Odotamme aikamme täyttymistä ja kuolemista
Teksti Harald Olausen
"Se, minkä nuori ihminen löysi ja mikä hänen oli löydettävä ulkopuolelta, se iltapäivän ihmisen on löydettävä sisältä."- psykoanalyytikko C.G. Jung
Harvoin lukee niin ahdistavaa ja samalla kiinnostavaa kirjaa, kuin professori Timo Airaksisen uutuuskirjaa Hyvä kuolema – opas eläville (Warelia, 2026). Kirjan rytmikin on kuin hidas matka kuolemaan. Ensin esitellään "kuolemalla kuoleminen", sitten mitä on olla kuolleena, ja mitä tapahtuu kuoleman jälkeen sekä millaista on kuoleman valta elävissä. Erityisen koskettavaa kirjassa on pohdiskelut omasta ja omien ystävien kuolemasta. Kirjaa lukiessa tuntuu kuin Airaksinen olisi kuoleman koko ajan peremmälle nurkkaan ahdistama ja siksi kirjakin on pitänyt kirjoittaa. Mutta kirja on myös syvällistä kuolema-pohdiskelua Platonista lähtien: vaikka ihminen kuoltuaan kokonaan häviäisi tyhjiin, tämä tarkoittaa ihmisyksilöä. Maailma jää, ja ihminen sulautuu kaikkeuteen.
Kuolemankauhu nousee esiin, leviää ja saa valtaa. Mutta tämä kaikki on vain ajattelun harhaa ja väärää filosofiaa. "Ihminen elää elämäänsä, ja jossakin vaiheessa hän väkisinkin havahtuu ja muistaa elämän ajalliseen rajallisuuden. Ostan uuden auton, onko tämä nyt viimeinen? Entä jos en selviäkään lääkärin tekemästä kellotestistä, eikä uutta ajokorttia myönnetä? Mutta silloin ollaan jo pitkällä. Rajallisuuden kokemus alkaa jo paljon ennen. Eläkeikä lähestyy? Mitä se sitten merkitsee? Pitäisi kai olla joku suunnitelma vanhuuden varalta, mutta millainen projekti sopisi rakennettavaksi niin kovin epävarmalle pohjalle." Tunnettu filosofi Arthur Schopenhauer kirjoittaa kuolemasta laajasti ja seikkaperäisesti suurteoksessaan Die Welt as Wille und Vorstellung (1844).
Airaksinen väittää, että aikuinen ei odota kuolemaa, jonka mahdollisuuden hän kuitenkin silloin tällöin myöntää. Hän ajattelee tottakai silloin tällöin omaa tulevaa kuolemistaan, joka ei vielä konkretisoidu odotetuksi proksimaaliseksi tapahtumaksi vaan pysyy pelkkänä epämääräisenä mahdollisuutena. Vanhalla ihmisellä, tai yhtä hyvin lääkärin lupaamaa varhaista kuolemistaan odottavalla aikuisella, kuolema pysyy muistissa, ja ihminen odottaa kuolemaa. Hän odottaa kuolemaa eri tavalla kuin tuskainen syöpäpotilas, joka apaattisena antaa ajan kulua kohti vapauttavaa loppuaan (näistä tuntemuksista hänellä on omakohtaisia ja kipeitä kokemuksia. Ehkä läheisten ja omaisten menetykset ovat riivanneet häntä hullun lailla ja ajaneet kirjoittamaan kirjan).
"Edellinen odottaa jotakin, joka myös tulee ajan loppuessa. Terve aikuinen ja jokainen vanha odottavat kuolevansa ja pelkäävät kuolemistaan. Kohtaamme odottamisen kaksi merkitystä, samoin kuin tulevaisuuden muistamisen tärkeyden. Odotamme aikamme täyttymistä ja kuolemista tapahtumana. Tämä kaikki koskee etäisyyttä, kun ihminen muistaa hitaasti mutta alati nopeutuvasti luisuvansa alamäkeen kohti kuolemaa. Kuoleminen on vanhan ajankohtainen huoli, joka on alati mielessä, ei enää vain muistettuna ja vaan uhkana, joka pakottaa odottamaan kuolemista." Miksei näistä kirjoiteta syvällisesti, vaikka kuolemasta on kirjoitettu paljon kirjoja? Ehkä aihe on vaikea vieläkin mutta Airaksinen uskaltaa puhua ja vieläpä yleisestä tavasta poiketen.
Professori Timo Airaksinen on kirjoittanut melkein kaikista mahdollisista elämään liittyvistä asioista, erityisesti uskonnoista, moraalista ja suvaitsevaisuudesta sekä seksistä. Vain syvällinen analyysi kuolemasta on puuttunut. Nyt se on tullut vuosi ennen kuin mestari itse täyttää 80-vuotta. Kirja on tarkoituksellisesti kirjoitettu opas eläville. Airaksinen yhdistelee omia kokemuksiaan kuolemasta kollektiiviseen C. G. Jungin ajatusten tavoin. Jung katsoi eteenpäin ihmisen elämässä. Jung ymmärsi sielun suuren kriisin olevan aina myös suuri mahdollisuus löytää sielu ja psyykkinen todellisuus uudelleen. Tätähän Airaksinenkin on tehnyt kirjoituksissaan, kuten nytkin yrittäessään ratkaista ihmisen mielen arvoituksia, ja sen ympärille rakennettuja tabuja.
