Normaaleja ihmisiä - onko heitä?
Teksti:
Eero K.V. Suorsa
Ennen kuin siirryn kirjoittamaan tekstini varsinaisesta aiheesta, eli kritiikkiä irlantilaisen Sally Rooneyn teoksesta Normaaleja ihmisiä, kirjoitan hiukan tekstin laatimisen ja kritiikin suuntaamisen vaikeudesta ja sudenkuopista. Kriitikon työ ei aina ole erityisen miellyttävää - ei ole aina miellyttävää sanoa käsillä olevasta teoksesta joukkoa asioita, joita kritisoitavan teoksen ihailijakunta ei todellakaan ole valmis nielemään.
Tosiaan, mikä ristiriita: kriitikko työskentelee samaan aikaan, proosallista ilmausta käyttääkseni, sielun insinöörinä aineettoman asian, eli lukukokemuksen parissa, mutta samaan aikaan kriitikko arvostelee materiaalista kulutustavaraa. Tuotetta, jota ihmiset pitelevät kaupassa käsissään kuin säilyketölkkiä tai tarjousjauhelihaa. Joku voisi loukkaantua tästä vertauksesta, mutta tottahan se on: yhtä lailla - 30 % tarjouslappu saa ihmisen tekemään ostopäätöksensä olivat kyseessä sitten säilötyt kiivit illan jälkiruokaan tai kesädekkari viikonlopun ratoksi. Kirjat ovat kulutettavia tuotteita materiaalisessa maailmassa, ja Madonnan klassikkokappaletta Material Girl mukaillen ("cos we are living i n the material world..") todettakoon että elämme materiaalisessa maailmassa.
Edellä todettu toteamus on luonteeltaan tympeä, mutta kuitenkin totta. Emme elä enää 1800-luvun romantiikan aikakautta, jolloin ultrakonservatiivit nostivat kirjat ja kirjallisuuden jonnekin aineellisen maailman yläpuoliseen ideamaailmaan, jossa teokset ja niiden ideat keskustelivat samoilla pilvenreunoilla enkelten kanssa. Olemme jo pitkään eläneet aikakautta, jolloin tekstit ja niiden kirjoittajat ovat olleet käsiteltävissä materiaalisen maailman työkaluin.
Samaan aikaan kuitenkin myös seuraava on totta: vaikkakaan kyseessä on tuskin olematon otus maankirjossa, niin on huomattavasti hankalampaa löytää sellaista harvinaista otusta, joka kertoisi olevansa säilöttyjen kiivien "suunnaton fani", saati joka kirjoittaisi Nestlelle tai Unileverille säilöttyjen kiivien ihailijakirjeitä allekirjoittaen "vilpitön ihailijanne", tai perustaisi sosiaaliseen mediaan "säilöttyjen kiivien fanclubin".
Sen sijaan kirjallisuuden kohdalla kyseisen ihailijan arkkityypin löytäminen ei ole ollenkaan vaikeaa - itse asiassa on pikemminkin sääntö kuin poikkeus että kirjallisuus, kirjat ja niiden kertomat tarinat herättävät huikaisevia intoimoja ja tuntemuksia toisin kuin säilötyt kiivit. Stephen Kingin teoksessaan Piina kuvaama pakkomielteinen, lempikirjailijansa Paul Sheldonin vanginnut Annie Wilkes ei ole itseasiassa kovin kaukainen hahmo mielikuvituksen perukoilta, vaan pelottavan tuttu arkkityyppi kirjallisuuden kuluttajien, eli lukijoiden maailmasta; fani, joka elää kirjoista ja kirjoille niin pakkomielteisesti että on valmis tappamaan. Tällaiset hahmot myös lievempinä versioinaan ovat valmiit maksamaan x 30 % hinnan kirjasta jonka haluavat, vaikka vieressä olisi lukuisia yhtä hyviä kirjoja - 30 % alennuksessa. Kriitikot eivät siis käsittele työssään säilöttyjä kiivejä, vaan jotain, jolla on paljon suurempi voima. Kirjallisuudentutkija Frank Furedi on todennut lukemisen olevan vaarallista, koska se avaa lukijalle aivan uuden maailman. Furedi varoittaa myös lukijan suojelemisesta:
Infantilisoitu lukija, jota suojellaan kirjallisuuden mahdollisilta haittavaikutuksilta on korvaamassa lukijatyyppiä joka on valmis ottamaan kirjallisuuden haasteen vastaan ja astumaan maailmaan. Lukemisen hyveiden löytäminen kultivoituneen arvostelukyvyn harjoittamisen kautta on eräs nykyajan suurimpia kulttuuria koskevia haasteita (Furedi 2014, 214).
