Ohjaustalous vai näkymätön käsi?

Teksti Harald Olausen

"Mikä on kansainvälisen koordinaation tulevaisuus rahapolitiikassa, kansainvälisessä kaupassa ja valuuttakurssipolitiikassa kansainvälisten jännitteiden lisääntyessä? Onko globalisaation loppu näköpiirissä ja siirrymmekö uuteen anarkistiseen geotalouteen?" Näin kysyy ajankohtainen ekonomisti Jussi Lindgrenin kirja Ohjaustalous vai näkymätön käsi (Vastapaino, 2025). Kirja on tervetullut puheenvuoro ikuiseen juupas/eipäs-väittelyyn aiheesta, jossa oikeisto vannoo näkymättömän käden nimeen väärin johtopäätöksin ja vasemmistolaiset ajattelijat ohjaustalouteen. Missä oikein mennään. Tarvitaan hieman tietoa.

Ne antaa tämä kirja. Mutta, jotta voimme ymmärtää tarpeen radikaalille muutokselle kansainvälisessä talouspolitiikassa, on ensin ymmärrettävä nykyisen talousjärjestelmän luonne ja sen toimintalogiikka. On käytävä läpi finanssipolitiikan rooli, rahapolitiikan rooli ja toimeenpano, pankkijärjestelmä ja valuuttakurssien määräytyminen. Lindgrenin kirjassa hahmotellaan yksi mahdollinen kehityskulku ja -suunnitelma kohti vakaampaa rahatalouden järjestystä. Jo otsikot kirjassa kertovat siitä, miten käytännönläheisesti kirjoittaja suhtautuu laajaan ja vaikeaan aiheeseensa ja antaa samalla kyytiä kanonisoidulle talousteorialle-

Se on hyvä ja vieläpä myös ison rahan maksetuille marakateille; Talousteorian pohja on yllättävän hauras, Kansantalouden ja rahan ymmärtämiseen ei riitä pelkkä, Rahapolitiikkaa ja keskuspankit – alkemiaa ja riskinottoa, Valtion velkakestävyys on kuin porno – vaikea määritellä, Keynesiläisyys on edelleen paras makroteoria, Monetarismikaan ei tarjoa lopullista totuutta, Synteesiä tarvittaisiin kipeästi, Yleinen rahoituskuplan anatomia – hybristä seuraa velkakrapula, Halvan työvoiman loppu, halvan rahan loppu. Toisaalta maailmantaloutta näyttää vaivaavan koko ajan paheneva ikuinen ristiriita rahaan ja ihmisten välillä. 

Yhtäällä Ukrainan sodan myötä maailmantalous on muuttumassa entisen moninapaisuuden sijasta kaksinapaisemmaksi kirjoittajan mukaan, ja geopolitiikan rooli korostuu tulevaisuudessa todennäköisesti siksi vielä lisääkin. Lindgrenin mukaan inflaatio jaa velka muodostuvat jälleen kerran keskeisiksi kysymyksiksi kansainvälisessä rahoituspolitiikassa ja talouspolitiikassa. Mutta miksi näistä asioista ei puhuta tarpeeksi, on hyvä kysymys politiikassa, jossa vastakkain ovat klassisen talousopin näkemys markkinataloudesta itseohjautuvana – se kuuluisa näkymätön käsi - ja häiriöihin sopeutuvana järjestelmänä.

Sellaisena, jota kokoomus ja sitä lähellä olevat teollisuuden ja yrittäjien järjestöt edustavat, sekä vasemmisto, ja sitä lähellä olevat ay-järjestöt edustavat keynesiläisyyden eri versioina aktiivista, taloutta ohjaavana talouspolitiikkana tähtäimenään talouden tasapainottomuuden sekä häiriöiden estäminen ja korjaaminen? Lindgren puhuu ja tekee laajan ja analyyttisen esityksen ongelmasta ekonomistin näkökulmasta mutta selkeästi ja innostavasti jopa niin, että talouspolitiikkaa -ja teorioita tuntematonkin lukija ymmärtää ja haluaa lukea lisää aiheesta ja oppia, ja saattaa innostua lukemaan lisääkin vaikeaselkoisesta aiheesta.

