Oikeille ortodoksiuskovaisille ilo-uutinen: ahne paksu-Bertta pakotettiin vihdoinkin eläkkeelle!
"Leskeksi jäänyt pappi ei saa avioitua uudestaan eikä solmia muutenkaan läheistä suhdetta naiseen. Jos näin tapahtuu, hän joutuu toimituskieltoon. Suomen ortodoksisessa kirkossa on tällaisia tapauksia sattunut useita, viimeksi lokakuussa 2011."
-https://kulttuuriklubi.com/wp-content/uploads/Ordotoksiesseita/index.html#PDF/1<br>
Tuo yllä oleva lainaus kertoo, miten konservatiivinen ja epädemokraattinen henki ortodoksikirkon sisällä vallitsee siitä huolimatta, että ortodoksikirkon julkinen kuva on myönteinen ja kutsuva. Homot ja naiset ovat julksista vakuutteluista huolimatta yhä kirkon paarialuokkaa. Eilen medioihin tuli odotettu uutinen, ahneutensa ja lihavuutensa takia selän takana Paksu-Bertaksi pilkattu Suomen ortodoksikirkon johtaja, arkkipiispa Leo Makkonen (185 kiloa ehtaa itteänsä), ilmoitti jäävänsä eläkkelle ensi syksyn kirkolliskokouksessa. Asioista perillä olevat lähteet vihjaavat, ettei arkkipiispa vapaahtoisesti lähtenyt eläkkeelle. Taustalla on monen vuoden "suostuttelutyö", ja arkkipiispan lähiympäristöstä tapahtuneet vuodot milloin sopimattomista puheista, käytöksestä, tai muilta rahastamista kyseenalaisin keinoin.
Makkonen,
jota
pidettiin syystäkin suurena idioottina, ei
ole osannut puhaltaa
sen sisälle hyvää yhteistyön henkeä, koska älyllinen tai
käsitteellinen ajattelu ei ole
sopinut
hänen yksioikoiseen maalaisolemukseensa, missä usko on
tosikkomaisuutta lähenevää ehdottomuutta, ja
kaikki muu tuomittavaa
epäuskoa. Ortodokseilla
ei ole ollut
aiemmin
tapana julkisuudessa pestä likapyykkiään kuin harvoissa
tapauksissa, usein sattumien kautta paljastuneita.
Eivätkä kirkon auktoriteetit julkisesti puheenvuoroissaan muuta
kantojaan kirkon vuosituhantisten dogmien kommentoimisessa
esimerkiksi tasa-arvoisen
avioliittolain
yhteydessä.
Makkosen sanotaan
muistuttavan, niin vähäsiltä älynlahjoiltaan, kuin suunnattomalta henkilökohtaiselta ahneudeltaan, tunnettua esikuvaansa mitä ahmimiseen tulee,
Lorenzo de Medicina ja hänen pulleaa sekä ylensyönnistä isokokoiseksi
paskukaiseksi pullistunutta hedonistiagnostikkopoikaa, joka valittiin
paaviksi Juliuksen jälkeen vuonna 1513, nimellä Leo X, ja josta
Lutherin oli vaikea päättää, oliko paavi Leo antikristus tai tämän
lähetti. Makkonen lahjoo vihamiehiään kirkollisilla kunnianosoituksilla.
Leo X totesi tyytyväisenä myytyään valtavilla summilla rikkaille arkkipiispan ja kardinaalin virkoja: Kuinka kannattavaa meidän kannaltamme tämä taikauskoinen satu Jeesuksesta Kristuksesta onkaan ollut. Augustinuksen määritteli uskon olevan "cum assensione cogitare". Tuomas Akvinolainen oli samaa mieltä sanoessaan uskon olevan ajattelutapahtuma, jossa Jumalan armosta tapahtuvasta tahdon käskystä hyväksytään jumalallinen totuus (minkä ei pitäisi olla sen julistamista vaan etsintää), ja niin se oli hänen mielestään Jumalan vapaan tahdon valvonnassa. Näin ajattelivat myös 1500-luvulla katolisen kirkon anekaupan ja kristilliset ihmeiden sekä pyhäinjäännösten myyjät Roomassa, joka oli jo muuttunut rappiossaan uudeksi Babyloniaksi, ihan kuten nyt ortodoksikirkkokin.