Kriitikkojen tehtävänä ei ole lukijan suojeleminen sisältövaroituksilla ja mielistelyllä, vaikka seuraukset olisivat ankarat. Annie Wilkesin kaltaiset tosielämän hahmot ovat kenties syy sille, että osa kriitikoista kirjoittaa tekstejään arvioitavista teoksista mielessään ei niinkään totuus, vaan millaiselta kritiikki tuntuu näiden teosten lukijoista, eli millaista määrättyä tekstiä koskien määrättyjä teoksia lukijat vastaanottavat. He yrittävät ennakoida tuon kyltymättömän Moolokin, eli lukijan mielipiteen. Kriitikot joko ylistävät määrättyä teosta, tai sitten tyrmäävät sen, ja puhun nyt kriitikoista joukkona, laumana.
Lauman mukana on helppo kulkea, ikävä kyllä, ja tämä lienee syy siihen, miksi suhteellisen harva teos jakaa kriitikkokunnan 50/50 puolesta ja vastaan: pikemminkin kymmentä positiivista arviota kohden on 0.5 negatiivista arviota ja päinvastoin. Kriitikkojen asemaa voidaan selittää seuraavasti: ei ole mukavaa olla oppositiossa muihin kriitikoihin, saati joutua Annie Wilkesin tapaisten hahmojen vihan kohteeksi. Jos muistamme, että Salman Rushdien teoksen Saatanalliset säkeet kääntäjiä murhattiin ja teokseen positiivisesti suhtautuneet kriitikot elivät hengen vaarassa halki maailman.
Vaikka kriitikko ei joutuisi asioimaan Annie Wilkesin kaltaisten hahmojen kanssa, niin kiukkuinen lukijapalaute määrättyjen teosten antautuneilta faneilta ei ole kovin miellyttävää. Siksi seuraavan kritiikin laatiminen on huojentava tunne, toisin sanoen, olen suitsuttamassa teosta, jota jo monet muut ovat suitsuttaneet The Guardianissa, Washington Postissa ja Helsingin Sanomissa. Toisinaan on ilo päästä kirjoittamaan kritiikkejä, jotka versovat positiivisuudesta ja vilpittömästä ilahtumisesta arvosteltavan teoksen suhteen, kuten tällä kertaa. Itse asiassa tämä on verrattain harvinainen ilo, josta ei pääse nauttimaan joka päivä - tilanne, jossa kriitikko pääsee kirjoittamaan tekstiä jossa iloitsee lukemansa teoksen tahdissa.
Normaaleja ihmisiä kertoo Mariannen ja Connellin tarinan. He tutustuvat lukiossa irlantilaisessa pikkukaupungissa, menevät yliopistoon Dubliniin (Trinity Collegeen), rakastuvat, eroavat, seurustelevat toisten kanssa mutta palaavat kuitenkin aina toistensa luokse ihmeellisen vetovoiman myötä.
