Niille jotka dallaa sateessa

Teksti Harald Olausen
"Seison tammien alla potkin kuivuneita lehtiä mäen laella sinä suurenet näen miten takkisi on kulunut seiniin nojailemisesta." -Osa Teemu Hirvilammen runosta Mihin uskoisi kokoelmasta Niille jotka dallaa sateessa (WSOY, 1981).
Vuosi 1981 oli hyvä runovuosi Suomessa. Silloin kaiken akateemisen jäljittelyn ja älyllistä notkeutta teeskentelevän runouden ilmestyi melkein katu-uskottava, rouhea ja maan hiljainen, selvästikin viallista epärunoa edustava Teemu Hirvilammen runokirja Niille jotka dallaa sateessa. Ja hyvin tallaavatkin (kirjan kannessa on punkkareita ja sisäsivuilla muutama suttuinen kuva). Onneksi se oli vielä sitä aikaa, kun suuretkin kustantamot julkaisivat runoutta ja uskalsivat antaa äänen niille, jotka todellakin dallasivat sateessa Stockan näyteikkunoiden ohi koskaan kohtaamatta kadun paremman puolen hyvinvoivia kulkijoita, kun ei ollut haluja tai edes niin ehkä tarkoituskaan.
Nyt puhummekin turbo-Suomesta tunnin radalla Turkuun-linjauksella (vain 500 miljoona euroa ja matka lyhenee 15 minuuttia korkeintaan...) Petteri Orpo-kyrpäluokan
ankeuttajista ja minkkikauluksisista tärkeilijöistä kahdella kotimaisella
kiiruhtamassa illan musikaaliesitykseen ennen kevyttä (alkuruokana kyyhkynrintaa
minttukastikkeessa) kynttiläillallista (ei sen rasittavan enkkuhupiohjelmien
rouva Ämpärin). Teemu Hirvilammesta tuli ensimmäisen
runokokoelmansa siivittämänä itse se, joka dallasi sateessa. Runot eivät
mitenkään olleet kummoisia tai vakuuttavia, eivätkä sanat lähteneet oikein lentoon,
tarinoidenkin kanssa oli vähän niin ja näin eikä hän päässyt läheskään suurten
runoilijoiden, kuten Saarikosken ja Mellerin imuun.
Silti omakustanteelta näyttävässä runokirjassa on sitä jotain, mikä tuntuu puuttuvan kilttien kympin viittaajatyttöjen ja yliopistossa estetiikkaa sekä kirjallisuutta opiskelevien "jyrkikiiskisten" punaviiniklubin baskeripäiltä. Hirvilammi on Hirvilammi, vaikka elinikäistä velkaa muihin entisiin hirvilammeihin maksoikin lunnaat varastamalla heidän suustaan puuttuvia kirjaimia. Mutta se mikä tekee hänet erityisen kiinnostavaksi muihin tuon ajan suomalaisrunoilijoihin verrattuna on se, että hän uskaltaa olla heikko, valmistautumaton, ja juuri siksi riittävän omaperäinen (ihan kuin myöhemmin taksia ajanut, Kansallisteatterissa esitetyn Varasto-romaanin kirjoittanut, Arto Salminenkin) löpistessään niitä näitä jonninjoutavia ajan kuluksi kun ei osaa hienostella.
Hirvilammi pysyy lattiatasolla kadun tuoksujen ja stadin arskojen horisontissa eikä edes yritä tähyillä tellusta vierain silmin ja oppineiden sanankäänteiden epäpyhässä allianssissa, koska tietää Runousopin kirjoittaneen Aristoteleen sanoneen, että vieraista ilmaisuista seuraa barbaarinen tyyli: "On siis käytettävä näitä jossain määrin. Osa sanoista estää silloin sen, että tyylistä ei tule tavanomaista ja arkipäiväistä, nimittäin vierasperäiset sanat, metafora, koristelu ja kaikki muut mainitut, mutta tavanomaiset sanat saavat aikaan selkeyden." EI! Kyllä Hirvilammikin kunnolla (...dallaa...) teeskentelee, antaa muodon viedä sisältöä. Ihan samalla tavalla vieläpä kuin mätää kukkoa, manifestoi, sortuu helppoihin ja kuikuilee koko ajan sivusilmällä.
Näin hän vilkuilee suuriin sekä hieman pienempiinkin esikuviin, kuten romantisoidussa dekadenssityöläisrunossa Lappis, jossa "sä et pääse ylös sängystä kantamaan sianruhoa ellet ole saanut aamupaukkuja pilvessä työmatka sujuu paremmin". Ketä muuta tämä etäisesti muistuttaakaan, kuin suuren työläiskirjailijan, Kössi Kaatran runoa Niin, Ellei (Niin hyviä oomme me ihmiset – ellei me pahoja olla. Me samoja polkuja poljemme, jos kuljemme sovinnolla) kokoelmasta Alhaisolauluja (Otava, 1978). Runoissa on joko, tai ei ole, munaa. Sen huomaa heti sanojen rytmistä tai sen puutteesta. Hengetön runo ei aiheuta väristyksiä kenellekään – ei edes itselle, koska ne eivät ole useinkaan totta, vaan lainavaatteisiin puettuja varastettuja typeryyksiä.
Samaan pakettiin kuuluu myös alistavia ohjeita ja vittumaisia määryksiä ädinkielenopettajien liiton taksojen mukaan. Taas tyylin selkeyteen ja tavanomaisuuden välittämiseen vaikuttavat suuresti pidennykset ja lyhennykset sekä sanojen muuntelu. Hirvilammi puhuu tavallista (tai ainakin teeskentelee hyvin puhuvansa...) katujen kieltä ja antaa sanojensa tehdä työn. Hän ei Gingsbergin Huudon runon tavoin "venytä ehdoin tahdoin lyhyttä hetkeä". Ja koska tämä on muuta kuin tavanomaista ja vastoin totuttua, se tekee epätavanomaisen vaikutelman. Samalla se on selkeää, koska osa on tällöin tavanomaista varsinkin eeppisessä runoudessa, kun runomittaan korvataan sanat tavallisilla ilmauksilla Aristoteleen mukaan.