Makkosen
vuodesta 2001 alkaneen arkkipiispuuden jälkeensä menee pitkä tovi,
kunnes kirkko saa siivottua Makkosen jääräpäisyydestä ja
ilmiselvästä maalaistyhmyydestä aiheutuneet vahingot ja
mainehaitat. Kirkossa sanotaan alkavan ison luudan lakaisun nimellä
makkoslaisista puhdistukset. Makkoslaiset
kuuluvat kirkon umpimielsiin
tapakristtittyihin ja
vanhoillisiin. Puhdistuksen sanotaan olevan helppo tehtävä, sillä
makkoslaisiin ovat kuuluneet vanhat mummot, ja valtaa ennen kirkossa
monissa sukupolvissa pitäneet karjalaistaustaiset pappissuvut,
joita päivä päivältä on luonnollisen poistuman jäljiltä yhä
vähemmän sekä
luterilaistaustaiset homopiispat.
Aika alkaa jo olla ohi kulisseissa keskenään riitelevistä luterilaistaustaisista homopiispoista. Itsestään ja kyvyistään paljon luuleva Arseni yrittää arkkipiispaksi mutta monet veikkaavat valamon luostarin nuorta johtajaa yllättäjäksi, valittiinhan hänen juuri siksi korkeaan virkaansa kasvamaan hengellistä arvoa korkeisiin tehtäviin. Pienessä uskovaisyhteisössä riidellään rajusti kulisseista. Nunna Kristoduli kirja Arkkipiispa Paavali – hengellisen lapsensa silmin (Minerva 2008) on herkullista luettavaa ja tarina siitä, kun apulaispiispana aiemmin toiminut Paavali oli valittu virolaistaustaisen Hermannin seuraajaksi arkkipiispaksi vuonna 1960, miten häntä oli heti alkanut huolestuttaa kirkkokunnan piispatilanne.
Kirja kuvaa hyvin myös sitä vihan ja kiukuttelun ilmapiiriä, mikä vallitsee mustakaapuisten kirkonmiesten kesken. Ortodoksisella kirkolla ei ollut riittävän päteviä pappeja saati sitten piispoja 60-luvulla. Noihin aikoihin ortodoksisessa kirkossa oli vain kaksi piispaa. Toinen piispoista, Helsingin piispa Aleksei oli tuolloin jo 77-vuotias eikä kirkossa ollut riittävän sopiva piispaehdokkaita, jotka olisivat täyttäneet piispalta vaadittavat ominaisuudet; tärkein oli kuulua munkkipapistoon eli joko leskeys tai naimattomuus. Arkkipiispa Paavali ilahtui Nunna Kristodulin mukaan suuresti, kun 1960-luvun alussa pieni ja pulska luterilainen teologian tohtori Wilho Rinne Turun yliopistosta eli tuleva arkkipiispa Johannes alkoi osoittaa kiinnostusta ortodoksikirkkoa kohtaan.
Erityisen ilahtunut sinisilmäinen arkkipiispa oli ollut kuullessaan, ettei Rinne ollut kiinnostunut naisista niin paljoa, että olisi hankkiutunut naimisiin. Mutta tässä kohden arkkipiispa teki virhearvion. Arkkipiispa, joka näki kaikki hyvinä, tulkitsi sen erheellisesti tarkoittaneen sitä, että Rinne oli syvällinen hengenmies, jota kiinnostivat enemmän ikuisuuspohdiskelut teologiasta tutkijankammiosta kuin maalliset ja lihalliset himot. Kyllä Rinne oli yhtä ihminen kuin muutkin ihmiset lihallisine ja maallisine himoineen. Hänen suuntautumisensa oli kuitenkin tuohon aikaan laissa kiellettyä rangaistuksen ohella. Rinne oli homoseksuaali, joka ei halunnut tuoda ymmärrettävistä syistä seksuaalista suuntautumistaan esille julkisuudessa. Pääkaupungin "salaisissa homopiireissä" häntä kutsuttiin tavan mukaan salanimellä "Metrotyttö".