Ne ohjaavat meitä ja toimivat kuin mysteerit - kuten pelko väistämättömän kuoleman edessä, Niistä ei kukaan pääse pakoon, vaan ne ovat edessäpäin olevia kysymyksiä, jotka aiheuttavat ahdistusta sitä mukaan, kun ihminen itse vanhenee ja alkaa nähdä ympärillään koko ajan lisääntyvää kuolemaa ja oma kuolema lähestyy. Jung väitti vanhempien ihmisten yhä lisääntyvän pelon ja ahdistuksen kuoleman edessä olevan myös syynä nuorten ihmisten pelkoon ja ahdistukseen elämän edessä. Ja eikö kuolemanpelolla voi olla myös paljon yhteyttä meidän elämämme keskipäivän kriiseihin, joita me emme tunnu hallitsevan? Kuolemanpelko on apatian alainen huono tunne. Rationaalinen kuolemanpelko taas merkitsee kuoleman torjumista.
"Viimeinen projekti ja odotusten odotus on kuitenkin oma kuolema. Tai se projekti saattaa olla kiellon ja epäämisen projekti. Tai sitten ensimmäisen kerran elämässäni kuulen Vapahtajan äänen korvissani ja se ääni kutsuu minua. Suruton elämäni on nyt lopussa, joten on paras ottaa lusikka kauniiseen käteen. Alan ajatella ikuisia asioita. Ehkä en kiellä aikani rajallisuutta, vaan kohtaan loppuni rohkeasti ja pää kenossa tietäen, että kuoleman takana on Ikuinen Elämä. Vai onko tämä kaikki vain kuolemankauhun tuottamaa itsepetosta, tämä viimeinen projektini." Hänen omakohtainen tunnustuksellisuutensa on suoraan kuin Augustinuksen Tunnustuksista tai Wittgensteinin päiväkirjoista. Ei ole vaikea arvata, että häntäkin pelottaa tuleva kuolema.
Airaksisen kirjoitukset kuolemasta eläville toimivat auttaen meitä ymmärtämään omia pelkojamme ja ahdistustamme kuoleman edessä, mutta myös ymmärtämään, ettei ympärillämme voi tapahtua todellista edistystä ilman meissä tapahtuvaa edistystä. Kuoleva kuolee ja kuolevaa sureva jää yksin odottamaan omaa kuolemaansa. Kuolema-kirja nostaa keskusteluun näistä huolista nousevia vaiettuja kysymyksiä. Jungin tavoin Airaksinen avaa uutuuskirjassaan tärkeitä polkuja pohdinnoille elämän tarkoituksesta, muistuttamalla järjen ja tunteen olevan toistensa vastakohtia ja kuuluvan silti yhteen: elämä on vastakohtien taistelu, jonka jokaisen tulee kestää (kuolemaan asti). Eri asia on sitten kestääkö. Jotkut eivät ja ovat murheen murtamia.
"Raa'asti yksinkertaistaen, pitäen mielessä tuo kaikkein amerikkalaisimman elämän kaavan, Syntymä-koulu-työ-kuolema, sanomme, että ihminen ensin muistaa kuolevansa, sitten odottaa kuolemaa ja lopuksi odottaa että aika kuluisi loppuun. Ensin hän taistelee kuoleman ajatusta vastaan, sitten kuolemaa vastaan ja lopuksi vain apaattisena odottaa. Ja tuo odotus toteutuu aina ja poikkeuksetta. Kukaan ei pety, kun kerran kuolema on luonnollinen välttämättömyys. 2 + 2 = 4 on matemaattislooginen välttämättömyys, kun kuolema on luonnollinen välttämättömyys." Kuolevalla on Airaksisen mukaan oikeutensa, joskin myös velvollisuuksia eläviä kohtaan. Hyvä kuolema on onni ja autuus, jota ei ole kaikille suotu, kuolevan on ajateltava ei vain itseään.
Entä elämän loppuminen ja lopettaminen. Tuntuu selvältä, että itsemurha on sallittu, mutta miten on avustetun itsemurhan kanssa? Tai onko ihmisellä vapaus surmata itsensä kenenkään estämättä? Airaksinen väittää, ettei kukaan kohtaa omaa kuolemaansa sellaisenaan, ihan koko kokemuksen raakuudessa, koska ihminen ei osaa ajatella omaa olemattomuuttaan. Ei siinä Airaksisesta ole mitään ajateltavaa. Tyhjyys ei ole ajattelun kohde, koska ajattelu aina hakee sisältöä; kuolema ei ole sisältö. Ja lisäksi kuoleminen pelottaa. Tässä ainoa mahdollisuus on kuin onkin apatia eli tunteettomuus. Oman tunne-elämänsä kuolettaminen—niin pitkälle kuin se ylipäänsä on mahdollista. Vai haluammeko ajautua tilanteeseen, jossa toivomme kuolemaa?
"Ehkä tuomitsen muistoni epäolennaisuuksina ja katson tulevaisuuteen ja vain tulevaisuuteen Jeesuksen Kristuksen nimissä. Jotakin lohtua siitäkin taitaa saada, niin uskon, kun kuitenkin niin moni uskoo. Onko tällainen pelon tuottama primitiivireaktio välttämätön? Miksi emme myöntäisi kuolevaisuuttamme biofysikaalisena tosiasiana? Onko se nyt sitten niin vaikeaa? Lopuksi koko elämä on muisto vain ja edessä musta aukko, siis se ainoa oikea musta aukko, mikä joka ihmiselle aukeaa. Minä sanon, Kaikki aikanaan, tätä olen odottanut, ja siinä se nyt sitten on." Mutta minuuden ydin on sielu, joka kannattelee mielen sisältöjä; kaikki ne katoavat kuolemassa ruumiin mukana. Silmä katoaa ja mieli sammuu, empiiriset sisällöt haihtuvat tyhjiin ja häviävät.