen."

Asiantuntija-titteli sulkee ikään kuin kaikki muut -varsinkin epäilyn - itsensä ulkopuolelle. On olemassa asiantuntijat ja me muut tavalliset kansalaiset. Mutta Skinnerin mukaan ihminen pystytään ohjelmoimaan yhä uudelleen ihan millaiseksi vain haluamme, joten meitä ei siis ole olemassa muuta kuin se tyhjyys, että kuvittelemme olevamme olemassa. Olemme ja emme. Emme siis ole kuten luulemme olevamme, vaan juuri niin kuin Montaigne kuvasi meitä olennoiksi, jotka ovat kyllä ajattelevia olentoja, mutta muuttavat olemustaan ja ajatuksiaan lennosta niin, ettei niillä markkinoilla kukaan voi olla ihmisen tai ajattelun asiantuntija.