Rinne liittyi syksyllä 1966 ortodoksikirkon jäseneksi ja eteni hyvin nopeasti ensin piispaksi ja sitten arkkipiispaksi, vähän liiankin nopeasti kun ottaa huomioon korkean kirkollisen viran muiden haltijoiden hengellisen kasvun vieneen aikaa kymmeniä vuosia – saati sitten käännynnäisen. Rinteen etuna oli hyvä kielitaito, kirkas äly, kyky johtaa ja sekä luterilaisen Suomen että yhteiskunnan perusperiaatteiden ja toiminnan hyvä tuntemus. Samana vuonna kun Rinne liittyi ortodoksikirkkoon, hän aloitti jo Thessalonikan yliopistossa Kreikassa teologian jatko-opinnot, oppien sekä kreikan kielen että kirjoittaen siellä lajissaan jo toisen teologisen väitöskirjan aiheenaan kirkon kaanonit.
Hänet vihittiin Patmoksen Pyhän Johannes Teologian luostarissa munkiksi nimellä Johannes. Sen jälkeen vihittiin diakoniksi ja papiksi arkkimandriitan arvonimellä. Jo kolmen vuoden päästä Johannes valittiin äänienemmistöllä apulaispiispaksi Helsingin hiippakuntaan arkkipiispan tuella. Syksyllä kuoli kirkollishallituksen istunnon aamiaistunnin aikana iäkäs, 86-vuotias Helsingin piispa Aleksanteri. Hänen tilalleen valittiin Johannes, vaikka epäilyjäkin oli jo alkanut esiintyä niin häntä, kuin hänen toimintaansa kohtaan. Ei mennyt aikaakaan kun Johannes alkoi syödä arkkipiispaa pikkumaisilla tempuillaan niin, ettei kenellekään jäänyt epäselväksi mikä peli oli menossa. Juuri tämän takia Helsingin avoimeksi homoseksuaaliksi tiedettyä ja luterilaistaustaista metropoliitta Ambrosiusta ei valittu Johanneksen seuraajaksi.
Oikeina ortodokseina itseään pitäneet karjalaistaustaiset kirkon konservatiiviset uskovaiset saivat näistä Johanneksen tempuista oikeaa ortodoksiuskovaista, joka oli vielä henkilökohtaisesti tukenut ja nostanut Johanneksen, kohtaan vamman sieluunsa. Nunna Kristoduli kirjoittaa, että jos arkkipiispa Paavali oli odottanut itselleen yhteistyöhaluista työtoveria, hän pettyi raskaaksi: "Lisäksi vielä eräät hänelle läheiset papit vaihtoivat puolta ja siirtyivät metropoliitta Johanneksen leiriin. Kaikki tämä silmin nähtävästi painoi ja masensi häntä." Kristoduli, joka ihaillen muistaa tekstissään mainita Paavalin eläneen jatkuvasti syvän nöyryyden vallassa ja olleen lujaa uskonvarmuutta sekä sisältä loistavaa valoa" kertoo kirjassaan, miten Paavali menetti malttinsa aina, kun kuuli mainittavan edes Johanneksen nimen. Ollessaan kerran Kreikan matkallaan ostamassa itselleen erityisestä piispallisesta kirkkopukuliikkeestä hienoa pukua, hänen seuralaisensa mainitsivat Johanneksella olevan samanlaisen, jolloin Paavali oli suuttunut ja jättänyt ostoksensa siihen samaan paikkaan.
Tämän taistelun loppunäytöstä kuvaan kirjassani ORTODOKSIESSEITÄ, eli itseään oikeina ortodoksiuskovaisina (lue: karjalaistaustaiset ja vanhat kirkon pappissuvut) pitäneiden ja kirkon sisältä arvovaltaisesti piispanpalleilta valtaamaan pyrkivien luterilaistaustaisten homojen välisenä viimeisestä näytöksenä taistelussa arkkipiispan seuraajasta, ja kirkon sisäisten mätäpaiseiden puhkaisemisesta, mkä alkaa nyt kun ahne paksu-Bertta pakotettiin eroamaan. Yksi kohta paljastaa lisää ortodoksien riitaisasta luonteesta. Sivulla 193 nunna kirjoittaa kirkon tuon aikaista riitaisaa tilannetta kuvanneen hyvin se, että arkkipiispa Paavali oli kieltänyt häntä kertomasta metropoliitta Johannekselle hänen Helsingin olostaan: "Metropoliittahan vaati häntä kirjallisesti anomaan luvan, jos hän aikoi toimittaa siellä jonkin pienenkin kirkollisen toimituksen. Tämä oli ennenkuulumatonta, eikä arkkipiispa siihen alistunut vaan kävi usein Helsingissä ikään kuin salaa."