Esimerkiksi kun hän selittää ekonimistien puheissa olevaa ns. fiskaalista dominanssia, joka tarkoittaa sitä, että esimerkiksi euroalueilla on ilmeisenä riskinä, että liian nopea korkojen nousu voi aiheuttaa maksukyvyttömyysongelmia maissa, joilla on heikko talouskasvu ja paljon velkaa suhteessa bruttokansantuotteeseen. Rikkaat puuhailevat aktiivisesti sellaisten toimenpiteiden parissa, jotka hyödyttävät vain pientä omistavaa luokkaa. Rikkaiden ylimieliselle röyhkeydelle ja ahneudelle ei ole rajoja myöskään Suomessa, missä kokoomus tekee samoin kuin Fed; se puhuu ihmisten hyvinvoinnin puolesta.

Kokoomus puhuu myös "mahdollisuuksien tasa-arvosta", mutta todellisuudessa sen harjoittama kova talouspolitiikkaa synnyttää lisää taloudellista eriarvoa ja rikastuttaa ennestään rikkaita. Talouspolitiikka on vaikea laji ja sen hallitsevat usein parhaiten siihen koulutuksen saaneet ja sitä ammatikseen tekevät poliitikot, virkamiehet ja talousihmiset, jotka usein ovat myös joko avoimen kokoomuslaisia tai porvarillisen maailmankuvaan omaavia yhteiskunnan säilyttäjiä sekä talous edellä kulkevia pragmaatikkoja. Ongelmallista on erityisesti Adam Smithin (1723-1790) kuuluisan näkymättömän käden väärinkäyttö.

Uusklassistiset toimijat väittävät Smithin tarkoittaneen näkymättömällä kädellä sitä, että kahlitsematon markkinatalous tuottaisi parhaimman mahdollisen lopputuloksen kokonaisuuden kannalta. Smith kuitenkin ajatteli asiaa enemmän moraalisessa kuin taloudellisessa mielessä. Joidenkin tutkijoiden mukaan Smith käytti termiä "näkymätön käsi" harvoin ja silloinkin aina rajatussa asiayhteydessä, joka oli usein vastakkainen liberalistisille oletuksille. Kari Saastamoinen kirjoittaa aiheesta otsikolla Adam Smith ja näkymätön käsi kirjassa Talous- ja yhteiskuntateoria I – vanhan maailman talous ja suuri murros (Gaudeamus 2011): 

"Teoksessaan kansojen varallisuus Smith kyllä totesi, että yrittäjien henkilökohtainen voitontavoittelu kääntyy ikään kuin näkymättömän käden ohjaamana kaikkien hyväksi. huomautus kuitenkin nojasi sellaisiin taloudellisen toiminnan luonnetta koskeviin oletuksiin, jotka olivat Smithin omana aika ymmärrettäviä mutta eivät nykyään tunnu uskottavilta. Kun nämä oletukset jätetään mainitsematta, Smith liitetään oman aikamme talouspoliittiseen keskusteluun tavalla, jota hän itse ei luultavammin olisi tuntenut omakseen."Saastamoisen kirja on tuiki tärkeä ja kannattaa lukea samaan aikaan Lindgrenin kirjan kanssa.

Artikkelissaan Saastamoinen analysoi kahta huomautusta näkymättömästä kädestä, mutta kiinnostavampaa on lukea siitä, kuinka Smithin ajattelua esitellään kahdessa Suomessakin käytetystä yhdysvaltalaisessa taloustieteen historian oppikirjassa. Saastamoinen kirjoittaa Smithin mielestä Britannian hallituksessa istuneen korruptoituneita ja tietämättömiä maanomistajaluokan edustajia, jotka olivat suurkauppiaiden ja manufaktuuriyrittäjien painostuksesta taipuneet säätämään erilaisia taloudellisen kilpailun rajoituksia.Smithiä tulkitaan usein väärin ja vielä iseammin tahallisesti väärin tarkoituksella.

Voi hyvin sanoa, ettei ongelma ole kadonnut mihinkään; etuoikeutetut ja eliitti käyttävät kaikkialla väärin asemaansa hyötyäkseen itse muiden kustannuksella yhteiskunnallisesta hyvästä ja hyvinvoinnista. Yksi syy siihen on asioiden ja yleisten totuuksien monitulkintainen- ja mutkainen luonne. Kapitalismi osoittautui jo heti alussa ajavan yksipuolisesti omistajiensa etua ja valjastavan poliittisen koneiston tukemaan sen vallan oikeutusta, tarvittaessa vaikka väkivallalla, kuten vuoden 1918 traagisista tapahtumista näimme käyneen. Kenen etu on maailman yksi tärkeimmistä kysymyksistä, jonka voi ulottaa koskemaan kaikkea.