Lukiossa Connell on suosittu jalkapalloilija, Marianne taas hyljeksitty älykkö, jonka pojat ja näiden ympärillä pyörivät suositut tytöt kokevat uhaksi. Mariannen asema lukiossa on varsin kurja; pojat leivittävät hänestä juoruja, joiden mukaan hän ei esimerkiksi ajele säärikarvojaan. Mariannen asema peilaa ylipäätään sitä todellisuutta, jossa älykkäät naiset joutuvat elämään. Koska Marianne on älykäs, itsenäinen lukeva nainen, niin Connell haluaa, että heidän suhteensa salataan, jotteivat hänen joukkuekaverinsa näe häntä oudossa valossa. Pojat eivät ylipäätään odota naisilta älykkyyttä tai sivistystä, ja tämän lukiotodellisuuden Rooney kuvaa viiltävän loistavasti. Connell viehättyy Mariannesta, koska tämä on täysin erilainen kuin hän itse (ja sittenkin samanlainen, mihin tulen tuonnempana):
Connell tuntui ajattelevan, että Mariannella oli laaja kirjo erilaisia identiteettejä, joiden välillä hän vuorotteli vaivattomasti. Se oli Mariannen mielestä yllättävää, sillä useimmiten hän tunsi olevansa kahlittuna yhteensä ainoaan persoonallisuuteen, joka oli aina sama riippumatta siitä mitä hän teki tai sanoi. Hän oli joskus aikoinaan yrittänyt kokeiluluontoisesti olla erilainen, mutta se ei ollut koskaan toiminut. Jos hän oli erilainen Connellin seurassa, muutos ei tapahtunut hänen sisällään, hänen persoonassaan, vaan heidän välillään, vuorovaikutuksessaan. (Rooney 2020, 19)
Mariannen kokemus identiteettien hankaluudesta peilautuu hänen asemaansa älykkäänä naisena, ja asemaansa naisena yleisesti. Hänellä ei ole roolia, jota hän voisi turvallisesti kantaa. Radikaalifeministinen filosofi Andrea Dworkin kuvaili tätä dilemmaa jo 1980-luvulla Marilyn Monroen aseman kautta:
Kun hän näyttelee hyvin, mikä merkitsee sitä, että hän vakuuttaa miehet, jotka hallitsevat pääomaa ja kuvia, siitä että hän itse on redusoitavissa pelkäksi seksiobjektiksi joka on saatavilla silloin kun mies sitä haluaa, miehen omilla ehdoilla. Tästä hänelle maksetaan. Hänen näyttelynsä täytyy olla imitoivaa, ei luovaa, täysin mukautuvaa, ei itsestä lähtöisin olevaa. Näyttelijätär on lihasta, verestä ja meikistä tehty nukke, joka näyttelee kuin olisi kyse naisesta. Monroe, kulutettavissa oleva seksinukke, on miesten toimesta voimautettu toimimaan mutta liian pelokas tekemään tätä, kenties siitä syystä, että riippumatta näyttelemisen määrästä tämä näytteleminen ei pysty vakuuttamaan näyttelijätärtä itseään muuta kuin siitä että hänen edustamansa naiskuva ei merkitse mitään muuta kuin kammottavaa kuolemaa. - - Kuolema vaientaa sen tuska,n jota barbituraatit ja alkoholi eivät voi vaientaa. Monroen ennenaikainen kuolema nosti esiin aavemaisen kysymyksen miehille, jotka omissa fantasioissaan olivat hänen rakastajiaan, miehille, jotka olivat masturboineet noille lukuisille kuvilla naisen alistumisesta: oliko mahdollista, että Monroe ei sittenkään ollut pitänyt siitä? Olivatko nuo kaikki hänen hymynsä olleet pelkkiä naamioita peittäen pelkkää epätoivoa ja raivoa? Jos tämä olisi mahdollista, kuinka vaarallisesti näitä miehiä olikaan johdettu harhaan, miten helposti ja haavoittuvasti heidät olikaan paljastettu kesken masturbatorisen nautintonsa. Jos Monroe olisi voinut nousta noista heille niin tärkeistä kuvista, joiden aihe oli nyt ruumis, hän olisi kostanut heille sillä voimalla, jonka he ansaitsivat. Tästä syystä miehet ovat keksineet salaliittoteorioita, joiden mukaan Monroe ei tehnyt itsemurhaa. (Dworkin 2019, 176)
Dworkinin analyysiä vasten Connellin ja Mariannen suhde on erittäin mielenkiintoinen, koska myös Connell on älykäs, ja hän haluaa yliopistoon lukemaan kirjallisuutta. Mutta tätä hän ei halua paljastaa. Samanlaisuus pelottaa; tosiasiassa hän on nähnyt Mariannessa oman itsensä, jonka hän salaa muulta yhteisöltä, pääasiassa jalkapallokavereiltaan. Hänen asennoitumisessaan Marianneen on kyse myös siitä, että Connell pelkää hänen oman maskuliinisuutensa järkkyvän. Maskuliinisuus syntyy ryhmäpaineessa, tuossa pahamaineisessa laumassa, ja tämän Connell pelkää menettävänsä.
