Norjalaisten venäjänpelko
Teksti Harald Olausen
"Norjan hallitus lopettaa öljyntuotannon ympäristösyistä. EU puuttuu asiaan ja antaa Venäjän miehittää Norjan valvoakseen yhteisiä etuja. Mutta mitä todella tapahtuu, kun maa on miehitettynä?"-Miehitetty (Okkupert, Norja, 2015-2016, Ohjaus Erik Skjoldbjærg ja Karianne Lund). Norjalainen Miehitetty-televisiominisarja kuvaa sitä, kun Nato on hajonnut ja Venäjä miehittää maan. Sarja on tehty kymmenen vuotta sitten, ja on esimerkki norjalaisten venäjänpelosta, mikä vaivaa heitä koko ajan.
- https://fi.wikipedia.org/wiki/Miehitetty
Sarja itsessään on huolimatta pelon mestarin, Jo Nesbön käsikirjoituksen, melko tavallista tusinatavaraa eikä eroa juurikaan nyt muodissa olevista muista vastaavista jännityssarjoista muuten kuin aiheeltaan, mutta tekee sen kiinnostavalla tavalla muistuttamalla mitä on Antarktis sekä Norjan maantieteellinen sijainti "maailmojen välissä". Sarja on tehty taitavasti ja uskottavasti kuin aikoinaan Orson Wellesin koko maailmaa ravistellut radio-ohjelma Maailmojen sota (1938. https://fi.wikipedia.org/wiki/Maailmojen_sota_(vuoden_1938_radiokuunnelma). Arktinen alua ja Norjan erityispiirteet geopolitiikkansa takia pääsevät hyvin esille viisiosaisessa sarjassa ja lisää ymmärrystä siitä, miksi Norja on niin erityinen ja tärkeä.
Ei sarja silti ole ihan uuvuttavan tylsä ja turha. Päinvastoin. Norjalaisilla on ollut viime vuosikymmenet hallussaan nimenomaan televisiosarjojen teko mm. entisestä pääministeristä, Gro Harlem Brundtlandista. Sarjassa rikottiin genren vakiintuneita rajoja ja yhdisteltiin fiktiota faktaan reippaasti, eikä edes pyritty luulotellun todellisuuden vakiintuneiseen kuvaan noista ajoista ja ihmisistä - juuri siksi se oli katsomisen ja kehujen arvoinen. Miehitys on hyvää poliittista ja ajankohtaista jännitystä parhaimmillaan. Mutta koska se ei eroa niinkään esimerkiksi DR:n (Danmarks Radio) televisiosarjoista, voi sen sanoa olevan melko tasapaksu tekele. Poliittiset jännärit ovat oma taiteenlajinsa. Tässä luokassa Miehitys on tavallaan toki napakkaa työtä.
Sarja on tehty lähes kymmenen vuotta sitten. Juuri sen takia se myös tänään katsottuna hämmentää katsojansa, sillä se paljastaa sen kaavan, josta emme joko tienneet mitään tai emme uskaltaneet puhua vielä tuolloin: Venäjän tiedustelupalvelun FSB:n aggressiivisen soluttautumisen länteen ja tehokkaan tavan aiheuttaa hämäävillä diplomaattisilla manöövereillä sekaannusta länteen ja teettää "nukkuvilla agenteillaan" likaiset (murha) työt heikentääkseen niiden vastustuskykyä. Norjalaiset uskaltavat puhua ja katsoa sitä totuutta silmiin, mikä Suomessa on aina jäänyt varjoon venäjänpelon ja selviytymistaistelun takia. Miehitetty-sarja onkin kuin suoraan näistä painajaisista tehty sarja muistutukseksi vaarasta nyt kun naamiot on riisuttu.
Yksi suuri ongelma tätäkin sarjaa vaivaa: tylsä tasapäisyys ja keskinkertaisuuden kavala varjo kaiken yllä. Käsikirjoitus on varmasti hieno, kun ajatellaan, millaisille katsojille se on kirjoitettu. Mutta se että fiktioon aina halutaan sekoittaa ihmissuhdedraamaa, tekee niistä sietämättömiä katsella ja ällöttäviä ajatella. Syynä on uusien Hollywoodista oppinsa hakeneiden käsikirjoittajien tarve tehdä kaikesta mihin koskevat imelää, jotta perheenäitien ja pikkuserkkujen mielenkiinto pitäisi yllä seuraavaan jaksoon (ja vielä selvästikin poikkeuksellisen laihat näyttelijät, jotka on selvästi haalittu kokoon teatterikoulusta).