Kenen etu edellä politiikassa toimitaan ja millaisin ehdoin paljastaa sen myös, mitä kukin puolue oikeasti ajaa ja keitä edustaa. Talouspolitiikka paljastaa paljon yhteiskuntanäkemyksestä ja se vaikuttaa suuresti myös sosiaalisiin arvoihin. Kokoomus lähestyy asioita talous edellä puhuen harhauttavasti "näkymättömän käden" lapsista, vapaasta valinnasta ja kilpailusta, vaikka tosiasiallisesti turvaa vain omistajien ja eliitin oikeuksia yrittäen rajat tavallisten ihmisten vapautta. John Locken mukaan perusoikeudet olivat kaikille yhteisiä ja luovuttamattomia ja siksi tärkeitä. Se tuntuu aina unohtuvan keskusteluista.

Valtion tehtävänä oli niiden kunnioittaminen ja suojeleminen. Locke myös puhui ensimmäisten joukossa yksityisen omistusoikeuden turvaamisen puolesta aristoteelisesti, sillä Aristoteles katsoi yksityisomistuksen, Platonista poiketen, edistävän yhteistä hyvää. Marx kritisoi kapitalismia mutta arvosti sen voimaa vapauttaa ihmiskunta luonnonpakosta tehokkaan työnjaollisen tuotantokoneiston kehittymisen myötä. Ongelmana on yksityisomaisuuksien jatkuva ja vaarallinen kasaantuminen harvoille ja niiden käyttäminen puolustamaan omistajien etuja vastaan yhteinen etu, kuten kansalaisten hyvinvointi,

Ihan samoin kuten rauhassa eläminen ja ympäristö, ovat asettaneet uudelleen arvioitavaksi omistusoikeuden luupin alle kysymyksellä: mihin järjestykseen perustuu omaisuuden arvostaminen ohi yhteisten intressien ja ihmisten? Kuka on heille antanut tällaisen oikeuden ja miksi se on "muuttumaton"? Kapitalismi on kulkenut väärään suuntaan liberalistisen valtion puuttuessa markkinatalouden toimintaan mahdollisimman vähän. Sen voitoista syntyneestä yksityisomaisuudesta on tullut omistajilleen pyhä lehmä, jonka asemaan ei saa omistajien ääntä politiikassa käyttävien mielestä ulkopuoliset puuttua.

Tämä on se suuri ongelma numero kaksi, jos emme saa puuttua kahlitsemattomaan kapitalismiin millään tavoin, vaikka se vahingoittaisi muiden ihmisten elämää ja vaarantaisi maapallon olemassaolon niinkin laajasti kuin se nykyjään tekee ja on hengenvaarallinen. Oikeisto puolustaa yksityisomaisuutta vetämällä tiukkaa talouslinjaa vastaan valtion velkarahalla ylläpidettävät julkiset palvelut vähävaraisille, joilla tasataan rikkaiden ja köyhien välistä kuilua, ettei se kasvaisi vaarallisen uhkaavaksi, kuten Yhdysvalloissa. Mutta talouden ja moraalin suhdetta pohtiessa ihmistä ei tulisi pitää vain alamaisena.

Millaisena sitten? Idealistisesti täysivaltaisena, ja arvokkuutta sekä perusoikeuksia omaavana täysvaltaisena olentona, jonka elämällä on oma itseisarvonsa. Tässä kulkee näkymättömän käden ja ohjaustalouden välinen raja ja puolustuslinja. Oikeisto on saanut yliotteen julkisessa keskustelussa ohjaustaloudesta, jolla on turhan huono maine juuri siksi, että siitä muistutetaan jatkuvasti kuin koulukiusaamisena, vaikka juuri ohjaustalous on vienyt yhteiskuntia kohtia liberaaleja arvoja ja hyvinvointiyhteiskuntaa, mikä on ollut tähän mennessä tavallisen ihmisen kannalta paras yritys yrittää parantaa elämisenlaatua.

Se, etteivät tavalliset ihmiset tätä itse hyväksy on taas hyvä esimerkki siitä, miten porvarillinen hegemonia toimii tehokkaasti. Kirjansa lopuksi kirjoittaja oivallisesti muistuttaa, että yleisen rahankäytön näkökulmasta tulevaisuuden suurimmat haasteet Euroopassakin liittyvät ilmastonmuutokseen, turvallisuuteen ja teknologiaan. Kirja tulee tarpeeseen ja täyttää hyvin kirjoittajan lopun toiveen. "Toivon mukaan tämä teos voisi ruokkia hedelmällistä vuoropuhelua kirjassa kuvatuista teemoista saksalaisen idealistifilosofin Johan Gottlieb Fichten hengessä: teesi, antiteesi, synteesi. Synteesiä jatkossa ehkä enemmän kuin koskaan."