Marianne saa Connellissa esiin niin kutsutun paljaan ihmisyyden, häpeän katoamisen:
Jos muille selviäisi mitä hän on tehnyt Mariannen kanssa salaa, vaikka on koulussa ollut niin kuin tätä ei olisikaan, hänen elämänsä olisi ohi. Hän kävelisi käytävää ja muiden katseet seuraisivat häntä niin kuin hän olisi sarjamurhaaja tai jotain pahempaa. Kaverit eivät pidä häntä pervona, sellaisena, joka voi kysyä Marianne Sheridanilta selvin päin kirkkaassa päivänvalossa: Saanko laueta sun suuhun? (Rooney 2020, 31-31)
Pohtikaamme, mistä rakkaudessa ja toisen rakastamisessa onkaan pohjimmiltaan kysymys? Häpeän katoamisesta, siitä että uskaltaa asettaa itsensä alttiiksi häpeälle. Mutta Connell ei pysty vastaamaan tähän haasteeseen, ainakaan heti. Hän ei saata myöntää, että on tutustunut Marianneen koulun ulkopuolella; hänen äitinsä Lorraine toimii Mariannen juristiperheen siivoojana, ja Connell ja Marianne päätyvät kuin varkain harrastamaan seksiä heidän törmätessään tätä kautta. Rooney nostaa esiin täten myös toisen valta-aseman, eli yhteiskuntaluokan: Connell ja Marianne ovat toisiinsa nähden alistamisen ketjussa, eikä liene turhaa sanoa, että nämä vastakkainasettelut tekevät heidän suhteensa seuraamisesta entistä kiehtovampaa. Rooneyn teos saavuttaa näin filosofisen ulottuvuuden näyttäen hierarkioiden (yhteiskuntaluokka, sukupuoli) naurettavuuden ja kuuluttaen hierarkioiden purkua rakkauden edessä. Rooneyn projekti muistuttaa post-koloniaalifilosofi Frantz Fanonin filosofista projektia, jonka ytimenä oli Edward Saidin mukaan uuden ihmisen luomisen, joka on vapaa järjestelmästä jossa "ihmiset on jaoteltu rodun mukaan, epäinhimillistetty ja alistettu kolonialistisen katseen alle" (Said 2014, 21). Normaaleja ihmisiä kuuluttaa näiden hierarkioiden purkamista.
Connell särkee Mariannen sydämen lukiossa pyytäessään suosittua tyttöä, Rachelia, päättäjäistansseihin. Connellin ja Mariannen välit katkeavat, ja lopulta käy ilmi että koko yhteisö, suosittuine tyttöineen ja Connellin joukkuekavereineen, olivat tienneet koko ajan Mariannen ja Connellin suhteesta. Tragedian syvyyttä ei voi kuvata.
Kuluu aikaa, ja Marianne ja Connell löytävät toisensa jälleen Trinity Collegessa, jossa osat ovat vaihtuneet. Nyt Marianne on suosittu älykkö, Connell taas nobody. Mutta tästä huolimatta, outo kiehtova vetää heitä pariinsa. Vetovoima, jonka voimalla ei ole rajoja hierarkioista huolimatta Tätä kirjoittaessani en löydä tarpeeksi osuvaa rinnastusta kirjallisuuden parista; kenties ainoat osuvat kuvaukset pakkomielteen voimasta tässä tapauksessa ovat Vladimir Nabokovin Lolita tai jo mainitun Salman Rushdien Shalimar, ilveilijä. Connell ja Marianne ovat toisilleen niin Lolita kuin Humbert Humbert, tai kostonhalun riivaama Shalimar. Vertainen kuvaus löytyy myös vaihtoehtorockin maailmasta, Placebon kappaleesta Every You Every Me, vuodelta 1999 (suomennos E.S):
Yksin ajassa, avaruudessa
Ei mitään paitsi mun omani,
Jotakin lainattua, jotakin uutta.
Jotakin mulle, jotakin sulle
Jotakin mulle, jotakin sulle
Jotakin mulle
Loppuratkaisua en sinulle paljasta, hyvä lukija. Voin vain kehottaa heittäytymään Normaalien ihmisien pariin. Rooneyn teoksen nimi on tässä mielessä ironinen, koska koko teos kyseenalaistaa normaaliuden määritelmän. Tee sinäkin niin, hyvä lukija.
Kirjallisuus:
Dworkin, Andrea( 2019): The Right-wing Women. Teoksessa Fateman, Johanna ja Scholder, Amy (toim.): Last Days at Hot Slit: The Radical Feminism of Andrea Dworkin (2019). Semiotext(e).
Furedi, Frank (2015): Power of Reading. From Socrates to Twitter. Bloomsbury.
Rooney, Sally (2020): Normaaleja ihmisiä. Suomentanut Kaijamari Sivill.
Said, Edward (2014): Freud and the Non-European. Verso.