Norjassa käydään koko ajan monella rintamalla, erityisesti virallisesti, suoraa sotaa venäläisiä vastaan hieman samalla tavalla kuin Suomessakin "talvisodan hengessä". Venäläiset ovat olleet 1900-luvun alusta arkkivihollisia norjalaisille. Tausta on historiallinen. Maanpetturit II ms:n aikaan olivat samalla tavalla kipeä kohta ja häpeä, kuin mitä ovat olleet myös jatkuvasti maahan solutetut troijanhevoset, eli viideskolonnaiset, joista kirjoitti madonluvut jo maan isänä pidetty entinen pitkäaikainen demaripääministeri Einar Gerhardsen muistelmiensa toisessa osassa, missä hän pohtii toista erityisen kipeää kysymystä vuonna, 1947 Huippuvuorten yhteisestä sotilastukikohdasta venäläisten kanssa. Miehitetyt-sarja on siksi ajankohtainen.
Sarja esittää juuri sen uhkakuvan, jota Norjassa on pidetty yllä muille eurooppalaisille varoitukseksi, ja mikä ajankohtaistui Putinin hyökättyä Ukrainaan. Norjalaiset olivat aluksi hyvissä väleissä venäläisten kanssa mutta kylmä sota muutti kaiken.Suunta muuttui Gerhardsenista, jota voi kutsua Norjan ensimmäiseksi Nato ja CIA-mieliseksi pääministeriksi, ja jonka tekee erityisen mielenkiintoiseksi hänen veljensä Rolf Gerhardsen, joka toimi puolueen lehden Arbeiderbladetin toimittajana, ja jota pidettiin yleisesti työväenpuolueen epävirallisena tiedustelupäällikkönä ja yhteyshenkilönä sotilastiedusteluun ja veljeensä, sekä CIA:lta kanavoitujen voitelurahojen leviämiseen muihin pohjoismaisiin ammattiyhdistysliikkeisiin ja sosialidemokraattisiin puolueisiin.
Sarjassa käsitellään osuvasti myös mm. pelkoa, vihaa, petturuutta, politiikkaa, turvallisuusviranomaisia ja poliisia sekä ahneutta. Norjalaiset eivät itsekään ole vapaita ahneudesta muiden maiden alueisiin. Viikinkiajoista sen tiedämme jatkuneen aina näihin päiviin saakka. Norjalaiset pyrkivät tutkimuksen avulla legitoimaan aluevaatimuksen toisen valtion alueisiin. Tätä tarkoitusta varten tunnettu juristi ja venstrepoliitikko Arnold Raestad esitti hallitukselle vuoden 1919 lopulla määrärahan Finnmarkin poliittista historiaa vuodesta 1826 lähtien käsittelevää tutkimusta varten. Koska asialla oli kiire, projekti sai nopeasti ja paljon rahaa vallassa olleilta. Tarkoitus oli osoittaa alueet kuuluvaksi Norjalle, joka oli käynyt vuosisatoja poronhoitokiistoja suomalaisten kanssa.
Norjan ulkoministeriö oli pohjoisen alueen laajentumissuunnitelmien takana. Miehitetyt-minisarja kuvaa kollektiivista ja ylisukupolvista traumaa maan miehittämisestä. Asiaa alleviivataan tunnetasolla - venäläisten miehitys saksalaisten miehityksen alkutahteihin; isänmaallisuutta, rohkeutta, yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta - ajattelua, Norjalaisuutta jopa ylikorostetaan niin selvästi juhlimalla toisessa jaksossa kansallispäivää samaan aikaan, kun maan miehittäneen Venäjän suurlähettiläs yritetään murhata, jotta se iskisi heikompitajuisemman huumeräppihemmonkin sekavaan tajuntaan patrioottisena käskynä puolustaa maata, joka eristäytyneisyydestään huolimatta ei katso taaksepäin tai ole sivussa maailmantapahtumien polttopisteestä.