Vuonna 1970 Nunnan mukaan alettiin ennen kirkolliskokousta puhua piispojen "diktatuurista" kirkon sisällä, jota vastaan etenkin ortodoksinen opiskelijaliitto demokratian nimissä asettui vastustamaan. Tässä kirkolliskokouksessa ensimmäisen kerran asetettiin myös arkkipiispan arvovalta kyseenalaiseksi, ja häntä vastaan hyökättiin käyttämällä asiattomia puheenvuoroja; sekä arkkipiispan autonkäyttöä arvosteltiin että esitettiin ikäviä vihjailuja kirkkomuseoon liittyvistä taloudellisista väärinkäytöksistä. Arkkipiispaa asettui tuolloin vastustamaan hänen silloinen lähin työtoverinsa, silloinen ylidiakoni, joka esitti syytöksensä avoimesti kirjeessään arkkipiispalle.
Ortodokseille ihmeiden maailman illuusiot ovat niin sitkeitä, että silloinkin kun he ne hylkäävät, niiden juuret eivät katkea, vaan ne palaavat aina takaisin. Ihmeiden odottamisessa ja uskossa toiseen todellisuuteen näkyvän lisäksi, juuret ovat syvällä bysanttilaisessa maailmassa. Ortodoksit eivät Pascalin sanoin pienuudessaan ja kurjuudessaan voi olla kaipaamatta jotain itseään suurempaa. Arkkipiispa Paavali kirjoitti kirjeessään nunna Kristodulille vuonna 1975, miten Valamossa oli sinä kesänä vaikuttanut nuori apulaisprofessori Joensuun korkeakoulusta, jonka hän oli liittänyt kirkkoon: "Hänellä on vakaa aikomus siirtyä uudelta vuodelta pysyvästi Uuteen Valamoon. Hän on tarmokas ja käytännön asioissa pätevä ja omaa soveliaan mielialan, joten jos Jumala suo hänestä voi tulla uuden polven alullepanija."
Arkkipiispa oli oikeassa. Nuoresta apulaisprofessorista tuli ensin veli Kristoforos ja sitten pappismunkki Ambrosius. Häneen ja toiseen luterilaistaustaiseen homoon, silloiseen Valamon luostarin igumeeniin ja myöhempään rokonarpiseen metropoliitta Panteleimoniin, jota "alan piireissä kutsutaan Tom of Valamoksi" laitettiin silloin vanhojen ortodoksipäättäjien kesken suuri toive paremmasta huomisesta kun ei vielä tiedetty mitä he olivat miehiään. Mutta kohtalo tai arvoituksellinen Jumala puuttuu peliin ikävällä tavalla. Oikeiden ortodoksien omana salaisena Paavalin seuraajaehdokkaana pitämä Valamon lääkärin koulutuksen saanut pappismunkki, Sergei eli Veli-Pekka Leimu, kuoli järkyttävässä auto-onnettomuudessa syystalvella 1979. Hänen autonsa syöksyi läpi järven jään matkalla Joensuuhun.
Kukaan ei tiedä tarkalleen miksi ja miten kaikki tapahtui. Paljon hänen kuolemastaan on vieläkin asioita sumun peitossa. Pettivätkö auton jarrut vai ajoiko hän tahallaan itsensä kuoliaaksi? Arkkipiispan suru oli suuri kun hän kirjoittaa ortodoksien menettäneen samalla myös silloin ajankohtaisena olleen apulaispiispaehdokkaan (ja ehkä myös tulevan arkkipiispan?). Toinen yhtä suuri menestys ortodoksikirkkoa kohtaa vuonna 1984 kun Sergein jälkeen uudeksi oikeiden ortodoksien arkkipiispaehdokkaaksi Paavalin seuraajaksi toivottu piispa, Aleksei kuoli yllättäen vain 42-vuotiaana. Paavalilla oli heikko sydän, mutta siitä huolimatta hän sai elää pitkän elämän. Ortodoksisuus eli 60-luvulla hiljaiseloa Suomessa ja siksi sille kelpasivat kaikki halukkaat luostreihin ja pappiskoulutukseen. Se piristyi 70-luvulla uuteen loistoon.
Arkkipiispa Paavali kuoli 1988 ja on haudattu Uuden Valamon hautausmaalle. Häntä pidetään Suomen ortodoksikirkon viimeisenä suurena hengenmiehenä. Ehkä myös osaksi nostalgisista syistä. Hänen seuraajansa ovat olleet ihan toista maata mitä hengellisiin kysymyksiin ja kristilliseen retoriikkaan tulee. Tästä on hyvä esimerkki kun arkkipiispa Paavalilta kysyttiin vähän ennen hänen eläkkeelle jäämistään, miten ihminen kasvaa hyväksi ortodoksiksi, hän vastasi: "Olkaa täydelliset. Tämä kristityn päämäärä on vaikea, sillä kukaan ei voi olla täydellinen. Sitä kohti on kuitenkin ponnistettava. Ortodoksiset tavoitteet ovat sydämen puhtaus ja ortodoksinen korostus on se, että mitä lähemmäs Jumalaa ihminen kehittyy, sitä huonommaksi hän itsensä havaitsee kuten kirkkaassa auringossa näkee kaikki pölyhiukkaset. Hyvä ortodoksi on se, joka tuntee itsensä huonoksi kristityksi."
Tämä periaate oli paksu-Bertan johtamassa ortodoksikirkossa täysin unohdettu. Ehkä siksi myöskään suomalaisortodoksit eivät keskustele luovasti ja älyllisesti, eivät joko osaa tai eivät halua, uskonsa perusteista ja uskoonsa vaikuttaneista ajatuksista ja ideoista, eivät varsinkaan siitä uskontokriittisestä perinteestä kreikkalaisessa filosofiassa, jota voidaan seurata Ksenofaneesta alkaen läpi sofistiikan Platoniin, ja mikä näkyy hyvin esimerkiksi Raamatussa Jobin kyseenalaistaessa Jumalan olemassaolon ja hänen eettiset tarkoitusperänsä. Alain de Botton kertoo Jumalan epäsuorasti vastanneen Jobille osoittaen miten vähän ihmiset asioista tietävät.
"Miten muka ihmiset, hauraita ja rajallisia olentoja kun ovat, voisivat mitenkään ymmärtää Jumalan teitä? Ja kun he ovat näin tietämättömiä, millä oikeudella he käyttävät sanoja kuten ansaitsematon ja oikeuttamaton? Maailmankaikkeudessa on lukemattomia asioita, joita ihmiset eivät osaa tulkita; heidän ei pidä soveltaa näihin asioihin omaa puutteellista logiikkaansa. Ihmiset eivät luoneet kosmosta. Ja vaikka heistä saattaa joskus tuntua siltä, että hallitsevat kosmosta ja omistavat sen, asia ei ole näin. Jumala yrittää ravistella Jobia, joka keskittyy vain oman elämänsä tapahtumiin ja siirtää hänen huomionsa luonnon mittaamattomaan monimuotoisuuteen."
Strategia toimi ja Job nöyrtyi kumartamaan kunnioittavasti niiden käsittämättömien ja moraalisesti selittämättömien tragedioiden edessä, joista yksikään elämä ei ole vapaa. Mutta miten on asianlaita 2020-luvun ihmisen silmin katsottuna? Ihmiselämän arvoitus on lähellä ratkaisua ja elämää muualla kuin omalla planeetallamme pidetään mahdollisena niin, että ufoja ja Boswellin tapausta täytyy näiden uusien tietojen perusteella nähdä uusin silmin.
https://vapaa-ajattelijat.fi/blog/ortodoksikirkosta-kriittisesti/
Ahneen paksu-Bertan suunnattomasta ruokahalusta:
Ahnetta paksu-Berttaa ei pidä luulla varomattoman lepsuksi tai vain omassa kehuissaan viihtyväksi laiskanpulleaksi ja saamattomaksi nahjukseksi, joka olisi enemmän kiinnostunut pöydän antimista, kuin siitä mistä pöydässä puhutaan lähes kolmimetrisen verorahoilla lihotetun ympärysmittansa takia. Ortodoksiarkkipiispaa ei ole katsominen ulkonäköönsä, sillä kirkkoaan hän johti yhtä rautaisin ottein, ellei jopa kovemminkin, kuin vanhan ajan hirmuhallintoja kirkkojen suojissa harrastaneet aiemmat lihavat ja sadistiset psykopaattikruhtinaat.