Norjassa on elänyt koko 1900-luvun isolla liekillä pelko Venäjän miehityksestä erityisesti Pohjois-Norjassa. Norjan luonnollinen huoli Jäämerestä ja siellä olevista satamistaan sekä Huippuvuorista vaikuttaa tätä vasten ymmärrettävältä norjalaiseen maantieteellispoliittiseen kokonaisymmärrykseen kuuluvalta perusperiaatteelta, mistä Norjan ei peräännyt pohjoisen meriherruudesta taistelevan Venäjän kanssa siitä huolimatta, että Venäjän alue toissa vuosisadan vaihteessa ulottui Itämerestä Isoon valtamereen, ja Jäämeren rannikolta Mustaanmereen sekä Kaspianmereen. Iivari Leiviskä kuvaa tätä ongelmaa kirjassaan Poliittinen maantiede (Kauppalehden kirjapaino 1938) Pohjoismaiden keskinäisenä geopoliittisena kohtalonkysymyksenä.
Iivari Leiviskän geopoliittinen selitys on edelleenkin hyvä, eikä ole tippaakaan vanhentunut muuttuneista olosuhteista ja historiasta huolimatta. Se kuvaa myös Norjan, Ruotsin, Tanskan ja Suomen vaikeaa asemaa Saksan ja Venäjän välissä sekä sitä, miksi Britannia ja Yhdysvallat eivät syö kilpaa samalla kaukalolla Pohjoismaiden kanssa, vaan ovat olleet näiden luonnollisia liittolaisia ja yhteistyökumppaneita logistisessa mielessä, mutta myös aivan erityisesti muista Pohjoismaista poiketen Norjan strategisesti tärkeän rannikon merkitystä Britannialle ja Yhdysvalloille – asia, jota Suomessa on ollut vaikea jostain kumman syystä ymmärtää, vaikka historiallisesta perspektiivistä että kartalta paljaalla silmällä katsottuna asia on enemmän kuin ilmeinen.
Kun katsoo pitkän merirajan omaavaa Norjaa Atlantilta, huomaa ettei Norja ole kulkeutunut minkään "ajopuuteorian" mukaisesti Britannian ja Yhdysvaltojen syliin, vaan on aina siellä ollut, kuuluen historiallisesti tähän kolmen merivaltakunnan muodostamaan Atlantin tiiviiseen perheyhteisöön. Tämä reaalipoliittinen ymmärrys sitoo Norjan enemmän Atlanttiin kuin Eurooppaan ja Pohjoismaihin, valtion muodon ollessa hyvin erilainen maavaltioihin verrattuna; merivaltioilla sen rajat kulkevat merissä, joiden hallinta ja sekä iso kauppa- että sotalaivasto ovat näille maille enemmän kuin elinehto; ne ovat keuhkot aivot ja sen verenkierto.
Kun sarjan on katsonut loppuun, huomaa ettei se olisikaan hullumpi, jos siihen ei sisältyisi niin vahvasti viestiä (jo kymmen vuoden takaa ajatelkaa!), että norjalaispoliitikot ovat heikkoja, ja että nyt on toimittava Norjan puolustamiseksi vastarintaa voimistamalla ja valmistumalla sotaan. Siinä mielessä sarja on kuitenkin realistinen, että se myöntää, ettei Norja voi mitään Venäjälle, jos se rynnii rajojen läpi ja meritse voimalla, ja että EU on liian hidas ja kykenemätön puolustamaan omia jäseniään. Sarjassa hyvä on myös se, että se keskittyy täysin ruotimaan vain vallan ylintä osastoa. Tässä kohdin se on hyvä valinta.
Mutta entä Suomi, jolla on yli 13.000 kilometriä yhteistä maarajaa Venäjän kanssa ihan vaan muistutukseksi pohjoisen geopoliittisesta merkityksestä arktisella raja-alueella? Suomen ja Norjan välinen valtakunnanraja on 736 kilometriä pitkä. Yli kolmasosa rajasta eli 294 kilometriä seuraa syväväylää Tenossa, Inarijoessa, Skiehccanjohkassa ja Rádjajohkassa, jäljempänä Tenon vesistö ja loput 442 kilometriä on maarajaa. Maarajan läntinen osuus Suomen, Norjan ja Ruotsin kolmen valtakunnan rajapyykiltä syväväyläosuuden alkuun Tenon vesistön alkulähteille on 291 kilometriä pitkä. Itäinen osuus viimeisestä syväväylän pisteestä Nuorgamista Suomen, Norjan ja Venäjän kolmen valtakunnan rajapyykille Muotkavaaraan on 151 kilometrin pituinen.