Ortodoksikirkossa suurimpana ongelmana on ollut piispojen epä-älyllisyys sekä eräänlainen kyvyttömyys tulla toimeen muiden kuin oman vertaisryhmänsä kanssa, jonkinlainen sukurutsainen sisäsiittoisuus, joka heikentää älyä vuosisadasta toiseen vähentäen samalla huolestuttavalla tavalla älykkyysgeenejä. Naimattomuus tai leskeys ovat ehtoja korkeisiin virkoihin, ja tulevat ennen muita ominaisuuksia ennen kuin nämä "Härkä-Tuomot" voidaan asettaa edes virkaansa. Aikoinaan paksu-Berttakin oli enemmän sopiva kuin pätevä.
Yksinkertaisen ja melko oppimattoman (epä-älyllisyys oikein loistaa hänen punakoilta joulupukinkasvoiltaan) paksu-Bertan älystä puhdasta ja tunnetta täynnä olevaa pateettis-isänmaallis-kristillistä maalaishenkeä, kuvaa osuvasti Aleksis Kiven Runebergin Maamme –laululle vastarunoksi kirjoittama Suomenmaa–runo sekä Härkä Tuomo, joka on kunnianosoitus yksinkertaiselle ja lukutaidottomalle rengille, joka hoitaa rakastaen omia eläimiään. Paksu-Bertta olisi ollut mainio arkkipiispa 1500-luvulla, ei enää tänä päivänä.
Paksu-Bertassa on kierossa mielessä moneksi, ja monen häntä tyhmemmän mutta fiksua näyttelevän pään menoksi. Yhdellä suunavauksella hän osaa olla samanaikaisesti sekä lammas, että leijona samassa lauseessa ilman, että antaa sen häiritä omaa suhtautumistaan oman itsensä ja ulkopuolisen todellisuutensa väliseen ammottavaan ristiriitaan, minkä paljastumista odotellessaan hän osaa piilottaa ilkeällä tavalla turhamaisuuteensa vihan ja katkeruutensa, mutta ei maallisen mammonan- ja sokerin/rasvanhimoa.
Eräs ortodoksivaikuttaja kertoo saman kaavan toistuvan aina tapaamisissa korkeasti kunnioitetuksi esipaimeneksi kutsutun paksu-Bertan kanssa. Kun arkkipiispa on juonut kaksi kannullista teetä runsaalla hunajalla makeutettuna, ja ahminut itseensä lisäksi muutaman piparipaketillisen lisäksi yhden pullapelillisen tuoretta rusinapullaa, hänen ilmeensä vääntyy tuskasta, ja hän nousee ylös nostaen majasteetillisesti papinkauhtanansa helmaa, ja ilmoittaa juhlallisesti käyvänsä työhuoneessaan eli käymälässään "tärkeillä asioilla".
Paksu-Bertta kertoi palattuaan anteeksipyyntönä samalle päivälle osuneen, ja runsaasta aamiaispöydästään tunnetussa hotellissa aamiaispalaverin lisäksi Kuopion parhaassa ravintolassa lounastapaamisen, sekä kahvitilaisuuden uunituoreiden ja aitojen maukkaiden tanskalaisten viinereiden kera keskustan suositussa kahvilassa, ja vielä päivällisen texasilaisia kilon häränpihveihin erikoistuneessa erikoisravintolassa, ja siinä välissä ennen teehetkeä raviradalla, kahvit pullineen sekä vielä kotimatkalla Hesburgerissa tuplapihviateria isoilla ranskalaisilla ja juomalla, huikopaloina ennen edustustiloissa odottanutta pulla- ja pipari-iltapalaa tuplateekannuineen ja hunajineen.
Ja kun joku uskaltaa kysyä, oliko paksu-Bertta lihansyöjä, hän katsoo kysyjää silmiin, eikä katse ole silloin isällisen ystävällinen tai ymmärtävä, vaan julkean ilkeä ja pirullinen, kuin oppilaidensa huonoudesta vakuuttuneella maalaisopettajalla, kun paksu-Bertta muutaman kilon keveämpänä ennen hurjaa pullanmössötystä ja kiivastahtista piparien mättöä, vastaa mahtipontisesti syvällä rintaäänellään, että tietenkin, olihan hänen mukaansa Jumala tarkoittanut ihmisen luomakunnasta täysin sielun ja ruumiin voimin nauttivaksi lapsekseen, jonka ei pitänyt karsastaa pistää suuhunsa mitään hänen luomaansa, ainakaan sellaista herkkua, joka maistui hyvältä ja teki ihmisen lihavaksi.